Maximum Halloween 3018, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsin Maximum Halloween -tapahtumassa peräkkäin esitetyt elokuvat Best F(r)iends: Volume 1 (2017) ja Best F(r)iends: Volume 2 (2018). Ensimmäisen osan näin jo kevään festareilla ja siitä ajatukseni on nähtävillä täällä. Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen jäi. Jon (Greg Sestero) on hylännyt Harveyn (Tommy Wiseau), vienyt rahat ja on karkumatkalla tyttöystävänsä Tracin (Kristen StephensonPino) kanssa. He eivät kuitenkaan saa avattua kassakaappia, joten he suuntaavat  Tracin pullistelijasedän Rickin (Rick Edwards) luokse, jossa asiat alkavat mennä taas monimutkaisiksi. 

En ollut ihan varma, että mitä mieltä olin ensimmäisestä osasta kun näin sen viime keväänä. Tarina jäi tosiaan niin kesken, että mielipidettä oli vaikea muodostaa. Nyt olikin kiva päästä näkemään molemmat osat ihan peräkkäin kokonaiskuvan vuoksi. Vaikka toisessa osassa jatkettiin tarinaa suoraan siitä mihin jäätiin, niin se tuntui silti ihan erilliseltä elokuvalta - vähän liiankin paljon. Sen tunnelma oli hyvin erilainen kuin ensimmäisessä ja jopa genre tuntuu vaihtuvan. Tokasta osasta puuttui myös lähes kokonaan se ensimmäisen elokuvan suurin viehätys: Sesteron ja Wiseaun vuorovaikutus. Tommya oli toisessa osassa itseasiassa hyvin vähän ja samalla myös outoilu jäi huomattavasti vähemmälle. Siinä pyörittiin enemmän muiden hahmojen ympärillä, erityisesti Rick-setää tuotiin paljon esille ja tämä olikin ihan hauska hahmo. Kakkosessa oli toki myös paljon muuta hyvää ja ne hetket, kun Tommy oli mukana kuvioissa, olivat erittäin viihdyttäviä. Pidin kuitenkin enemmän ensimmäisestä osasta ja mielestäni tarinan olisi ehkä voinut viimeistellä loppuun jo siinä. Nämä Best F(r)iendsit olivat kuitenkin enimmäkseen viihdyttäviä elokuvia ja mielenkiintoinen kokonaisuus, kokeile jos uskallat!

Happy Halloween, Michael.

Halloweenin elokuvista kolmantena vuoroon pääsee juuri ensi-iltaan tullut Halloween (2018). On kulunut 40 vuotta siitä, kun tuolloin teini-ikäinen Laurie (Jamie Lee Curtis) selviytyi murhaaja Michael Myersin kynsistä halloween-yönä. Laurie on nyt isoäiti, mutta välit ovat viileät tyttäreen Kareniin (Judy Greer) ja lapsenlapseen Allysoniin (Andi Matichak), sillä Laurie ei ole koskaan päässyt kunnolla traumoistaan yli. Tämä on vain odottanut sitä päivää kun Myers karkaa mielisairaalasta ja Laurie pääsee tappamaan itse "boogeymanin". Nyt tasan 40 vuotta myöhemmin tilaisuus on vihdoin tullut, sillä Myers pääsee karkuun juuri ennen halloweenia ja on matkalla takaisin vanhoille kulmille.

Tämä tuorein Halloween-elokuva on suora jatko-osa John Carpenterin alkuperäiselle vuoden 1978 Halloweenille - eli ollaan siis kuin niitä useita myöhemmin ilmestyneitä jatko-osia (tai remakea) ei olisikaan. Niistäkin oli kuitenkin otettu vaikutteita tähän ja kivoja yksityiskohtia saattoi huomata siellä täällä. Alkuperäinen Halloween tässä kuitenkin näkyi erityisen paljon, oli tuttuja kamera-ajoja ja kuvakulmia. Leffasta aisti hyvällä tapaa sen, että tekijät todella tunsivat aiheensa ja oli myöskin kiva nähdä Jamie Lee Curtis takaisin roolissaan. Myöskin tuoreemmat hahmot toimivat ihan hyvin, mutta niitä tuntui vain olevan vähän liikaakin, osan tarkoitus kun tuntui olevan vain se, että saatiin lisää ruumiita pinoon. Olisin myöskin toivonut tämän olevan vähän pelottavampi leffa, siinä oli kyllä hetkensä, mutta se jäi kuitenkin aika kauas alkuperäisen Halloweenin onnistuneen hyytävästä tunnelmasta. (Mutta oli salissa kyllä niitäkin, jotka katsoivat lähes koko leffan sormien välistä kurkkien!) Pidin tästä uudesta Halloweenista kuitenkin enemmän kuin uskalsin odottaa. Se onnistui saamaan aikaan mukavan lämpöisen tunteen, kun pääsin monien vuosien jälkeen palaamaan kurpitsalyhtyjen sekaan Haddonfieldiin vanhojen ystävieni Laurien ja Michaelin kanssa... Se myös piti mielenkiinnon yllä loppuun saakka ja leffateatterista poistuessa oli hyvä mieli. Tämä uusi Halloween oli siis mielestäni ihan onnistunut jatko-osa ja uskallan suositellakin sitä!

The Toxic Avenger I-IV

Tulin katsoneeksi kaikki Troman Toxic Avenger -elokuvat tovi sitten. Ensimmäinen The Toxic Avenger (1984) kertoo tarinan siitä, kuinka Tromavillen heiveröisestä Melvinistä tulee iso ja pelottava Toxic Avenger pudottuaan kiusaamisen yhteydessä myrkkyjätetynnyriin. Toxic Avenger ryhtyy supersankariksi, joka kurittaa niitä, jotka toimivat väärin. Toisessa osassa The Toxic Avenger Part II (1989) Toxic Avenger lähtee käymään Japanissa ja kohtaa sielläkin vihollisia. Sillä aikaa myös Tromavillessä on pahuus valloillaan ja Toxien apua kaivataan. Kolmas osa The Toxic Avenger Part III: The Last Temptation of Toxie (1989) jatkaa siitä mihin jäätiin, Toxie on pitänyt Tromavillen pahuudesta vapaana ja haluaa nyt maksaa sokealle tyttöystävälleen silmäleikkauksen. Supersankari hankkii työpaikan, mutta saa pian huomata, että firmalla onkin pahat aikeet. Neljäs osa Citizen Toxie: The Toxic Avenger IV (2000) tuo mukaan Tromavillen rinnakkaistodellisuuden, Amortvillen. Yhtäkkiä väki pääsee hyppimään todellisuuksien välillä ja Toxien kanssa paikkaa vaihtaakin amortvilleläinen paha kaksoisolento Noxie! 

Onnistuin löytämään karkkikaupasta tuollaisen erittäin hienon Toxic Waste -karkkipurkin, joka toimi koristeena aina neljänteen osaan saakka. Viimeisen leffan kohdalla päätin, että nyt herkutellaan kunnon karkkien kera! Leffa pyörimään, valaistus hämäräksi, jalat sohvalle ja karkki suuhun. Ja ihan helvetinmoisella kiireellä karkki pois suusta ja tilalle litratolkulla vettä. Aivan syömäkelvotonta tavaraa, oli niin järjettömän souria candya, että ei voinut kuin kyynelehtiä. En ollutkaan ennen tätä katselua nähnyt Toxic Avengereista kuin sen ensimmäisen. Kirjoitin muuten ykkösestä arvostelun pari vuotta sitten, sen voi lukea täältä. Tuolloin festarinäytöksessä tosin esitettiin leikattu versio, mutta nyt pääsin näkemään paremmin auton alle liiskautuneen pään ja muut herkut. Mielipiteeni elokuvasta ei ole muuttunut, se on varsin kekseliäs ja hulvaton pätkä. Lainatakseni itseäni: Mautonta huumoria, kökköä näyttelemistä ja armotonta väkivaltaa. The Toxic Avenger on siis tromaa parhaimmillaan ja erittäin viihdyttävä elokuva! Sama pätee myös näihin jatko-osiin ja ainakin huumori menee osa osalta vain mauttomammaksi ja näyttelijät vetävät yhä enemmän yli. Itseasiassa kakkosessa ja kolmosessa Toxien sokea tyttöystävä oli jo vähän liiankin ärsyttävä kaikessa överiydessään. Kaikkia jatko-osia vaivasi vähän se, että ne olivat liian pitkiä. Niistä olisi voinut hyvin napsaista pituudesta puolisen tuntia pois ja ne olisivat toimineet paremmin. Nyt niihin meinasi kyllästyä loppumetreillä, vaikka niissä viimeisissä hetkissä olikin parhaita juttuja.

Ensimmäinen osa on oikeasti mainio kieroutuneempi kauhutoimintakomedia, jossa oli erittäin kekseliäs idea. Jatko-osat sitten taas oikeastaan toistavat vain tuota samaa ideaa. Toisessa osassa elokuvaan toi mukavaa vaihtelua se, että siinä oli siirrytty New Jerseystä Japanin ihmeelliseen maailmaan. Kolmosessa nauratti erityisen paljon se, että ilmeisesti elokuvan tekijät olivat juuri keksineet sellaisen hienouden kuin takaperin toisto! Siinä oli lukuisia kertoja hyödynnetty tätä kikkaa, maahan rämähtänyt auto hyppäsikin takaisin kalliolle kiikkumaan ja niin edelleen. Neljännessä osassa näkyi jo selkeästi Toxic Avengerin suosio, tässä oli lukuisia tunnettuja vierailevia kasvoja, kuten rokkitähti Lemmy Kilmister, pornotähti Ron Jeremy ja kasaritähti Corey Feldman. Kaikki neljä Toxic Avenger -elokuvaa on viihdyttäviä ja niissä on lukuisia näyttäviä kohtauksia, miten erilaisia tapoja vihollisten tappamiseen voikaan keksiä! Nämä elokuvathan ovat K-18 ja niissä on erittäin paljon verta ja suolenpätkiä, sekä myös paljon seksiä ja alastomuuttakin. Onkin aika uskomatonta, että näihin elokuviin pohjautuen on keksitty tehdä lapsille oma Toxic Crusaders -piirrossarja ja siihen kylkeen lelusarja (ensimmäisessä kuvassa on muuten sarjan lelukopterin laatikko taustalla). Ei voi kuin kunnioittaa Lloyd Kaufmania, että mies on tullut aikoinaan keksineeksi tämän hieman erilaisen supersankarimme!

Complete the pattern, solve the puzzle, turn the key.

Jos nyt vihdoin ja viimein otettaisiin käsittelyyn kauhuputken viimeinen osa ja todettakoon tähän väliin, että katsomani joululeffat jäävät nyt tänä vuonna blogissa esittelemättä. Yläpalkkiin on kuitenkin lisätty taas tuttu joulunappula, jonka takaa löytyvät kaikki vuosien varrella arvostelemani jouluelokuvat!

Viimeisenä kauhuiluna esittelyssä on Hellraiserin kolme seuraavaa osaa. Ensimmäisestähän kirjoitin jo täällä ja nyt ovat siis vuorossa Hellbound: Hellraiser II (1988), Hellraiser III: Hell on Earth (1992) sekä Hellraiser IV: Bloodline (1996). Omasta hyllystäni löytyy boksi, jossa on vain kolme ensimmäistä osaa ja nämä olin nähnyt aiemminkin, mutta Bloodlinen katselin nyt ensimmäistä kertaa. Kakkosessa Kirsty on päätynyt lääkärin vastaanotolle vuodattamaan tarinaansa kenobiiteistä, jotka veivät tämän perheen. Lääkäri kuitenkin vain innostuu tästä ja haluaa etsiä tämän portin helvettiin. Kolmosessa Pinhead on jumissa kuutiossaan, jonka kuitenkin rikas naistenmies ostaa itselleen taideteoksena ja miehen avustuksella Pinhead hankkii itselleen taas verta. Nelosessa ollaan tulevaisuudessa ja tiedemies yrittää luoda uuden kuution, joka sulkisi miehen oman esi-isän aikoinaan tekemän kuution avaaman portin helvettiin.

Siitä on vierähtänyt jo useampi vuosi, kun olen katsonut mitään näistä jatko-osista ja mielikuvissani toinen ja kolmaskin osa olivat aika hyviäkin elokuvia. Muistin hieman väärin... Pinhead ja muut kenobiitit ovat kyllä järjestäen kaikissa neljässä osassa tyylikkäitä ja jännittäviä, mutta näidenkin varsinainen pelottavuus tuntuu laskevan osa osalta. Muutoinkin nämä ovat kyllä hienon näköisiä elokuvia, siitä en voi soimata. Sarjan toinen osa on kyllä oikeastaan vielä ihan hyvä, siinä on osattu jatkaa toimivasti ensimmäisen ideaa ja siinä on myös samoja hahmoja mukana kuin ykkösessä. Kuten erittäin näyttävän näköinen ihoton Julia! Tosin mielestäni jo tässä tokassa osassa Pinheadista tulee turhan "tuttu" ollakseen pelottava (tämä taitaa tosin olla aika yleinen vaiva useiden jatko-osien kauhusarjoissa). Kolmatta osaa vaivaa ehkä kaikista pahiten se, että siinä on ihan käsittämättömän huonoa näyttelemistä! Doug Bradleyn esittämä Pinhead on oikeastaan ainoa vakuuttava hahmo koko elokuvassa ja muita katsellessa meinaa iskeä myötähäpeä. Plussaa kuitenkin hyvästä musiikista ja ysäriydestä. Nelonen sitten oli oikeastaan ensimmäinen näistä, joka oli paikoitellen hieman tylsää katsottavaa. Tässä sentään astuttiin taas askel parempaan näyttelijäpuolella, onneksi. Nelonen on myös aika sekava sen vuoksi, että siinä hypitään aikajanalla sinne tänne. Tosin tässä sitten taas on muutamia erityisen näyttäviä juttuja. Kaikesta huolimatta kaikki kolme jatko-osaa on kuitenkin ihan katsottavia. Juuri nämä mielenkiintoiset (demoni)hahmot ja hieno visuaalinen ilme sekä toimivat musiikit pelastavat näitä Hellraiser-sarjan huonompiakin osia olemasta ihan surkeita. Mutta palataan vielä joskus tulevaisuudessa myöhempiin osiin!

Kakkosen traileri + Kolmosen traileri + Nelosen traileri

In an action film you act in the action. If it's a dramatic film you act in the drama.

Jos joku on sattunut vilkaisemaan katsomieni elokuvien listausta viime aikoina, on se saattanut herättää hieman ihmetystä. Olen nimittäin viimeisen viikon ajan tuijottanut aika erilaisia elokuvia kuin yleensä, sillä suostuin leffaseuraksi Jean-Claude Van Damme -maratoniin! Katsomomme toisella osapuolella oli vähän rankempi putki, sillä tämä tapitti läpi peräti 43 Van Dammen elokuvaa vajaassa viikossa. Itse en sentään ihan siihen kuoppaan hypännyt, vaan katselin vain osan niistä. Melko mittava määrä niitä tuli kuitenkin katsottua siihen nähden, etten vielä jokunen kuukausi sitten tiennyt edes kuka on Van Damme! Tutustuin tähän toimintatähteen vasta tämän vuoden puolella, mutta olin kuitenkin jo keväällä nähnyt ne ilmeisesti tärkeimmät elokuvat, Bloodsportin sekä Timecopin. Ja vaikka pidinkin niistä, niin hieman epäileväisin mielin lähdin mukaan näin mittavaan maratoniin. Mutta helpostihan se meni ja omaksi loppusaldokseni kertyi kokonaiset 21 katsottua JCVD:n elokuvaa ja ne tosiaan olivat ne mitkä nyt sattuivatkaan olemaan aikajärjestyksen vuorossa silloin kun hyppäsin mukaan.

En nyt jaksa kirjoitella kaikista mitään arvosteluja, eikä kaikista mitään sanottavaa olisikaan. Yleisesti ottaen pidin enemmän JCVD:n uran alkupuolen elokuvista, niissä oli kivaa kasari- tai ysärifiilistä ja niissä oli enemmän sitä karatekikkailua. Tuoreemmissa elokuvissa oli liikaa tuliaseita, räiskintää ja silmiä särkevän kammottavaa CGI-verta. Toimintaelokuvat eivät koskaan ole olleet mitään suurimpia suosikkejani, mutta hienoista taisteluista kyllä pidän. Ja mitä vähemmän kättä pidempää mukana taisteluissa, sen parempi. Jaottelin nämä nähdyt nyt kolmeen osaan, hyvä (eli minä pidin), ihan ok ja huono (eli minä en pitänyt). Niin ja myönnettäköön, että en pysynyt ihan kaikkien aikana hereillä...

Hyvä 

Universal Soldier: Day of Reckoning (2012)

JCVD (2008)

Replicant (2001)

Timecop (1994)

Universal Soldier (1992)

Kickboxer (1989)

Bloodsport (1988)

Ihan ok 

Pound of Flesh (2015)

Until Death (2007)

Double Team (1997)

The Quest (1996)

Maximum Risk (1996)

Sudden Death (1995)

Nowhere to Run (1993)

Double Impact (1991)

Death Warrant (1990)

Lionheart (1990)

Cyborg (1989)

Huono 

The Expendables 2 (2012)

Second in Command (2006)

Street Fighter (1994)

En kommentoi, uni voitti

The Shepherd (2008)

The Order (2001)

Noista huono-kategoriaan menneistä voisi mainita sen verran, että ne eivät mahdollisesti edes olleet niin huonoja, ne vain edustivat juuri sellaisia elokuvia, joista en välitä pätkääkään. Expendables 2 oli aika kasvotonta räiskintää, juuri sitä, minkä vuoksi en koskaan ole niin innostunut action-pätkistä, ja näyttihän ne tietokoneella luodut veriroiskeet ihan kamalilta. Second in Command sitten taas sisälsi politiikkaa, sotimista ja taas liikaa räiskintää, ei ollut ollenkaan minun juttu. Street Fighter nyt vaan oli aika surkea ja Van Damme oli siinä huonoimmillaan, tällä oli oikeastaan koko elokuvan ajan vain tyhjä katse.

Hyvissä sitten taas oli aika yllättäjä tuo Universal Soldierin neljäs osa, josta odotukset oli aika pohjamudissa. Mutta siinähän oli oikein hyvää jännitystä, ahdistavaa tunnelmaa ja kauhuleffamaisuutta. Ihan ok -osastoon meni muutama sellainenkin, joita kovin harkitsin laittavan hyviin, mutta johonkin oli vedettävä raja. Esimerkiksi Van Dammen uusimman elokuvan Pound of Fleshin olin pistämässä hyviin leffan alkupuoliskon ajan, mutta sitten se valitettavasti meni vähän huonompaan suuntaan. Alku oli kuitenkin erittäin tyylikäs ja siinä elokuvassa mies teki mielestäni parhaimman roolisuorituksensa!

Että tällaista täällä on katseltu viime aikoina ja kivaahan se oli. Olisi näitä oikeastaan voinut enemmänkin katsella! Niin ja nyt ainakin tiedän mikä mies on Jean-Claude Van Damme.

I am an instrument of perfection, and hygiene. The enemy, of decay and corruption. A dentist. And I have a lot of work to do.

Tuli tuossa katseltua Brian Yuznan elokuvat The Dentist (1996) ja The Dentist 2 (1998). Ensimmäisessä osassa Alan Feinstone (Corbin Bernsen) työskentelee menestyksekkäästi omalla hammaslääkäriasemallaan, mutta tämä on sairaalloisen tarkka puhtaudesta erityisesti hampaiden suhteen. Nähtyään vaimonsa pistävän suunsa kiinni likaiseen allaspoikaan, vinksahtaa Feinstonella lopullisesti ja tämä alkaa hoitamaan potilaitaan vähän rankemmin ottein ja sitten veri roiskuu. Jatko-osassa mielisairaalasta päässyt mies alkaa työskennellä valenimellä uudella vastaanotolla, mutta samat menneisyyden haamut vaivaavat tätä yhä edelleen ja jälleen potilaiden suut saavat kokea karun kohtalon tämän hoidossa.

Nämä Hammaslääkärit ovat kiinnostaneet jo pidemmän aikaa, mutta en ole aiemmin saanut näitä käsiini. Eräs kaverini kertoi jo lapsuudessamme saaneensa tuosta ensimmäisestä elokuvasta ikuiset traumat ja tämä kärsii yhä tämän leffan perusteella kehitettyneestä hammaslääkärikammosta! Kuulostaahan tämä pelottavalta jo ihan aiheensa puolesta, (lähes) jokainen kammoksuu ainakin jollain asteella hammaslääkärissä käyntiä. Ja vaikka hammaslääkäri ei olisikaan psykopaatti, niin ovat ne työvälineet aika hurjia, varsinkin kun niitä tungetaan koko suu täyteen ja siinä sitten ollaan toisen armoilla. Odotukseni ensimmäisestä Hammaslääkäri-elokuvasta olivat siis aika korkealla!  Valitettavasti  vain täytyy todeta, että se oli suurimmaksi osaksi ihan puuduttavan tylsä ja tein todella töitä sen eteen, että silmät pysyisivät auki koko sen huiman puolitoistatuntisen keston! Olihan siinä hienojakin kohtauksia, juuri ne hetket kun tuo vinksahtanut hammaslääkäri alkaa irroitella vähän ylimääräisiäkin hampaita ja verellä roiskitaan tai kun takaa-ajossa perässä juoksee poran kanssa sekopäisesti naurava valkotakkinen setä. Ikävästi tätä puolta oli vain ihan liian vähän, noin 90 % elokuvasta oli sen odottelua, että josko kohta tapahtuisi jotakin. Tarinaa ja hiljalleen tapahtuvaa lopullista sekoamista rakennettiin kyllä hienosti, mutta olisin toivonut vähän enemmän toimintaa. Jatko-osan kohdalla odotinkin sitten taas sitä huimaa parannusta tähän puoleen ja enemmän sitä toimintaa. Mutta mitä vielä, ilmeisesti tekijät pitivät ykkösen parhaimpana osuutena sitä paikallaan junnaamista ja tylsistelyä, sillä sitä oli tässä kaksi kertaa enemmän! Ne muutamat toimintakohtaukset olivat kyllä tässäkin hienoja ja pääroolissa heiluva Bernsen tekee kerrassaan mainion roolisuorituksen ja on varsin vaikuttava mielipuolena hammaslääkärinä. Kakkosen loppupuolella olevat miehen sekoilut olivatkin leffojen paras osuus! Harmillisesti siis sekä The Dentist että The Dentist 2 olivat aikamoisia pettymyksiä, sillä potentiaalia olisi ollut paljon parempaankin.

You can't do this. It's a film. The Human Centipede's a fucking film!

The Human Centipede II (Full Sequence) (2011) on Tom Sixin ohjaama jatko-osa aiemmalle elokuvalleen The Human Centipede (First Sequence) (2009). Kokonaan mustavalkoisessa elokuvassa päähenkilönä on äitinsä luona asuva häiriintynyt brittimies Martin (Laurence R. Harvey), joka on kovan luokan Human Centipede -fani. Tämä katselee aina vaan uudelleen elokuvaa fantasioiden siitä, että toteuttaisi itsekin tuollaisen ihmistuhatjalkaisen, tosin 12-osaisena! Mies pistääkin tuumasta toimeen ja alkaa kerätä osasia projektiinsa eteensä osuvista ihmisistä. Haaveena tällä on kuitenkin saada vielä Human Centipede -elokuvan tähti Ashlynn Yennie mukaan jonon jatkeeksi.

Kirjoitin aiemmin katselemastani First Sequencesta tänne ja olin tuolloin hieman pettynyt, että elokuva ei ollutkaan niin vastenmielinen kun sen oli hehkutettu olevan. (Muistutan taas: en erityisemmin nauti äärimmäisen vastenmielisistä elokuvista, mutta jos leffan mainostetaan olevan iljettävin elokuva ikinä, niin totta kai petyn, jos se ei olekaan sellainen.) No tämä jatko-osa sitten korjasi asiaa ja oli todellakin hyvin vastenmielistä katsottavaa. Jo sen päähenkilö hikisenä ja yskivänä, nautintoa oudoista asioista saavana, hyvin ylipainoisena miehenä oli aika inhottavaa katseltavaa. Elokuvaa katsellessani minulla kuitenkin oli välillä sellainen olo, että siitä puuttui jotakin, sillä Martin tuntui saavan seksuaalisia kiksejä touhuistaan, mutta ei kuitenkaan ns. tehnyt mitään sen eteen vaikka mahdollisuus olisi ollut. Olin kuitenkin ihan varma, etten katsonut leikattua versiota, sillä melkoisen hirvittäviä asioita oli jo näkynyt ihan lähietäisyydeltä. Elokuvan loputtua oli pakko kuitenkin tarkistaa asia ja kyllä vain, olin sittenkin katsellut leikatun version, nimittäin jenkkien leikkaaman seksittömän version! Tämä tarkoitti sitä, että leffasta oli poistettu ainoastaan kaikki seksuaalinen sisältö, joka lyhensi leffaa noin kolmella minuutilla. Mielestäni tämä leikkaus oli melkoisen huvittava, sillä ne lyhyet seksijutut olivat kuitenkin aika kesyjä verrattuna moniin muihin elokuvaan surutta jätettyihin kohtauksiin.

Tämän jatko-osan idea on aika kekseliäs. Siinä ei tosiaan lähdetty jatkamaan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi, vaan siinä eletään ajassa ja todellisuudessa, missä First Sequence oli jo ilmestynyt elokuva. Lisäksi jatko-osan päähenkilöstä on tehty hyvin erilainen. Siinä missä ykkösessä projektia veti Heiter kunnon kirurgisilla välineistöllä kliinisissä tiloissa, oli tämän toimista innostuneella Martinilla käytössään vain likainen varastotila, nitoja ja muita kotikonsteja. Ja siinä missä Heiter oli aika kylmänrauhallinen toimissaan, pisti Martin jopa itkuksi epäonnistuessaan jossakin. Tämän jatko-osan tunnelmakin oli aika erilainen, siitä puuttui kokonaan ykkösen trillerimäisyys ja keskiössä oli ihan vaan (ykkösessä lopulta aika vähällä huomiolle jätetty) ällöttävyyksillä mässäily. Ja vaikka oletinkin ykkösen olevan enemmän juuri sitä, koin että tässä mentiin jo vähän liiallisuuksiinkin, sillä tämä kakkososa oli oikeastaan pelkkää ällöttävyyttä toisensa perään. Shokeerata saa (ja pitää jos niin luvataan), mutta tässä muu tarina tuntui vähän jäävän sen mässäilyn jalkoihin. Elokuvan parhaita puolia on Martinia esittävä Laurence R. Harvey, joka tekee melkoisen roolisuorituksen tuona vastenmielisena ukkona ja vastenmielisyydestä huolimatta tätä kohtaan onnistui melkein tuntemaan sääliäkin. Niin ja miehellä ei muuten ole yhtäkään vuorosanaa koko elokuvassa! Plussaa tälle jatko-osalle olikin mielestäni juuri se, että ykkösosan erinomaisen pahiksen tilalle oli saatu tähän kakkoseen näin täysin vastakohtainen ja silti yhtä onnistunut pahis. The Human Centipede II (Full Sequence) on toimiva jatko-osa ja se todella on hyvin vastenmielistä katsottavaa. Uskallankin suositella tätä vain erittäin vastenmielisistä elokuvista pitäville.

Kuva: tumblr.com

It is a truth universally acknowledged that when one part of your life starts going okay, another falls spectacularly to pieces.

Bridget Jones's Diary (2001) on Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva. Brittiläinen Bridget Jones (Renée Zellweger) on kolmekymppinen ja kyllästynyt sinkkuelämäänsä. Hän haluaa lopettaa tupakoinnin, pudottaa painoa ja löytää elämänsä miehen. Bridget flirttailee ja säätää pomonsa Daniel Cleaverin (Hugh Grant) kanssa, mutta tästä ei tunnu koskaan tulevan mitään vakavampaa. Nainen tutustetaan myös perhetuttuun Mark Darcyyn (Colin Firth), mutta he inhoavat toisiaan heti ensitapaamisella. Elokuvan jatko-osassa Bridget Jones: The Edge of a Reason (2004) Bridget on vakiintunut, mutta on yhä epävarma itsestään ja saa parisuhteen kriisiin omalla epäluuloisuudellaan.

Blogiini päädytään nykyään yhä useammin hakusanoilla romanttinen komedia, joka hieman huvittaa minua. Ne, jotka todella haluavat katsoa romanttisia komedioita, lukisivat niistä varmaankin mielummin jostain muualta. No mutta, minäkin katselisin mielummin jotain muuta kun romanttisia komedioita, joten täysin loogisesti nyt sitten taas kirjoitan niistä. Bridget Jonesit tulivat itselleni tutuiksi alun perin kirjojen kautta. Luin ensimmäisen kirjan jo 90-luvun puolella, ennen kuin ensimmäistä elokuvaa oli edes suunniteltu. Tykkäsin kirjasta, vaikka sen aihe olikin aika kaukainen ala-asteikäiselle lapselle. Päiväkirjamuotoinen kirjoitustyyli ja sen huumori iski kuitenkin minuun harvinaisen hyvin, puhumattakaan erittäin onnistuneesti kirjoitetusta päähenkilöstä. Kun elokuva sitten joitakin vuosia myöhemmin ilmestyi, oli kaikista jännintä tietysti se, että millainen näyttelijä Bridgetin rooliin on nyt sitten saatu. Suureksi yllätykseksi tähän ei tarvinnutkaan pettyä, jenkkinäyttelijätär Renée Zellweger (muutaman kilon painon nostamisen ja brittiaksentin jälkeen) todella on Bridget Jones.

Bridget Jones - Elämäni sinkkuna on mielestäni hyvin onnistunut romanttinen komedia, jopa minä pidän siitä suurimmaksi osaksi. Parasta antia elokuvassa on kirjan tapaan erittäin onnistunut päähenkilö. Romanttisissa komedioissahan naiset ovat usein niitä vähän turhankin täydellisiä ihmisiä, mutta Bridget Jones on oikeastaan kaukana täydellisestä jatkuvine itsensä nolaamisineen, huonoine tapoineen sekä niiden muutamien ylimääräisten kilojen kanssa. Hahmoa ei kuitenkaan ole vedetty hirveästi yli (muistelisin, että kirjassa tämä oli vähän vähemmän koomisempi, mutta sen lukemisesta on niin kauan, että saatan muistaa väärinkin), tämä on lähinnä tavallinen nainen. Sekä Mark Darcy että Daniel Cleaver saavat minut lähinnä raivon partaalle, joka saattaa johtua myös siitä, että molemmat näyttelijät (Firth ja Grant) kuuluvat aika korkealle minua ärsyttävien näyttelijöiden listalla. Darcyn ja Cleaverin tosin kuuluukin ärsyttää, joten tämän voi laskea myös onnistumiseksi. Vaikka elokuvan tarina noudattaakin sitä aika perinteistä romcomien kaavaa - on vähän vaikeuksia mutta lopulta kaikki päättyy onnellisesti - niin se onnistuu olemaan näppärä ihan komedianakin. Päiväkirjamaisuus ei valitettavasti täysin siirry elokuvaan, joten tarina toimii paremmin kirjana. Mutta Bridget Jones's Diary on ihan hyvä elokuva romanttiseksi komediaksi!

Jatko-osa Bridget Jones - Elämä jatkuu on sitten taas oma juttunsa. Siinä missä ykkösosa on oikeasti onnistunut romanttinen komedia, on tämä kakkonen mielestäni aivan sietämättömän huono. Olin nähnyt tämän kerran aikasemmin ja muistelin, etten erityisemmin välittänyt siitä. Muistin väärin. Nyt nimittäin katselin tämän pienissä osissa neljän päivän aikana, sillä se oli aivan liian tuskallista katsottavaa yhteen putkeen. Bridget Jonesista itsestään on tullut ihan äärettömän rasittava ja leffan huumori on kerrassaan kökköistä. Muistaakseni kirjana kakkososa oli kuitenkin ihan hyvä, en tiedä mikä tässä sitten meni niin pahasti vikaan kirjaan nähden! En muista pelastiko kirjassa huonoa tarinaa sen hyvä kirjoitustapa, mutta elokuvassa tarina ei ainakaan toimi. Ja eniten minua tässä elokuvassa ärsyttää ihan jokainen hahmo, ne piirteet mitkä tekivät näistä ykkösessä vielä vähän hassuja tyyppejä, tekevät näistä kakkosessa kerrassaan naurettavia, erittäin huonolla tavalla. Bridget on yhtäkkiä vain tyhmä blondi kun aiemmin tämä oli ihan fiksun oloinen nainen, vaikkakin hieman sähläävä sellainen. Helposti pidettävästä hahmosta tuli lähinnä vastenmielinen. Bridget Jones: The Edge of a Reason on erittäin huono leffa jopa romanttiseksi komediaksi!

Kuvat:listal.com

Hi, I'm Chucky, and I'm your friend till the end. Hidey-ho!

Chucky-nukesta on tehty tähän mennessä yhteensä viisi elokuvaa: Child's Play (1988), Child's Play 2 (1990), Child's Play 3 (1991), Bride of Chucky (1998) ja Seed of Chucky (2004). Kaikki viisi elokuvaa on samalta kirjoittajalta, Don Mancininilta, joka on myös ohjannut viimeisimmän osan. Chuckyhan on Good Guys -nuken sisälle siirtyneen sarjamurhaajan Charles Lee Rayn (Brad Dourif) henki. Chucky jahtaa kolmessa ensimmäisessä osassa Andy-nimistä (Alex Vincent, Justin Whalin) poikaa, jotta tämä voisi itse siirtyä ihmisruumiiseen. Bridessa Chucky-nuken löytää tämän entinen tyttöystävä Tiffany (Jennifer Tilly), jonka kanssa he alkavat uudestaan heilastella, kun Tiffanykin siirtyy nuken ruumiiseen. Kolmannessa osassa mukaan liittyy nukkepariskunnan rakkauden hedelmä: Glen/Glenda-niminen (äänenä Billy Boyd) lapsinukke.

Katsoin nämä kaikki peräkkäisinä päivinä ja ajattelin kirjoittaa niistä nyt vaan näin yhtenä nippuna. Ykkösen, kakkosen ja Briden olen nähnyt monta kertaa aiemminkin, mutta kolmosesta ei ole ainakaan mitään aiempia muistikuvia ja Seed of Chucky oli ainakin varmasti näkemättä. Näin peräkkäin katseltuna huomasi selvästi kuinka elokuvat muuttuivat, mitä pidemmälle jatko-osissa mentiin. Ykkönen ja kakkonen olivat vielä melkoisen selviä kauhuelokuvia, kun kolmosessa jo oli  enemmän huumoripuolta mukana. Bride onkin jo lähemmäs romanttinen kauhukomedia ja Seed jotain, miksihän sitä kuvailisi, kahjoa perhedraamakauhukomediaa. Tuskin edes itse, alusta loppuun asti käsikirjoittajana toiminut, Mancini olisi arvannut ensimmäistä Child's Play -elokuvaa kirjoittaessaan, että vielä jonakin päivänä Chucky-nukella on vaimo ja lapsi.

Ensimmäinen Child's Play on mielestäni oikein hyvä ja kekseliäs elokuva, siinä on jännittävä tunnelma ja Chuckysta onnistutaan luomaan aika pelottava hahmo, vaikka tämä on "vain nukke". Vaikka en itse tämän takia lapsuudessani traumatisoitunutkaan punapäisistä nukeista, tuntuu tämä olleen monille lapsille melkoinen nukketraumojen aiheuttaja.  Toinen Child's Play on mielestäni taas hyvin onnistunut jatko-osa, siinä Chucky-nukke on vielä vähän pelottavampi ja pirullisempi tapaus ja tarinaa on vielä jatkettu aika loogisesti. Kolmas Child's Play ei mielestäni onnistunu ihan niin hyvin, sitä katsellessa tuli vähän sellainen olo, että se on hutaistu nopeasti vasemmalla kädellä luottaen vain Chucky-hahmon viehätykseen. Onneksi Chucky myös tuo sen oman hohtonsa elokuvaan ja pidän myös huvipuiston kauhutalossa tapahtuvasta kohtauksesta elokuvan loppupuolella. Se on hauskan muovinen ympäristö säikyttelyineen, joka sopii hyvin muovisen tappajan kanssa yhteen.

Bride of Chucky on sitten jo oikeastaan pelkkää komediaa kauhuvivahteella, vaikka tässä osassa roiskitaankin verta varmasti eniten. Vaikka Chucky yhä viuhtookin veitsen kanssa, on tämä tässä leffassa ihan vaan koominen hahmo. Sekä koko elokuvan että Chuckyn koomisuus kuitenkin toimii aika hyvin ja leffa on oikeasti melkoisen hauska. Tällä katsomiskerralla kiinnitin muuten myös huomiota siinä olleisiin erinomaisiin musiikkivalintoihin. Seed of Chucky sitten taas... Uskotteko, jos sanon, että se oli positiivinen yllätys? Sitä se oli, sillä odotin sen olevan jotakin ihan sietämätöntä kuraa. Tämä on ollut hyllyssäni jo monen monta vuotta (tuli ilmaiseksi jonkin boksin mukana), mutta olen lähinnä vältellyt sen katsomista. Eihän se hyvä ollut, mutta ei mielestäni niinkään huono, kun se olisi voinut olla! Mutta joo, onhan se aika uskomaton elokuva, siinä oli muutamakin sellainen kohtaus, joita jäi vähän epäuskoisena katsomaan, että ihanko oikeasti tämäkin haluttiin nähdä. Tätä viimeisintäkin osaa kuitenkin pelastaa jälleen se, että Chucky on niin viihdyttävä hahmo. Pitkä matka on joka tapauksessa kuljettu ensimmäisistä Child's Play -leffoista, niin ajallisesti kuin laadullisestikin. Eikä tässä muuten vielä kaikki, kuudetta Chucky-elokuvaa nimittäin tehdään juuri tällä hetkellä ja sen pitäisi ilmestyi ensi vuoden puolella nimellä Curse of Chucky. Harva leffasarja on jatkanut menoaan 25 vuotta samalla kirjoittajalla ja (ääni)näyttelijällä!

En ole koskaan pitänyt Chucky-elokuvia ihan suurimpina lemppareinani, Child's Play ei ole ollut lempikauhuelokuvani, eikä Chucky lempikauhuhahmoni. Olen kuitenkin aina pitänyt näitä erittäin viihdyttävinä pätkinä ja Chuckya hauskana hahmona - ja niin pidin tälläkin katsomalla. Ensimmäisiä Child's Play -leffoja uskallan suositella ihan vain kauhusta pitäville, mutta näitä viimeisiä sitten taas melkoisen kahjojakin kauhukomedioita sietäville ihmisille.

I know you did send me back to the future. But I'm back! I'm back from the future.

Viime viikonloppuna tuli jälleen järjestettyä ystävän kanssa päivän kestävä leffaputki ja tällä kertaa katseluun valikoituikin kerrassaan mainio Paluu tulevaisuuteen -trilogia. Juuri tämä putki on ollut jo vuosia suunnitteilla ja odotimmekin sitä nyt aika innolla, nämä Robert Zemeckisin ohjaamat leffat kun ovat kuuluneet molempien suosikkeihin lapsuudesta lähtien.

Vaikka tämä onkin kaikille tuttua, niin lyhyesti juonesta: Ensimmäisessä osassa tiedemies Emmett "Doc" Brown (Christopher Lloyd) on kehittänyt DeLorean-autosta aikakoneen, jolla pystyy matkustamaan ajassa niin menneeseen kuin tulevaisuuteenkin. Docin ystävä Marty McFly (Michael J. Fox) päätyykin tuolla koneella vuoteen 1955. Marty törmää menneisyydessä vanhempiinsa ja onnistuu sotkeutumaan heidän rakkaustarinaansa, jolloin koko McFlyn perheen tulevaisuus on uhattuna. Toisessa osassa Marty matkustaa tulevaisuuteen, vuoteen 2015, pelastamaan oman poikansa kohtaloa. Palatessaan takaisin vuoteen 1985 onkin muodostunut vääristynyt rinnakkaistodellisuus, jota lähdetään korjailemaan jälleen vuoteen 1955. Kolmannessa osassa Marty saa kuulla, että Doc on matkannut vuoteen 1885, mutta on nyt vaarassa. Marty matkustaa perässä villiin länteen ja heidän pitää sen ajan välineillä tehdä paluu tulevaisuuteen. 

En oikein osaa sanoa näistä leffoista yhtään mitään järkevää tai kriittistä, koska ne tosiaan ovat olleet jo pari vuosikymmentä lempileffojeni joukossa. Trilogia pitää sisällään mahtavat seikkailuelokuvat, jotka on pullollaan kerrassaan nerokkaita ideoita ja loistavia hahmoja. Lapsena Marty oli suosikkihahmoni, mutta nykyään tykkään yhä enemmän niistä koomisemmista sivuhenkilöistä, kuten Martyn isä Georgesta (Crispin Glover) ja kiusantekijä Biffistä (Thomas F. Wilson), puhumattakaan Docista! Lapsuudessa mielestäni trilogian paras osa oli kakkonen, ihan vaan sen vuoden 2015 osuuden vuoksi. Siistiä päästä sitten joskus isona itsekin elämään tuota aikaa! Kirjoitinkin joskus 90-luvun alussa ala-asteella kouluun tulevaisuusaiheisen kirjoitelman oikeastaan kokonaan tähän leffaan perustuen. Ykkönen oli tietysti mielestäni myös erinomainen elokuva, mutta kolmosta pidin tuolloin itseasiassa vähän tylsänä. Nykyään paremmuusjärjestys taitaa mennä ihan leffanumeroinnin mukaisesti, mutta pidän kyllä kaikkia osia kerrassaan loistavina ja koko trilogiaa erinomaisena kokonaisuutena. Yksi hienoimpia leffakokemuksia ikinä oli päästä pari vuotta sitten katsomaan Paluu tulevaisuuteen ihan elokuvateatterissa muiden intoilijoiden seurassa.

Toisin kuin edellisen leffaputkipäivän elokuvia, tätä Paluu tulevaisuuteen -trilogiaa voin suositella erittäin lämpimästi katseltavaksi yhteen soittoon! Tuntimääräkin on hyvin inhimillinen (me katselimmekin näiden jälkeen vielä kolme elokuvaa lisää, heh) ja kyseessähän on elokuvaviihdettä parhaimmillaan.

Kuvat: listal.com

You're like the maid of dishonor.

Tällä kertaa käsittelyyn otetaan kerralla kaksi viime vuoden leffaa, jotka ovat tavallaan melko samanlaiset. Molemmat niistä katselin myös samanlaisessa olotilassa: hyvin väsyneenä lentokoneessa. Kyseessä on siis polttari-/hääpätkät Bridesmaids (2011) ja The Hangover Part II (2011). The Hangover 2 on tietysti jatko-osa samannimiselle ykkösosalle (josta kirjoitin täällä). Kun Hangoverit kertovat äijäporukan polttarijuhlinnoista, on Bridesmaids sen sijaan kertomus naisten häitä edeltävästä ajasta.

Bridesmaids

The Hangover Part II

Morsiusneidoissa Annien (Kristen Wiig) paras ystävä Lillian (Maya Rudolph) ilmoittaa menevänsä naimisiin ja tahtovansa Annien kaasokseen. Annie on otettu, mutta samalla tätä vaivaa omassa elämässään tapahtuneet epäonnistumiset niin mies- kuin työsarallakin. Asiaa ei helpota Lillianin morsiusneito, parikymppinen Helen (Rose Byrne), jonka elämä tuntuu olevan täydellistä ja joka näyttää haluavansa viedä Annien parhaan ystävän. Naisille tulee kilpailuasetelma ja vaikka tarkoituksena on kilpailla siitä kumpi onnistuu paremmin, on lopputulos kaoottinen.

Bridesmaids herätti itsessäni paikoitellen samankaltaista myötähäpeän tunnetta kuin kamala elokuva nimeltään Radalla (2002). En nyt muuten vertaa näitä toisiinsa, mutta näitä yhdistää se, että niiden on sanottu olevan "naisten vastaisku" mieshuumorille. Joka ei sitten ilmeisesti uppoa itselleni pätkääkään ja saa siis katsellessa lähinnä tuntemaan myötähäpeää. Kökköjä vitsejä ja huumoria vain sillä, että tuollaisen asian uskalsi sanoa/tehdä nainen! Voi hurja. Positiivista Bridesmaidsissa oli kuitenkin se, että se ei otollisesta asetelmastaan huolimatta ryhtynyt miksikään romanttiseksi komediaksi, vaan pysytteli rehdisti komedian puolella. Nukahdin leffan aikana hetkeksi, josta syytän suuresti katseluolosuhteita, mutta oli päälle parituntinen leffa mielestäni myös hitusen liian pitkä komediaksi. Vaikka Morsiusneidot ei ihan oma juttuni ollutkaan, on leffa saanut lähes kaikkialla (niin naisissa kuin miehissäkin) vain positiivisen vastaanoton ja varmasti tällaisellekin huumorille löytyy tilausta.

The Hangoverin jatko-osa oli todellakin jatkoa, se pysytteli hyvin uskollisena ykkösosalle ja nämä olisi voineet olla yhtä pitkää elokuvaa yhdessä. Stu (Ed Helms) on menossa naimisiin Thaimaassa ja sama poppoo (Bradley Cooper, Zach Galifianakis ja Justin Bartha) on kokoontunut juhlimaan häitä. Polttarit päätetään jättää väliin aiempien polttareiden tapahtumien vuoksi, mutta edellisenä iltana porukka kuitenkin kohottaa yhdet juomat. Ja kuinka ollakaan, seuraavana aamuna poppoo herää oudosta paikasta ja kukaan ei muista mitään!

Oli aika tylsääkin, että Kauhea kankkunen 2 oli niin samanlainen kuin ykkönen, sillä odotin näkeväni jotakin uutta. Tämähän oli oikeastaan sama leffa, mutta tapahtumapaikkana oli Vegasin sijaan Bangkok! Hahmot olivat kyllä yhtä toimivia kuin ykkösosassa, mutta ei niille oikein ole annettu mitään uusia mahdollisuuksia. Niin ja taisin muuten nähdä lentokoneessa leffasta leikatun version, en osaa sanoa paljon siitä puuttui, mutta joitakin rajuimpia juttuja siinä ei näkynyt. Leffassa vilisi hauskoja vitsejä, mutta minkäänlaista yllätyksellisyyttä ei kyllä enää löytynyt. Oli leffa kuitenkin ihan viihdyttävä, ihan hauskaa katsottavaa The Hangoverista tykänneille, mutta ei kannata odottaa juuri mitään uutta.

Kuvat: listal.com

You can mess with a lot of things, but you can't mess with kids on Christmas.

Joulun viides leffa oli jatkoa aiemmalle, nimittäin Home Alone 2: Lost in New York (1992). McCallisterin perhe on tällä kertaa matkalla jouluksi Floridaan, kun Kevin (Macaulay Culkin) astuukin yksin epähuomiossa New Yorkin lentokoneeseen. Poika ei jää neuvottomaksi, vaan ottaa parhaan mahdollisen huoneen Plaza-hotellista ja nauttii elämästään yksin ilman niitä huutavia perheenjäseniä. Mutta kuinka ollakaan, edellisessä osassa Kevinin vankilaan pistämät ryövärit (Joe Pesci ja Daniel Stern) ovat päässeet vapauteen ja ovat nyt samaan aikaan New Yorkissa! Kevin ottaa tehtäväkseen estää näiden aikeet ryöstää lelukaupan kassa jouluaattona.

Yksin kotona kaksin oli myös lapsuuteni joululeffoja, enkä ole itseasiassa ajatellut tätä koskaan mitenkään huonompana leffana kuin ykköstä. Syy tähän onkin varmaan se, etteivät nämä juuri eroa toisistaan! Ympäristö on vaihtunut, mutta juoni, vitsit ja temput ovat samanlaisia. Lapsi on sankari ja ne ikävät aikuiset pahiksia, joita mukiloidaankin kuin viimeistä päivää. Kevin myös pärjää isossa kaupungissa paremmin kuin moni aikuinen kekseliäisyydellään ja antaa tämä neuvojaan myös apua tarvitseville. Sivuosissa hotellin henkilökunnassa vilkkuu muuten mm. Tim Curry ja Rob Schneider. Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa on hauska ja kivan jouluinen leffa koko perheelle - ja myös varsin onnistunut jatko-osa!

En erityisesti ajatellut ottavani joululeffojen joukkoon jatko-osia, mutta pakkohan tämä oli katsoa, kun tulee itsekin eksyttyä heti joulun jälkeen New Yorkiin...


Kuva: listal.com

Books change each time you read them.

The Neverending Story II: The Next Chapter (1990) perustuu Michael Enden kirjan jälkimmäiseen osaan ja on siis jatko-osa Die unendliche Geschichtelle, josta kirjoitin täällä. Bastian (Jonathan Brandis) saa jälleen käsiinsä kirjan nimeltään The NeverEnding Story ja kuulee lapsikuningattaren kutsun. Häntä kaivataan takaisin Fantaasiaan pelastamaan se pahalta voimalta. Bastian saapuu Fantaasiaan toiveet toteuttava Auryn kaulassaan ja apuun rientää nuori soturi Atreyu (Kenny Morrison). Pystyäkseen pelastamaan Fantaasia, Bastianin täytyy kuitenkin saada kerättyä rohkeutta, joka tältä puuttuu todellisessa elämässään.

Siinä missä kirjan lukeneet eivät erityisemmin pidä kummastakaan elokuvasta, eivät alkuperäisestä elokuvasta pitävät tunnu arvostavan tätä jatko-osaa pätkääkään. Kuulun itse siihen pieneen porukkaan, joka sattuu pitämään näistä kaikista. Se saattaa johtua pitkälti katselujärjestyksestäkin, sillä näin ensimmäiseksi tämän Next Chapterin monta kertaa, sitten vasta luin kirjan ja katselin ensimmäisen leffan. Mielestäni tämä on kuitenkin turhaan niin täysin lyttyyn haukuttu leffa, kuten myös monien muidenkin leffojen jatko-osat.

Päättymätön tarina 2 oli yksi lapsuuteni lempileffoista. Se oli mielestäni jännittävä satumainen seikkailu ja siinä oli paljon mielenkiintoisia hahmoja hienossa ympäristössä. Näin vanhempanakin olen yhä samaa mieltä, kyseessä tosiaan on hyvä lasten seikkailuleffa. Vaikka näyttelijäkaarti onkin täysin uusi, on mielestäni näitä näyttelijöitä/hahmoja kritisoitu ihan turhaan. Yhdestä hahmosta olen kuitenkin osittain samaa mieltä. Atreyun näyttelijä on heikompi kuin ykkösessä ja lisäksi siitä on tehty liian koominen hahmo, vielä ensimmäisessä leffassa Atreyu oli urhea soturi ja tässä se on enemmänkin humoristinen sivuhenkilö. Fantaasia näyttää jälleen upealta ja musiikit kuulostavat hyvältä. Tässä on uusi juonitteleva pahis, ilkeä noita Xayide (Clarissa Burt), jota muistan lapsena inhonneeni. Leffan tarina on jälleen hyvä ja opettavainenkin, Bastianin tekemien valintojen kautta käsitellään mm. rohkeutta ja välittämistä. Vaikka suosittelinkin tutustumaan kirjan ja alkuperäisen leffaan, neuvon myös katsomaan Neverending Story 2:n ja vielä niin, ettei vertaile sitä liian paljon alkuperäiseen leffaan. Päättymätön tarina 2 - Seuraava luku on oikeasti kiva ja mainettaan parempi elokuva!

Kuvat: fanpop.com

You are guilty of being innocent of being Jack Sparrow.

Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (2011) on PotC-leffojen neljäs osa. Ohjaaja on vaihtunut ja osa tutuista naamoista puuttuu. Johnny Depp on kuitenkin jälleen Jack Sparrow, joka on tietysti taas ongelmissa. Tämä kaapataan itse Mustaparran laivaan ja samaan aikaan vanha tuttu Barbossa seilaa toisella laivalla. Määränpäänä kaikilla on nuoruuden lähde, mutta kuka ehtii ensin ja kuka on kenenkin puolella?

Kävin siis katsomassa tämän Vierailla vesillä 3D-versiona ja kärsin ikävistä laseista (sekä vieruskaverista), mutta viihdyin silti mainioisti. En valitettavasti osaa verrata tätä hirveämmin kakkos- tai kolmososaan, sillä en muista niistä kumpaakaan kunnolla. Jompi kumpi niistä oli ainakin vähän pitkäveteinen, veikkaisin kolmatta. Jack Sparrow on mielestäni ollut vähän turhan hehkutettu, kyllähän se on hyvä, mutta ei se yksinään kuitenkaan näitä leffoja pyöritä. Johon oikeastaan joku näistä edellisistä osista kaatuikin, yritettiin turhaan pelastaa kökköä leffaa vain Sparrow'lla. Ensimmäisestä leffasta pidin paljon ja itseasiassa kaikista sen jälkeisistäkin osista ainakin jollain asteella, perusidea niissä toimii: on seikkailumieltä, hienoja maisemia ja laivoja, miekkataistelua ja merirosvoja.

Tämä tuorein leffa oli tuttuun tapaan kunnon seikkailua, se oli upean näköinen ja pidin myös tästä uudesta ulottuvuudesta. 3D:tä käytettiin aika vähän hyödyksi, mutta antoi se kuitenkin sen hyvän syvyysvaikutelman, joka on hieno lisä tämän kaltaisiin elokuviin. Juonellisesti Vierailla vesillä oli hyvin samankaltainen kuin edelliset, muutamat tapahtumat ja henkilöt vaihtuu, mutta niinhän merirosvotarinoissa kuuluukin. Jack Sparrow oli itsensä ja kaikki muut hahmot toimivat hyvin sen rinnalla (ja selän takana). Pidin erityisesti leffassa olleesta merenneitokohtauksesta, se oli näyttävä ja oikeastaan aika hurja kohta ollakseen K11-leffassa. Lähistölläni istuva poika tuntui pelkäävän ihan kunnolla. Vierailla vesillä oli mielestäni parannusta edelliseen osaan, tässä ei ainakaan päässyt tylsistymään ja se oli uskollinen alkuperäiselle idealle. Leffan loputtua harmitti palata todellisuuteen niistä hienoista maisemista ja seikkailuista. Vierailla vesillä on kevyttä, viihdyttävää katseltavaa. Voin suositella ainakin niille, jotka pitivät aiemmistakin osista!

Kuvat: poptower.com