Maximum Halloween 3018, la-su

Night Visions Maximum Halloween oli tänäkin vuonna Helsingin Kinopalatsissa ja tapahtuma päättyi koko yön istuskeluun leffasaleissa. Kaikki valitsemani yön elokuvat olivat sattumalta ihan tuoreita pätkiä ja niiden joukossa oli kaikkea loistavasta keskinkertaiseen ja ihan sinne alimpaan kuraan asti. Yleisöäänestyksessä annoinkin näille tähtiä niin yhden kuin viisi kappaletta! 

Summer of 84 (2018)

On kesä ja teinipoikien kaveriporukka yrittää epätoivoisesti keksiä jotakin jännittävää tekemistä amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Lähialueella riehuu sarjamurhaaja, joka saalistaa uhreikseen nimenomaan teinejä ja pian pojat alkavat epäillä, että naapurustossa asuvalla poliisilla olisikin jotain tekemistä asian kanssa. Aikuisille epäilyistä ei voi kertoa, joten he alkavat itse vakoilla miestä ja yrittävät päästä murhaajan jäljille.

Summer of 84 näytettiin itseasiassa jo ennen varsinaisia yönäytöksiä, mutta en voinut jättää tätä väliin, sillä se on samoilta tekijöiltä kuin mahtava Turbo Kid ja Night Visionsin esitteessä tätä verrattiin myös erinomaiseen Stranger Things -sarjaan. Summer of 84 oli juuri niin ihanan kasari kuin kuvittelinkin sen olevan ja tunnelmaltaan se toi mieleeni niin Gooniesin kuin Stand by Me:n. Leffa ei ollut kovin pelottava ja verellä ei liiaksi mässäilty, mutta leffa oli kuitenkin sellainen kutkuttavan jännittävä. Tämä oli enemmän vain teinipoikien kesäseikkailu, jossa aina välillä oli tärkeämpää tirkistellä naapurintyttöä kuin seurata murhaepäillyn liikkeitä. Summer of 84 oli erittäin viihdyttävä elokuva ja tämä näyttää muuten olevan jo ainakin Netflixin ja Blockbusterin valikoimassa.  Traileri

_____________


Lifechanger (2018) 

Torontossa riehuu joulun aikoihin kehosta toiseen siirtyvä "olio". Olio joutuu surmaamaan aina uuden ihmisen ja siirtymään tämän kehoon pysyäkseen itse hengissä, kunnes taas tämän ruumis alkaa mädäntyä. Alueelta alkaa siis kadota ihmisiä yksi toisensa jälkeen aina kun olio tarvitsee uuden kehon käyttöönsä. 

Lifechangerissa oli ihan hyvä idea ja toteutuskin oli suurimmaksi osaksi toimiva. Tuon "olion" ääni ja persoona toivat tähän hyvää syvyyttä. Samalla myös aina sen kehon, jossa olio milloinkin majaili, persoona toi tämän toimintaan aina oman lisänsä. Näyttelijät elokuvassa olivat suurimmaksi osaksi ihan päteviä, vaikka näytöksessä myös paikalla olleen ohjaaja Justin McConnellin mukaan osa heistä olikin ihan kokemattomia alalla. Vaikka leffassa oli myöskin ihan näyttäviä kuolemia ja erikoistehosteita, niin olennaisempaa tässä kuitenkin oli tuo olio itse - kerrottiinhan tämä kokonaan sen näkökulmasta. Tarina piti otteessaan ja mielenkiinnolla odotti myös sen loppuratkaisua, mutta lopulta leffa kuitenkin jäi vain ihan hyväksi. Traileri

_____________


The Witch in the Window (2018) 

Isä ja tämän 12-vuotias poika muuttavat maalle kunnostamaan vanhaa omakotitaloa. Pian he kuitenkin saavat huomata, etteivät ole talossa yksin. Talossa tuntuu elävän edellisen omistajan henki, vanhempi nainen, joka päivystää keinutuolissa ikkunan luona. Henki tuntuu saavan lisää voimaa sitä mukaa kun talon remontti etenee. 

Pidin tästä leffasta, se oli vanha kunnon kummitustarina. Siinä ei juuri yritetty säikytellä, vaan tunnelma oli koko ajan jännittävä. Elokuvan alkupuolella esimerkiksi tuo vanhan naisen haamu aina välillä vain ilmestyi jonnekin tapahtumien taustalle, eikä muut hahmot huomanneet tätä, eikä sitä  myöskään korostettu esimerkiksi pamauttamalla musiikkeja kovalle. (Salissa alkoikin jossakin vaiheessa hauska kuiskuttelu kun yleisö alkoi kiinnittämään huomiota siihen.) Pidinkin tästä vaiheesta erityisen paljon, se oli kivan jännittävä. Noin muutenkin elokuva oli onnistunut, näyttelijät olivat uskottavia ja tarina mielenkiintoinen. Se oli kuitenkin aika rauhallinen, joten suurta toimintaa ei kannata odottaa. Traileri

_____________


Relaxer (2018) 

Abbie saa vuonna 1999 veljeltään haasteen pelata Pac-Mania lähes mahdottomalle tasolle asti. Pelatessa sohvalta ei saa poistua mihinkään, ei edes käymään vessassa. Abbie ottaa haasteen tosissaan, vaikka vuodenajatkin vaihtuvat ja millennium lähestyy, mies vain jatkaa pelaamista sohvalta nousematta.

Tämä elokuva sai minulta sen yhden tähden ja siinäkin oli yksi liikaa. Inhosin tätä leffaa alusta loppuun. Jo ensimmäisten minuuttien aikana sohvalla puolialasti istuva mies oksensi päällensä ja koska sohvalta ei saanut poistua edes peseytymään, niin sitä sitten katseltiinkin koko puolitoistatuntinen. Koko elokuvan ajan siis tuijotettiin vain tuota miestä sohvalla. Näiden ensiminuuttien aikana minulle iski syvä ahdistus, että en oikeasti halua istua täällä loppuun saakka. Kello oli kuitenkin tässä vaiheessa noin neljä aamulla, joten ei varsinaisesti ollut paikkaa mihin paeta elokuvateatterista. Toivoin nukahtavani, jotta ei tarvitsisi katsella, mutta valitettavasti ei vain väsyttänyt tarpeeksi. Relaxer oli minulle silkkaa kidutusta ja tunnen tätä leffaa kohtaan niin syvää inhoa, etten pystynyt edes katsomaan tuota alle minuutin kestävää traileria loppuun. Yök. Traileri

_____________


Aterrados (2017) 

Argentiinassa pariskunnan kotona tuntuu olevan jokin näkymätön pahuus ja vaimo pelkää henkensä edestä. Eräänä yönä vaimo kuoleekin väkivaltaisesti tuon yliluonnollisen voiman vuoksi miehensä silmien edessä. Mies alkaa selvittämään asiaa ja pian selviää, että saman kadun varrella muissakin kodeissa tapahtuu pelottavia yliluonnollisia asioita. Naapurustoon kutsutaan henkimaailmaan erikoistuneet tutkijat selvittämään asiaa. 

Tämä Terrified oli oikeasti aika pelottava elokuva. Harva elokuva saa minua pelkäämään, mutta tätä katsoessa oikeasti meinasi pelottaa! Pelkotila jäi myös vähän päälle ja aamulla koko yön valvomisen  jälkeen kotiin päästyäni tämä elokuva pyöri niin vahvasti mielessäni, etten saanut nukuttua. Mielestäni silloin voi ainakin sanoa, että kyseessä on onnistunut kauhuelokuva! Tässä oli lukuisia kammottavia kohtauksia, kuten alussa ollut vaimon kuolema. Siinä kuuli jo pitkän aikaan inhottavaa ääntä ja ehti luoda mielikuvia siitä, mitä kohta päästään näkemään. Sitten kun kuva vihdoin pääsi äänen luokse, se olikin vielä hurjempi näky kuin oli osannut kuvitella. Elokuvassa oli hienoa kuvausta, äänimaailmaa ja kunnon säikyttelyä. Vaikka tässä oli paljon jo useasti nähtyjä ideoita, niin toteutus oli todella uutta ja raikasta. Ainoana harmituksena leffasta jäi se, että asiat jätettiin lopulta aika avoimeksi, vaikka jotakin selitystä olisi vielä jäänyt kaipaamaan. Mutta siis, Aterrados oli todella onnistuneen pelottava kauhuelokuva! Traileri

Maximum Halloween 3018, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsin Maximum Halloween -tapahtumassa peräkkäin esitetyt elokuvat Best F(r)iends: Volume 1 (2017) ja Best F(r)iends: Volume 2 (2018). Ensimmäisen osan näin jo kevään festareilla ja siitä ajatukseni on nähtävillä täällä. Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen jäi. Jon (Greg Sestero) on hylännyt Harveyn (Tommy Wiseau), vienyt rahat ja on karkumatkalla tyttöystävänsä Tracin (Kristen StephensonPino) kanssa. He eivät kuitenkaan saa avattua kassakaappia, joten he suuntaavat  Tracin pullistelijasedän Rickin (Rick Edwards) luokse, jossa asiat alkavat mennä taas monimutkaisiksi. 

En ollut ihan varma, että mitä mieltä olin ensimmäisestä osasta kun näin sen viime keväänä. Tarina jäi tosiaan niin kesken, että mielipidettä oli vaikea muodostaa. Nyt olikin kiva päästä näkemään molemmat osat ihan peräkkäin kokonaiskuvan vuoksi. Vaikka toisessa osassa jatkettiin tarinaa suoraan siitä mihin jäätiin, niin se tuntui silti ihan erilliseltä elokuvalta - vähän liiankin paljon. Sen tunnelma oli hyvin erilainen kuin ensimmäisessä ja jopa genre tuntuu vaihtuvan. Tokasta osasta puuttui myös lähes kokonaan se ensimmäisen elokuvan suurin viehätys: Sesteron ja Wiseaun vuorovaikutus. Tommya oli toisessa osassa itseasiassa hyvin vähän ja samalla myös outoilu jäi huomattavasti vähemmälle. Siinä pyörittiin enemmän muiden hahmojen ympärillä, erityisesti Rick-setää tuotiin paljon esille ja tämä olikin ihan hauska hahmo. Kakkosessa oli toki myös paljon muuta hyvää ja ne hetket, kun Tommy oli mukana kuvioissa, olivat erittäin viihdyttäviä. Pidin kuitenkin enemmän ensimmäisestä osasta ja mielestäni tarinan olisi ehkä voinut viimeistellä loppuun jo siinä. Nämä Best F(r)iendsit olivat kuitenkin enimmäkseen viihdyttäviä elokuvia ja mielenkiintoinen kokonaisuus, kokeile jos uskallat!

Maximum Halloween 3018, keskiviikko

Night Visionsin Maximum Halloween 3018 -tapahtuma alkoi viime viikon keskiviikkona ja kävinkin heti katsomassa Sergio Stivalettin ohjaaman elokuvan M.D.C. - Maschera di cera (1997), eli The Wax Mask. Elokuvassa eletään 1900-luvun alun Roomassa, jossa sijaitsee Boris Volkoffin pyörittämä erikoinen kauhuaiheinen vahakabinetti. Nuori mies livahtaa vahakabinettiin yöllä ja aamulla tämä löydetäänkin kuoliaaksi säikähtäneenä lattialta. Pian Rooman kaduilta alkaa myös mysteerisesti kadota ihmisiä.

Gaston Lerouxin The Waxwork Museum -novelliin perustuvan The Wax Maskin piti olla Lucio Fulcin ja Dario Argenton yhteinen teos, mutta Fulci ehtikin kuolla juuri ennen kuvauksien alkua. Tuottajana toiminut Argento nappasi elokuvan ohjaajaksi erikoisefektitaiturin Sergio Stivalettin, joka otti vastuun sekä ohjauksesta että erikoistehosteista. Ymmärrettävästi erikoistehosteista tulikin hyvin oleellinen osa elokuvaa ja ne olivatkin varsin näyttäviä. Stivaletti oli tänä vuonna festareiden kunniavieraana, joten mies oli paikalla näytöksessä kertomassa tarinoita sen tekemisestä ja vastailemassa yleisön kysymyksiin. Pidin tästä The Wax Maskista paljon, siinä oli juonensakin puolesta hyvää ideaa ja se onnistui myös yllättämään, mutta se mikä erityisesti teki vaikutuksen, oli leffan tunnelma. Tunnelmaa loi paitsi erinomainen musiikki myös upea synkkä vahakabinetti, joka oli aika täydellinen paikka goottikauhulle. Näyttelijät olivat myös ihan asiallisia, enkä oikeastaan keksi tästä leffasta mitään erityistä moitittavaa! Vahakabinetteja on toki nähty muissakin elokuvissa ja yhteneväisyyttä oli huomattavissa esimerkiksi vuoden 1953 House of Waxiin, mutta Wax Maskissa oli kuitenkin paljon ihan omia omaperäisiä juttuja. The Wax Mask oli siis varsin tyylikästä italialaista kauhua ja onnistunut elokuva, suosittelen!

En onnistu löytämään tästä traileria millään muulla kielellä kuin saksaksi, joten sillä mennään.

Happy Halloween, Michael.

Halloweenin elokuvista kolmantena vuoroon pääsee juuri ensi-iltaan tullut Halloween (2018). On kulunut 40 vuotta siitä, kun tuolloin teini-ikäinen Laurie (Jamie Lee Curtis) selviytyi murhaaja Michael Myersin kynsistä halloween-yönä. Laurie on nyt isoäiti, mutta välit ovat viileät tyttäreen Kareniin (Judy Greer) ja lapsenlapseen Allysoniin (Andi Matichak), sillä Laurie ei ole koskaan päässyt kunnolla traumoistaan yli. Tämä on vain odottanut sitä päivää kun Myers karkaa mielisairaalasta ja Laurie pääsee tappamaan itse "boogeymanin". Nyt tasan 40 vuotta myöhemmin tilaisuus on vihdoin tullut, sillä Myers pääsee karkuun juuri ennen halloweenia ja on matkalla takaisin vanhoille kulmille.

Tämä tuorein Halloween-elokuva on suora jatko-osa John Carpenterin alkuperäiselle vuoden 1978 Halloweenille - eli ollaan siis kuin niitä useita myöhemmin ilmestyneitä jatko-osia (tai remakea) ei olisikaan. Niistäkin oli kuitenkin otettu vaikutteita tähän ja kivoja yksityiskohtia saattoi huomata siellä täällä. Alkuperäinen Halloween tässä kuitenkin näkyi erityisen paljon, oli tuttuja kamera-ajoja ja kuvakulmia. Leffasta aisti hyvällä tapaa sen, että tekijät todella tunsivat aiheensa ja oli myöskin kiva nähdä Jamie Lee Curtis takaisin roolissaan. Myöskin tuoreemmat hahmot toimivat ihan hyvin, mutta niitä tuntui vain olevan vähän liikaakin, osan tarkoitus kun tuntui olevan vain se, että saatiin lisää ruumiita pinoon. Olisin myöskin toivonut tämän olevan vähän pelottavampi leffa, siinä oli kyllä hetkensä, mutta se jäi kuitenkin aika kauas alkuperäisen Halloweenin onnistuneen hyytävästä tunnelmasta. (Mutta oli salissa kyllä niitäkin, jotka katsoivat lähes koko leffan sormien välistä kurkkien!) Pidin tästä uudesta Halloweenista kuitenkin enemmän kuin uskalsin odottaa. Se onnistui saamaan aikaan mukavan lämpöisen tunteen, kun pääsin monien vuosien jälkeen palaamaan kurpitsalyhtyjen sekaan Haddonfieldiin vanhojen ystävieni Laurien ja Michaelin kanssa... Se myös piti mielenkiinnon yllä loppuun saakka ja leffateatterista poistuessa oli hyvä mieli. Tämä uusi Halloween oli siis mielestäni ihan onnistunut jatko-osa ja uskallan suositellakin sitä!

Back to Basics 2018, la-su

Viimeisenä rutistuksena Night Visions Back to Basics -tapahtumassa oli lauantain ja sunnuntain välinen leffayö, joka vietettiin tälläkin kertaa Helsingin Andorrassa/Dubrovnikissä. Tosin omalta osaltani ainoastaan Andorran puolella, sillä kaikki katsomani elokuvat osuivat (onneksi) siihen saliin. Jaksoin tälläkin kertaa istua yhteensä viisi elokuvaa, iltayhdeksästä aamuseitsemään asti. Hauskaa oli ja mielenkiintoisia juttuja pääsi näkemään tälläkin kertaa.

Squirm (1976)

Fly Creekin pikkukylään iskee iso myräkkä, joka katkoo voimalinjoja saaden ne iskeytymään maahan. Märkä maa saa aikaan suuren sähköiskun, jonka seurauksena maan sisässä asustelevat madot muuttuvatkin ihmislihaa himoitseviksi pedoiksi. Madot pysyvät päivällä piilossa, mutta pimeän saapuessa ne hyökkäävät kyläläisten kimppuun, eikä kukaan ole niiltä turvassa!

Squirm oli hyvin viihdyttävä elokuva ja Night Visions -festarit oli juuri oikea paikka katsella sitä. Näytöksessä oli vieläpä paikalla ohjaaja Jeff Lieberman (joka muuten istui vaimonsa kanssa myös edellisen päivän The Room -näytöksessä ihan lähistölläni!), jolta löytyi mielenkiintoisia tarinoita Squirmin tekemisestä. Näissä vanhojen B-kauhuleffojen näytöksissä aina pääsee kuulemaan, etteivät niiden tekijät silloin aikoinaan olisivat ikinä voineet kuvitella olevansa tarinoimassa niistä vuosikymmeniä myöhemmin maailman toisella puolen. Pidin Squirmista erittäin paljon; se oli hauska elokuva, muttei kuitenkaan mikään vitsi. Vaikka ajatuksena tappajamadot tuntuu aika huvittavalta, mutta tässä ne onnistuivat olemaan aika uhkaavia ja pelottavia! Tunnelma elokuvassa oli onnistuneen jännittävä ja siinä oli myös hyvin näyttävät erikoistehosteet.  Suosittelen! Traileri

______________________

Truth or Dare (2018)

Joukko nuoria on juhlimassa koulun päättymistä Meksikossa ja he kokoontuvat vanhaan hylättyyn rakennukseen pelaamaan Totuus vai tehtävä -peliä. Hauskanpito alkaa pelin johdattelemina suudelmina ja hihityttävine paljastuksineen, mutta pian pelin todellinen luonne alkaa paljastua. Peliä hallitseekin jokin pahuus, jonka vuoksi annettu tehtävä on aina suoritettava, eikä vastauksissa saa valehdella, mikäli haluat selvitä hengissä! Kaiken lisäksi peli ei tunnu loppuvan koskaan, vaan tehtäviä ja kysymyksiä saattaa esittää kuka tahansa, milloin ja missä vain.

Tiesin mitä olin menossa katsomaan: uutta teinikauhuleffaa, joka saattaa olla ihan viihdyttävä ja katsottava, tai sitten (hyvin todennäköisesti) se voi olla myös todella huono. Ja huonohan se oli. Onneksi se ei kuitenkaan ollut ihan sietämätön, kyllä sen pystyi katsomaan loppuun saakka, vaikka usein sen aikana tunsin esimerkiksi myötähäpeää. Pahiten siinä kuitenkin tökki se, ettei siinä oikein ollut mitään uutta ja ihan oikeasti välillä tuli tunne, että olen nähnyt sen aiemminkin, vaikka se ei mahdollista olekaan. Niin ja se ilme, joka näille tyypeille riivattuna tuli, oli ihan kuin uuden It-elokuvan Pennywisen ilme! Välillä Truth or Daressa onnistui kuitenkin olemaan ihan ahdistava ja pelottavakin tunnelma, mutta se oli hyvin hetkellistä. Ei tätä elokuvaa vaan voi suositella edes teinikauhujen faneille. Traileri

______________________

Scream and Scream Again (1970)

Mies pökertyy kesken lenkin ja herää myöhemmin sairaalassa ilman jalkoja. Samaan aikaan toisaalla matkoilta palaava vakooja joutuu vaaralliseen kuulustelutilanteeseen. Kolmannessa paikassa poliisi taas yrittää epätoivoisesti saada kiinni nuoria naisia tappavaa sarjamurhaajaa. Miten nämä tarinat liittyvät toisiinsa?

Ajattelin etukäteen, että tämä Huuto yössä tulisi olemaan yön paras pätkä ja odotin sitä paljon, tähdittäähän elokuvaa sentään Vincent Price, Christopher Lee sekä Peter Cushing! Valitettavasti kuitenkin totuus on se, että olin näytöksessä hyvin tylsistynyt, enkä jaksanut keskittyä kunnolla. (Kello oli tässä vaiheessa noin kaksi yöllä, joten silläkin saattaa olla vaikutusta.) Nyt liki viisi kuukautta katselun jälkeen en muista siitä enää yhtään mitään, joten arvostelua ei nyt ole. Todettakoon vain, että kovin suurta vaikutusta se ei minuun tehnyt. Traileri

______________________

Incident in a Ghostland (2018)

Äiti muuttaa kahden teini-ikäisen tyttärensä Bethin ja Veran kanssa suureen perinnöksi saatuun taloon. Välittömästi taloon tunkeutuu kaksi mielipuolta ja on suorastaan ihme, että perhe selviää tapauksesta hengissä. Vuosia myöhemmin äiti ja aikuiseksi kasvanut Vera asuvat yhä samassa talossa, eikä Vera ole selvinnyt traumoista ja oireilee voimakkaasti yhä. Beth palaa vierailemaan nuoruudenkotiinsa ja saa huomata, ettei painajainen ole hänen omaltakaan kohdalta vielä ohi. 

Tämä Incident in a Ghostland oli ehdottomasti suosikkini yön elokuvista. Sen tunnelma oli erittäin vaikuttava ja ahdistava. Sitä teki pahaa katsoa, mutta sitä enemmän sitä vain halusi nähdä lisää. Kauhu oli todellista, eikä elokuvasta puuttunut yllättäviä käänteitä. Hirveästi tämän tarinasta tai tapahtumista ei voikaan kertoa, jottei spoilaa mitään. Tarina kuitenkin toimi erittäin hyvin ja kaikki näyttelijät olivat myöskin erinomaisia. Leffassa oli joitakin vatsaavääntävän inhottavia kohtauksia, mutta eniten se oli kuitenkin tyylikästä psykologista kauhua. Elokuva jäi myös vahvasti pyörimään mieleeni ja huomasin seuraavanakin päivänä palaavani ajatuksissani tähän. Pidin siis Incident in a Ghostlandista valtavasti, enkä näemmä meinaa keksiä tarpeeksi hehkuttavia sanoja tälle. Suosittelen suuresti! Traileri

______________________


Mom and Dad (2017)

Jotakin merkillistä tapahtuu ja tv-vastaanottimien kautta leviää jokin signaali, joka sekoittaa kaikkien aikuisten mielen niin, että kaikki haluavat yhtäkkiä tappaa omat lapsensa! Vanhemmat jonottavat murhanhimoisina koulujen ulkopuolella odottaen lastensa koulupäivän päättyvän - jotta voivat päättää näiden päivät kokonaan.

Nicolas Cage raivoamassa moottorisaha kädessään, tarvitseeko muuta enää sanoa? Mom and Dad oli ehdottoman viihdyttävä elokuva, joka upposi ainakin tähän yleisöön. Leffassa oli kekseliäästi hyödynnetty tuota ideaa, että murhanhimo todella kohdistui vain omia lapsia kohtaan. Oli synnytysosastolle suuntaava viimeisillään raskaana oleva nainen, jolle ei kannattanutkaan antaa omaa lasta syliin. Sitten oli (Cagen) perheen koti, jonne tuli vielä vierailemaan myös isovanhemmat. Siinähän sitten pyörittiin pöydän ympärillä kissa ja hiiri -piirileikkiä hyvän aikaa. Väkivalta oli tässä myöskin aika kekseliästä ja kammottavaakin, mutta siltikin tämä leffa oli kyllä pitkälti hauskanpitoa. Mom and Dad ei toki ole mikään hienoin tai nerokkain kauhupätkä, mutta sen viihdyttävyyttä ei vain voi kieltää. Toimii ainakin yönäytöksissä! Traileri


***
P.S. Saatan luopua tästä tavastani esitellä kaikki leffayön katsotut yhdessä postauksessa, koska a) tämä on vaivalloista ja b) yleisö on toivonut sitä. Katsotaan nyt kykenenkö muutosvastaisuudeltani siihen.

Back to Basics 2018, perjantai

Keväisen Night Visions -festareiden perjantaipäivä sujui iloisissa tunnelmissa jopa kahden Tommy Wiseau -elokuvan parissa. Ensimmäisenä tuli viskottua muovilusikoita ihmisten niskaan, eli jälleen tuijotettiin valkokankaalta The Room (2003). Siitä nyt olen jauhanut niin monesti jo blogissa, joten katselkaa vaikka festaritunnelmia muutaman vuoden takaa täältä. Hauskaa ja villiä menoa oli tälläkin kertaa. Toisena elokuvana oli kuitenkin aika tuoretta tavaraa, nimittäin Best F(r)iends: Volume 1 (2017)!

Justin MacGregorin ohjaamassa ja Greg Sesteron käsikirjoittamassa Best F(r)iendsissä nähdään Tommy Wiseaun ja Sesteron ensimmäinen yhteinen elokuva sitten The Roomin. Jon Kortina (Sestero) on ajatunut rahattomaksi kulkuriksi Los Angelesin syrjäkujille. Mies kohtaa erikoisen hautausurakoitsija Harvey Lewisin (Wiseau), joka päättää ottaa Jonin apulaisekseen. Miehet ystävystyvät ja pikkuhiljaa ajautuvat yhdessä hämärähommiin suurien rahojen toivossa. Pian kuitenkin ystävyys joutuu koetukselle, kun mukaan astuvat valheet ja juonittelut toisen selän takana.

Best F(r)iendsistä on aika vaikea kirjoittaa mitään kunnollista arvostelua. Elokuvan katsominen vaatii ehdottomasti sen, että tuntee The Roomin ja elokuvan suurin vetovoima onkin Tommy Wiseau. Vaikka elokuvassa onkin jonkun muun tekemä käsikirjoitus, niin kyllähän siinä sai koko ajan jännittää, että mitähän se Wiseau tekee ja sanoo seuraavaksi. Toki käsikirjoittaja onkin Greg Sestero, joka tuntee Wiseaun varsin hyvin. Elokuvassa myös kuului The Roomista tuttuja vuorosanoja ja onhan Best F(r)iendsin kohdeyleisö aika helppoa päätelläkin. Night Visionsin keräämä täysi teatterisali oli sitä parhaimmillaan, välihuuteluja sekä -aplodeja riitti. Elokuvassa oli paljon outoilua (mitä muutakaan voi odottaa) ja erikoisia käänteitä, mikä oli suurimmaksi osaksi hyvä asia. Tämä kuitenkin oli vasta ensimmäinen osa, joten paljon jäi vielä avoimeksi. Arvostelu olisikin varmaan helpompi kirjoittaa vasta kakkosen jälkeen, koska sitten vasta näkee millaiseen loppuratkaisuun on päädytty ja miten paljon kaikkea on päätetty avata. Tuo Volume 2 pitäisi ilmestyä ensi vuoden alkupuolella ja tämä ensimmäinen osa julkaistaan digitaalisena (+ on demand) 25.9.2018. Suosittelen katsomaan, mikäli Wiseau ja The Room jaksavat viihdyttää!

Back to Basics 2018, torstai

Tämän vuoden Night Visionsin Back to Basics -festarit alkoivat omalta osaltani torstaista (joskus silloin huhtikuussa siis). Kävin torstaina katsomassa vain dokumentin nimeltään Borley Rectory (2017), joka kertoi yhdestä maailman kuuluisimmasta kummitustalosta. Tämä englantilaisen Borleyn pappilan tarina on monille tuttu Noidan käsikirja -opuksesta ja olihan se itsellenikin se suurin syy valita ohjelmalehtisestä juuri Borley Rectory katseltavaksi.

Lyhyesti Borleyn pappilan tarina on se, että talo rakennettiin vuonna 1862, jonka jälkeen useat eri asukkaat vuosien varrella tekivät siellä lukuisia havaintoja kummituksista ja lopulta talo paloikin raunioiksi vuonna 1939. Tässä Ashley Thorpen dokumentissa keskityttiin näihin paranormaaleihin ilmiöihin vuosien varrelta. Dokumentti oli toteutettu hieman erikoisempaan tyyliin, sillä siinä  hyödynnettiin näyttelijöiden lisäksi reilusti animaatiota. Mustavalkoisessa kuvassa käytettiin paljon valoja ja varjoja sekä savua. Siinä oli myös hyvät musiikit, äänitehosteet sekä toimiva kertojaääni (Julian Sands), jotka loivat dokumenttiin juuri sopivan aavemaisen tunnelman. Näytöksessä oli paikalla dokumentin tekijä Thorpe, joka kertoi avoimesti sen useita vuosia kestäneestä tekoprosessista. Mies teki nimittäin dokumentin editoinnin animaatioineen kokonaan yksin kotoa käsin. Lopputulos oli kuitenkin erittäin onnistunut, Borley Rectory oli aivan omanlaisensa dokumentti, joka oli todella kauniin näköinen ja aavemaisen tunnelmallinen. Oli hienoa päästä näkemään se valkokankaalta!

Maximum Halloween 3017, la-su

Night Visions -leffafestarit päättyivät totuttuun tapaan jälleen koko yön istuntoon elokuvateatterissa. Teatterina oli tälläkin kertaa Kinopalatsi, joka toimii kyllä varsin mukavasti tähän tarkoitukseen. Itse osallistuin tälläkin kertaa vain osittain yönäytöksiin, sillä halusin käydä katsomassa yhden leffan jo ennen sitä ja aavistin, että en (enää) vain kykene istumaan 18 tuntia putkeen leffassa, vaikka kuinka kovia leffoja ja meininki olisikin. Reilut 12 tuntia sai siis riittää ja nämä tapittelin läpi:

Class of 1984 (1982)

Andrew Norris aloittaa uutena musiikinopettajana rähjäisessä koulussa. Pian tämä saakin huomata, että koulussa opettaminen on mahdotonta, sillä koulua näyttää pyörittävän oppilaista koostuva huligaanijoukko. Muut opettajat ja jopa rehtori on polvillaan huligaanien edessä, mutta Norris ei anna periksi ja yrittää saada otetta oppilaistaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä tämä huumebisnestä pyörittävä jengi jättää myös ruumiita jälkeensä. 

Näin tämän Luokka 1984 -leffan ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten, mutta pidin siitä välittömästi ja nyt kun tarjoutui mahdollisuus nähdä se valkokankaalta, niin olihan se hyödynnettävä. Paikalla näytöksessä oli myöskin ohjaaja Mark L. Lester, jonka leffoja oli festareilla enemmänkin näytillä (kuten Commando). Tässä leffassa on hyvä meininki. Pakko ensinnäkin tykätä ihan vain siitä, että siinä on tapahtumapaikkana 80-luvun koulumaailma ja pääsee näkemään vähän punkkarikasarinuorten tyyliä. Leffassa on myöskin ihan koko ajan meno päällä, siinä ei ole yhtään tylsää hetkeä ja taustalla soi mitä mainiommat musiikit. Väkivaltaa myös riittää ja loppua kohden melkoisen julmaakin sellaista. Vaikka leffa meneekin tietyllä tapaa melkoisen överiksi, niin onhan tuollainen välinpitämätön asenne koulua ja opettajia kohtaan tuttua omiltakin yläasteajoilta, nuoret osaa olla julmia. Class of 1984:ssa ne olivatkin erityisen julmia, mutta kun opettaja pistääkin kunnolla vastaan, on hyvä viihde taattu! Traileri
_____________


Sequence Break (2017) 

Kolikkopelikorjaamolla työskentelevä Oz ei välitä nykyajasta, vaan fiksailee innoissaan vanhoja pelikoneita niistä lumoutuneena. Oz alkaakin korjata hyvin omituista peliä, joka sekoittaa pelimaailman ja todellisuuden. Hallusinaatiot tuntuvat kuitenkin hyvin todellisilta ja sen vuoksi Ozin luonnekin alkaa muuttua. Mies on hiljattain tutustunut baarissa Tessiin, jonka kanssa tämä yrittää tapailla, mutta tästä tulee hankalaa pelin viedessä mennessään.

Valitsin tämän Sequence Breakin katsottavaksi suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että siinä oli mukana samoja tyyppejä kuin viime vuonna näytetyssä mahtavassa Beyond the Gatesissa (arvostelu täällä). Muutenkin idea kuulosti hyvältä: vanhoja kolikkopelejä, syntikkamusiikkia ja jänniä erikoistehosteita. Niitä tässä onneksi riittikin! Leffan idea oli myöskin mielenkiintoinen, mutta yksi asia tässä vain häiritsi. Tajusin mielestäni ihan liian aikaisessa vaiheessa sen loppuratkaisun! En tiedä oliko tarkoituksena hoksatakin se jo varhaisessa vaiheessa elokuvaa, mutta itse olisin halunnut yllättyä lopussa enemmän ja sen vuoksi välillä vähän jopa tylsistytti. Mutta olihan tämä nyt visuaalisesti ja musiikillisesti todella upea elokuva ja vaikka tuon loppuratkaisunkin "tiesi", niin kiinnosti nähdä kaikki mitä siinä välissä tapahtui. Tässäkin näytöksessä oli muuten ohjaaja Graham Skipper paikalla. Traileri
_____________


Brawl in Cell Block 99 (2017) 

Bradley elää onnellisesti yhdessä raskaana olevan vaimonsa kanssa kaikilla mukavuuksilla suuressa talossa, jota tämä rahoittaa harkitusti hämärähommilla. Suurempi keikka menee kuitenkin pahasti pieleen ja mies joutuu vankilaan. Tällä välin Bradleyn vaimo kaapataan ja tämän vapauttaakseen miehen tulee tappaa vankilan rankimmalla osastolla oleva vanki. Bradley on valmis tekemään mitä tahansa perheensä puolesta ja järjestää itsensä tuonne samaiselle osastolle keinoja kaihtamatta.

Brawl in Cell Block 99 valikoitui katsottavakseni oikeastaan vain sen vuoksi, että muut vaihtoehdot kiinnostivat vielä vähemmän. Odotukseni tämän suhteen olivat siis hyvin alhaalla ja ehkä juuri sen vuoksi tästä tulikin tämän vuoden festareiden yllättäjä omalla kohdallani. Pidin tästä leffasta nimittäin melkoisen paljon! Siinä oli sellaista kylmänviileää raakuutta, Bradleyta ei kiinnostanut mikään muu kuin se, että saa perheensä pelastettua. Ihan sama mitä pitää tehdä muille (syyttömillekin) ihmisille tai mihin ongelmiin mies itse joutuu. Leffa oli siis erittäin raaka ja siinä roiskuivat veret sekä irtonaiset ruumiinosat. Myöskin äänitehosteilla tuotiin varsin selvästi esille se kuinka monta luuta nyt napsahtikaan kerralla poikki. Olin itse myös hieman yllättynyt Vince Vaughnin hienosta ja uskottavasta roolisuoristuksesta, sillä olen nähnyt tältä vain (huonoja) komediarooleja. Brawl in Cell Block 99 toimi erinomaisesti kaikin puolin, se eteni rauhallisesti kohti määränpäätään ja oli samalla hyvin väkivaltainen sekä jännittävä. Mieleeni tulee myös sana tyylikäs, vaikka se sijoittuukin rosoisiin vankiloihin ja raakuuksia ei säästelty. Traileri
_____________


Street Trash (1987) 

New Yorkin hämäräkujilla työskentelevä kauppias onnistuu löytämään kellarista laatikollisen vuosikymmeniä vanhaa viinaa. Mies laittaa pullot pilkkahintaan myyntiin ja paikalliset kaduilla asuvat pummit käyvät hakemassa niitä yksi toisensa jälkeen. Pullojen sisältö vain onkin oikeasti jonkinlaista ydinjätettä ja juoman nauttineet henkilöt räjähtävät levittäen iloisen kirjavia sisuskalujaan ympäri kujia.

Street Trash oli yön elokuvista eniten odottamani, sillä se on kasarikauhukomediaa, jota en ollut edes aiemmin nähnyt. Ja olihan se odottamisen arvoinen, kunnon kasarimeininkiä mitä hienoimmilla erikoistehosteilla varustettuna. Juonellisesti se nyt ei ole kovin kummoinen, mutta olihan se nyt siistiä päästä näkemään kun tyypit muuttuivat viinahörppynsä otettuaan värikkääksi mömmöksi.  Ällöilyä ja goreilua siis riittää, mutta myös huumoripuolta oli reilusti mukana - nimenomaan aika mustaa sellaista. Näyttelijät tässä olivat myös aika tasottomia, mutta se vain kuului asiaan. Itseasiassa Street Trashista tuli vähän Troma-elokuvat mieleen, vaikka tämä ei niihin liitykään millään tapaa. Viihdyttävä kauhukomedia mahtavilla käsintehdyillä erikoistehosteilla. Traileri

_____________

American Satan (2017) 

Nuori toiveikas bändi muuttaa Hollywoodiin haaveillen supertähteydestä. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kilpailu on kovaa ja keikat täytyy saada itse myytyä täyteen. Erikoinen muukalainen tarjoaa kuitenkin bändille apuaan todella nopeaan suosioon. Ilmaista se ei kuitenkaan ole, sillä bändin on siirryttävä pimeälle puolelle ja noudatettava muukalaisen antamia moraalittomia käskyjä. 

Olihan se tämä American Satan valittava katsottavaksi, kun se kertoo aloittelevasta bändistä Hollywoodissa ja heti ensimetreillä pääsikin ihastelemaan esimerkiksi Whisky a Go Go:ta keikkapaikkana. Leffa olikin ihan kiva yhdistelmä rock-elämää (loppumattomia huumehöyryisiä bileitä bändäreitä pyöritellen) sekä sitten tuota kauhupuolta. Onhan tuollaista rokkibändien elämäntyyliä yhdisteltykin paholaisen kanssa leikkimiseen jo kautta aikojen! Leffassa oli ihan asialliset musiikit ja oli se myös paikoin viihdyttävä. Pakko silti kuitenkin sanoa, että American Satan ei ollut suosikkini. Siinä ei oikein ollut mitään uutta ja ihmeellistä, olisin ehkä toivonut siinä olevan enemmän tuota pimeän puolen kanssa leikittelyä. Toisaalta sanoisin, että tämä oli tällainen kerran katsottava elokuva, mutta toisaalta taas haluaisin antaa sille myös uuden mahdollisuuden. Kenties muuhun kellonaikaan kuin aamuviideltä. Traileri

Maximum Halloween 3017, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsissa Mark L. Lesterin ohjaaman elokuvan Commando (1985). Näytöksessä oli paikalla myös ohjaaja itse, joka vastaili kysymyksiin ja jakoi nimmareita leffan päätyttyä. Seuranani oli kolme todellista Commando-fania ja itsehän en ollut koskaan aiemmin nähnyt koko leffaa! Olin tosiaan monta vuotta elämästäni sitä mieltä, että en pidä toimintaleffoista, vaikka en koskaan ollut antanut niille mahdollisuutta. Nykyään tulee niitäkin katsottua (ja toki myös pidän monista), mutta kun oli ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään lähes kokonaan katsomatta toimintaleffoja, niin on niistä yhä jokunen näkemättä...

Erikoisjoukkojen upseeri John Matrix (Arnold Schwarzenegger) on jättänyt vaarallisen työnsä ja elää nyt rauhallista perhe-elämää tyttärensä Jennyn (Alyssa Milano) kanssa. Vanhat työkuviot kuitenkin palaavat tämän luokse, kun kostonhimoiset palkkasotilaat kaappavat tyttären Johnin silmien edestä ja tuuppaavat miehen lentokoneeseen suorittamaan antamaansa tehtävää. John onnistuu kuitenkin pakenemaan ja lähtee etsimään miehiä, joilla Jenny on panttivankina. Avukseen John saa lentoemäntä Cindyn (Rae Dawn Chong), jonka avulla he löytävätkin oikean paikan. John varustautuu päästä varpaisiin järeisiin aseisiin, kaivaa muskelinsa esiin ja astelee itsevarmasti kohti taistoa.

Leffan päätyttyä kolme päätä kääntyi katsomaan minua kysyvänä: "No?". Vastaukseni tuolloin ja yhä on, että olihan se kova. Osansa teki toki nuo melkoiset olosuhteet, joissa pääsin katsomaan Commandoa ensimmäistä kerta. Ensinnäkin se yleisö oli täynnä faneja ja aplodit sekä hurraahuudot raikuivat koko leffan ajan. Myöskin Arskan repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen siihen malliin, että en saanut selvää, että mitä siinä oikeasti edes sanottiin. Let off some steam, Bennett. Toisekseen näytöksen jälkeen oli tosiaan Q&A-tilaisuus ohjaaja Mark L. Lesterin kanssa. Kysymykset olivat vähemmän yllättävästi hyvin pitkälti Schwarzeneggeriin liittyviä ja kyllähän se Lester jaksoi tarinoidakin. Itse Commandosta todettakoon se, että monien muiden aikuisiällä näkemieni toimintaleffojen tapaan tämäkin oli paljon muuta kuin sitä silmitöntä ja kasvotonta räiskintää. Siinä oli myös hyvää seikkailuhenkeä ja jännitystä, mutta leffan suurin taika taitaa kuitenkin olla Arskan persoona. Mies pääsi tässä näyttämään ilmeisesti aika ensimmäisiä kertoja komediallista puoltakin ja laukoo monia hyviä reploja. Ja onhan ihan se varsinainen toimintapuolikin tässä varsin viihdyttävää, varsinkin kun Arska lahtasi vihollisia sarjatulituksella ja vastustajat vain ampuivat huteja sinne tänne. Pidin siis Commandoa oikein viihdyttävänä toimintaelokuvana, joka toimi erittäin hyvin näin valkokankaalta katseltuna loppuunmyydyssä leffasalissa.

Maximum Halloween 3017, torstai

Polkaisin omalta osaltani Night Visions Maximum Halloween 3017 -elokuvafestarit käyntiin Kinopalatsissa James Francon ohjaamalla elokuvalla The Disaster Artist (2017). Elokuva perustuu Greg Sesteron kirjoittamaan kirjaan The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Film Ever Made. Niin kirja kuin tämä tuore elokuva kertovat siis tarinaa siitä, kuinka kulttimaineeseen noussut maailman huonoimmaksi leffaksi nimetty Tommy Wiseaun elokuva The Room (2003) sai alkunsa. 

The Disaster Artist alkaa siitä, kun Greg Sestero (Dave Franco) kohtaa ensimmäistä kertaa Tommy Wiseaun (James Franco) San Franciscossa teatterikurssilla. Vaikka Tommy vaikuttaa hieman erikoiselta tyypiltä, eikä esimerkiksi suostu kertomaan mistä on oikeasti kotoisin tai kuinka vanha hän on, tulee heistä hyvät kaverukset. He jopa muuttavat kämppiksinä Tommyn Los Angelesin asuntoon ja yrittävät saada näyttelijäuransa käyntiin. Rooleja ei vain tunnu löytyvän ja Tommy päättää kirjoittaa itse oman käsikirjoituksensa, johon he molemmat pääsevät päärooleihin. Tommy toimii myös itse elokuvan ohjaajana ja tuottajana, eikä tämä myöskään ole valmis vastaanottamaan muilta mielipiteitä siitä, miten elokuvaa tehdään. Kaverusten välit rakoilevat projektin myötä, mutta lopulta syntyy elokuva nimeltään The Room.

Näin The Roomin ensimmäistä kertaa juuri Night Visionsissa vuonna 2012 (täällä siitä) ja siitä lähtien se onkin pyörinyt festareilla ihan joka vuosi. Kävin itsekin katsomassa sen toista kertaa vuonna 2015 (täällä taas siitä) ja onhan tuo nyt jo päätynyt omaankin hyllyyn. Jenkeissä tästä näytetään säännöllisin väliajoin keskiyön näytöksiä ja leffa on tosissaan noussut melkoiseksi kulttiklassikoksi. Olikin erittäin kiinnostavaa päästä nyt ikään kuin kurkistamaan kulissien taakse, että miten ihmeessä tämä elokuva tuli ylipäänsä tehdyksi. Siinä The Disaster Artist onnistuukin erinomaisesti, se raottaa tarinaa juuri sopivasti Greg Sesteron näkökulmasta, mutta jättää kuitenkin Tommy Wiseaun yhä mysteeriksi, jota hän on lähimmille ystävilleenkin. James Franco tekee aika täydellisen roolisuorituksen Tommyna. Ensinnäkin tämä imitoi äärimmäisen taitavasti Wiseaun eleitä, ilmeitä ja puhetta, joten oli todella helppoa kuvitella katsovansa ihan sitä aitoa oikeaa Tommya. Toisekseen mies onnistuu saamaan hahmosta esille tuon outouden ja koomisuuden, mutta samalla näyttää tästä myös herkemmän ja koskettavamman puolen.

En itseasiassa pidäkään Disaster Artistia varsinaisena komediana, vaikka siinä toki oli niitä lukuisia erittäin hauskoja kohtauksia. Se on mielestäni enemmän draamaelokuva ja välillä tuntuikin väärältä kun yleisössä tunnuttiin nauravan vähän joka asialle (samalla kun itse melkein nieleskelin itkua). Elokuvassa tuotiin hyvin esille niin Gregin kuin Tommyn haasteita selviytyä elokuvamaailmassa ja elämässä yleensäkin. Kuitenkin tämä oli hyväntuulinen elokuva ja leffateatterista lähti hymyssä suin kotiin. Night Visionsin yleisöäänestyksessä annoin tälle muuten täydet viisi tähteä. The Disaster Artist oli siis mielestäni todella hyvä elokuva ja suosittelen tätä ainakin The Roomin ystäville. Tämä tulee ensi tammikuussa myös yleiseen levitykseen Suomen elokuvateattereihin!

Great artists are not peaceful souls.

Loving Vincent (2017) on maailman ensimmäinen kokopitkä käsinmaalattu elokuva. Elokuvassa on vuosi 1891 ja on kulunut vuosi taiteilija Vincent van Goghin kuolemasta. Armand Roulinilla on hallussaan viimeinen Vincentin kirjoittama kirje, jota hän lähtee viemään taiteilijan läheisille. Matkallaan Armand oppii paljon lisää Vincentin elämästä ja varsinkin tämän viimeisistä hetkistä pienessä ranskalaiskaupungissa. Tarinoita kuultuaan Armand alkaa epäillä, että van Goghin väitetyn itsemurhan takana olisikin jotain epäilyttävää ja mies alkaa selvittää asiaa. 

Kävin katsomassa tämän Loving Vincentin jo itseasiassa tuossa kauhuputken keskellä pari viikkoa sitten, mutta haluan nyt vielä palata siihen, sillä se oli kerrassaan loistava elokuva! Taustaksi kerrottakoon, että pidän todella paljon Vincent van Goghin maalauksista ja upea Tähtikirkas yö on kaikista maailman maalauksista kolmen suosikkini joukossa. Kun näin tämän elokuvan trailerin jossakin Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä, tiesin, että tämä kokonaan käsin kankaalle van Goghin tyyliin maalattu elokuva on päästävä näkemään. Kävinkin katsomassa sen ensi-iltaviikonloppuna Tennispalatsissa, jossa oli vierailemassa myös muutama tätä leffaa maalaamassa olleita taiteilijoita. Loving Vincentiä oli tosiaan maalaamassa jopa 150 taiteilijaa, joista jokaisen tuli ensin omaksua van Goghin maalaustyyli. Elokuvassa olikin kokonaisuudessaan lähes 70 000 öljyvärityötä ja sen tekemiseen meni aikaa useampi vuosi. 

Kaikki tuo vaiva oli kuitenkin täysin vaivan arvoista, sillä Loving Vincent oli todella upea ja taianomainen elokuva! Oli huippua vähän väliä tunnistaa siitä tuttuja maalauksia, sillä suurin osa kohtauksista oli suoraan van Goghin eri maalauksista poimittuja. Vaikka leffa olikin koostettu useista erillisistä maalauksista vuosien varrelta, oli niitä käyttämällä kuitenkin saatu rakennettua hyvä ja toimiva juoni. Se oli oikeastaan rikosmysteeri, jossa Armand yritti selvittää mahdollista syyllistä Vincentin kuolemaan pikkuhiljaa saamiensa vihjeiden perusteella. Katsoessa vain odotti mielenkiinnolla sitä seuraavaa juonenkäännettä - mitä nyt seuraamista vain meinasi välillä haitata se, että jäi lumoutuneena tuijottamaan jonkin maalauksen upeutta! Elokuva oli myös aika koskettava, sillä vaikka useat Vincent van Goghin maalaukset ovat tuttuja, niin miehen elämästä ja persoonasta en tiennyt kovinkaan paljoa tätä ennen. Onneksi tarina on vielä päätetty kertoa kokonaan näillä öljyvärimaalauksilla, sillä näyteltynä tai tietokoneella piirrettynä animaationa siinä ei olisi ollut ollenkaan samaa tunnelmaa. Loving Vincent oli siis mielestäni kaikin puolin mahtava elokuva ja hieno elämys, ehdottomasti yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni uusista elokuvista. Suuret suosittelut tälle! 

You'll float down here. We all float down here. Yes, we do!

Halloweenin kauhuputken saa aloittaa tänä vuonna itse Pennywise, eli käsittelyyn pääsee Stephen Kingin kirjaan perustuva uusi elokuva It (2017) ja siinä samassa hieman myös minisarja It (1990). On vuosi 1989 ja Derryn kaupungissa on alkanut kadota lapsia yksi toisensa jälkeen. Yhden kadonneen lapsen isoveli Bill (Jaeden Lieberher) alkaa koulukiusatun kaveriporukkansa kanssa selvittää tapausta. Pian heille selviääkin, että jotenkin tähän kaikkeen liittyy paha klovni nimeltään Pennywise (Bill Skarsgård). 

Olen aina pitänyt niin tuosta minisarjasta kuin Kingin kirjasta. Minisarja on tullut katseltua lukuisia kertoja vuosien varrella ja halusin nytkin katsoa sen juuri ennen tämän uusintaversion näkemistä. Kirjakin oli tavoitteena lukea vielä uudestaan, mutta se jäi kesken, sillä en enää malttanut odottaa leffan näkemistä. Tuossa vanhassa minisarjassa on erittäin hieno tunnelma ja Tim Curry on ihan mahtava Pennywisena. Myöskin lapsinäyttelijät ovat päteviä ja heillä toimii hyvin kemiat yhteen, paremmin kuin aikuishahmoilla sarjan toisessa osassa (joka on muutenkin heikompi osa). Monille tuo vanha It ja Pennywise ovat aiheuttaneet myös kunnon pellekammon, vaikka itse en olekaan kokenut sitä pelottavana. Mutta kyllähän se sirkusmusiikki ja Pennywisen hymy on aika hyytävä yhdistelmä ja saa aina perhoset lepattelemaan vatsassa. Kun kuulin, että tästä on uusi versio tekeillä, en oikein tiennyt mitä mieltä olisin siitä. Olin myöskin hieman hämilläni siitä, ettei oikein missään mainittu, että kyseessä on ns. uusintaversio. Joltain radiokanavalta kuulin kun toinen juontaja kertoi juonikuvausta ja toinen sitten kommentoi, että tämä ideahan kuulostaa jotenkin tutulta. No oho. 

Hyllyssäni on yhä nämä molemmat, koska tämä on aina vain yhtä hyvä läppä.

Olin aika hyvin pyrkinyt välttelemään kaikkia mahdollisia arvosteluja uudesta It-elokuvasta (spoilereiden pelossa) ja minulle tulikin vähän yllätyksenä, että tässä versiossa koko leffan reilun parituntisen ajan siinä seikkailivat lapsihahmot. Sekä kirjassa että minisarjassa on siis kaksi osiota, joissa samat hahmot tapaavat uudestaan aikuisina noin 30 vuotta myöhemmin. Muutenkaan tämän uuden leffan juoni ei täysin noudata kirjan/sarjan tarinaa, eikä se ole varsinainen remake. Tässä eletään siis vuotta 1989 ja kaikki olikin tehty ihanan kasariksi pieniä yksityiskohtia myöten. Pakostikin tästä tyylistä tuli myös mieleen Netflixin erinomainen sarja Stranger Things, sillä tuo kasarifiilis oli niin samanlainen ja olihan tässä (ainakin) yksi sama näyttelijäpoikakin. Hassua kyllä taas se vanhan It-sarjan kasaritunnelma oli hyvin erilainen, vaikka se onkin aidosti tehty juuri 80-90-luvun vaihteessa. (Toki siinä taas tuo lapsuuden osuus ajoittui 60-luvulle.) Muutenkin fiilis tässä oli aika erilainen kuin minisarjassa, tässä uudessa versiossa pelattiin enemmän säikyttelyllä ja paikoin myös goreilulla. Uuden leffan musiikit eivät muuten jääneet sitten millään tapaa mieleen, kun taas vanhan version soundstrack on kerrassaan mainio.

Skarsgårdin kauhupelle Pennywise oli periaatteessa ihan hyvä ja aika pelottavakin hahmo, mutta se jäi vähän etäiseksi ja persoonattomaksi - toisin kuin Tim Curryn esittämä Pennywise. Lapsilla oli tässä uudessakin versiossa hyvää seikkailuhenkeä ja näyttelijöiden kemiat toimivat hyvin yhteen. Mielestäni uuden elokuvan paras puoli olikin oikeastaan enemmänkin sen draamaosuus, jossa loisti erityisesti kaveriporukan ainoa tyttö Beverly (Sophia Lillis), jolla oli vaikeuksia niin kamalan isänsä kanssa kuin koulun suosittujen tyttöjen kanssa. Uusi It oli siis periaatteessa ihan toimiva elokuva, siinä ei varsinaisesti ollut mitään suurta vikaa. Olihan siinä tosiaan sitä kasarifiilistä, hyvää draamaa ja se oli myös paikoin visuualisesti hieno. En vain itse erityisemmin välittänyt sen tyylistä juuri kauhun suhteen, tietokone-efekteillä tehdyt veriroiskinnat tekivät siitä feikimmän näköisen kuin 30 vuotta aikaisemmin tehdyt tehosteet. Myöskin Pennywisen muuntautuminen oli turhan tehdyn näköinen - ja pakko se on taas verrata edeltäjäänsä, jossa hyvin pienillä jutuilla oli saatu Pennywise muuttumaan iloisesta pellestä pelottavaksi pelleksi. Ehkä omasta mielestäni uuden It:in suurin ongelma olikin juuri sen suurieleinen nykyaikaisuus erikoistehosteineen, joka vei sitä hienoa tunnelmaa, joka aiemmassa versiossa (sekä tietysti kirjassa) oli. Moni muu ylistää tätä uutta leffaa melkoisesti, joten suosittelen itse kokeilemaan miltä se maistuu!

L'aventure commence

Kävin katsomassa tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festareilla 108 elokuvaa yhdessä näytöksessä! Kyseessä oli siis Lumièren veljesten tuottamista lukuisista lyhytelokuvista koostettu elokuva Lumière! (2016). Tässä vain tykiteltiin yksi toisensa jälkeen näitä lyhäreitä, joita koosteen tehnyt Thierry Frémaux selosti ranskaksi. Frémaux oli myös itse tässä R&A:n näytöksessä paikalla kertomassa projektistaan.

Lumièren veljekset eli Louis Lumière ja Auguste Lumière keksivät siis 1800-luvun lopussa liikkuvan kuvan kuvaamisen mahdollistavan kinematografin. Veljekset tuottivat noin kymmenen vuoden aikana yli 1400 vajaan minuutin pituista lyhytelokuvaa. Ensimmäiset pätkät olivat oikeastaan ihan vain lyhyitä dokumentaatiota arkisesta elämästä. Ihan ensimmäinen kinematografilla kuvattu elokuva oli La sortie de l'usine Lumière à Lyon (1895), jossa kuvattiin työläisten poistumista Lumièren tehtaalta. Ehkä tunnetuin miesten elokuva on kuitenkin L'arrivée d'un train à La Ciotat (1896), jossa kuvataan junan saapumista asemalle. Juna tulee kaukaa suoraan kohti kameraa ja kertomuksen mukaan aikoinaan tämä aiheutti hyvän paniikin katsojissa, jotka luulivat junan kiitävän suoraan valkokankaan läpi yleisöön. Nämä kaksi edellä mainittua lyhäriä olivat ne ainoat, jotka minäkin entuudestaan tiesin. Olikin siis erittäin hienoa päästä kurkistamaan mitä kaikkea muuta miehet kuvasivat vuosien varrella.

Frémaux oli tosiaan valinnut tähän koosteeseen 108 eri pätkää ja ne oli myös jaoteltu hieman eri osioihin. Alkuperäisissä elokuvissahan ei tietenkään ollut mitään ääntä, niin ääniraitana oli sitten Frémauxin tarinointia ja huomioita siitä mitä katseltiin. Mies kertoikin näytöksen jälkeen, että ennen kuin tämä kooste-elokuva julkaistiin, tämä esitti näitä lyhytelokuvia niin, että seisoi itse lavan reunassa mikrofonin varressa kertomassa samoja juttuja. Näiden valittujen sadan elokuvan joukosta löytyi lukuisia mielenkiintoisia pätkiä. Pidin tässä erityisen paljon siitä, miten meillä on ikkuna 1800-luvun arkielämään. Mieletöntä, että on mahdollista nähdä liikkuvaa kuvaa niinkin pitkälle historiaan. Ja niin kaukaiselta kuin tuo aika kuulostaakin, niin olihan siellä joukossa myös kissavideo, jossa lapsi vain syöttää söpöä kissaa. Ihan samoja juttuja kuvataan vieläkin, ennen vain kuvattiin kinematografilla ja katsottiin valkokankaalta, nyt ne kissavideot kuvataan puhelimella ja katsellaan sitten YouTubesta. Lumièret antoivat myös ulkomaillekin kinematografeja, jotta kuvaa saatiin tallennettua ympäri maailmaa.

Dokumenttien lisäksi Lumièren veljekset kuvasivat myös näyteltyjä elokuvia, joista itselleni jäi erityisesti mieleen pätkä, jossa mies jää auton alle ja ruumiinosat vain irtoilevat. Ystävälliset ihmiset tulevat sitten keräämään osat paikoilleen, jonka jälkeen mies herää jälleen henkiin. Jotenkin mieletöntä, että tuollainenkin on kuvattu jo 1800-luvulla! Lumièren veljeksillä oli selvästi näkemystä ja taitoa kuvaamiseen sekä ohjaamiseen, näissä elokuvissa käytettiin tarkkaan harkittuja kuvakulmia ja valaistuksia. Tämä näytös oli siis mielestäni kerrassaan erinomainen, oli hienoa päästä näkemään näinkin paljon eri pätkiä Lumièreilta ja myös tuo Frémauxin selostus oli todella hyvä, ilman sitä olisi varmaan moni juttu jäänyt huomaamatta. Suosittelen tätä siis suuresti kaikille elokuvan historiasta kiinnostuneille!

If she is the one who'll break the spell, you must finally learn to love.

Beauty and the Beast (2017) on tarina ranskalaisen pikkukylän asukista Bellestä (Emma Watson) ja lähiseuduilla suuressa synkässä linnassa asuvasta hirviöstä (Dan Stevens). Hirviö on kuitenkin oikeasti prinssi, jonka päälle on langetettu lumous, jonka voi purkaa vain löytämällä tosirakkauden. Lumouksen myötä hirviön lisäksi myös linnan palvelusväki on muuttunut erilaisiksi huonekaluiksi ja esineiksi, jotka voivat puhua ja liikkua. Belle joutuu pelottavan hirviön vangiksi, mutta ystävystyy pian palvelusväen kanssa ja pikkuhiljaa Belle alkaa myös nähdä hirviön lempeämmän puolen.

Suosikkini Disneyn piirretyistä on ollut aina sen ilmestymisestä lähtien Kaunotar ja hirviö (1991). Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta sain tuon leffan omakseni vasta melkein 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Tuota ennen omistin siitä vain serkkujen VHS-kasetilta nauhoitetun kopion, jossa kopiosuojauksen vuoksi oli häiriöraitaa ja välillä koko kuva tai ainakin värit katosivat. Katsoin sitä silti, koska olihan kyseessä lempipiirrettyni. Vaikka en leffaa omistanutkaan, omistin sentään siitä  musiikkisadun (siis tällainen) ja hienot barbitkin! Pidin Belleä maailman kauneimpana, hirviötä suloisena ja Gastonia ällöttävimpänä ikinä. Tämänkin olen kertonut jo aiemmin, mutta olen tasan kerran nähnyt piirretyn unen ja se oli painajainen Gastonista! Joten kun kuulin tästä Kaunottaren ja hirviön uudesta live action -versiosta, niin pitihän se heti käydä katsomassa.

Olin jo etukäteen ihan varma, että tulen pitämään tästä leffasta, sillä sen trailerit näyttivät niin hyvältä. Pidin leffasta kuitenkin vielä paljon enemmän. Koko elokuvan ajan tuijotin sitä vain täysin lumoutuneena, se oli oikeastaan ihan täydellinen ja varmasti paras mahdollinen uusintaversio mikä tuosta piirretystä olisi ikinä voitu tehdä. Se näytti hyvin samalta kuin piirretty ja olikin uskomatonta nähdä näiden kaikkien hahmojen ja paikkojen todella "heräävän henkiin". Myöskin tarina oli uskollinen piirretylle, joitain pienen pieniä muutoksia siihen oli tehty, mutta juuri sopivasti. Luin ennen leffan katsomista jostakin arvostelun, jossa kritisointiin sitä, ettei tähän oltu tuotu mitään uutta näkökulmaa tai sitä ei oltu modernisoitu. Onneksi ei oltu, kauhistuttaa ajatuskin jos tätä tarinaa olisi yritetty jotenkin tuoda nykyaikaisemmaksi. Siitä en olisi varmasti pitänyt pätkääkään. Leffasta kuitenkin kohistiin etukäteen sen vuoksi, että Gastonin (Luke Evans) kaverista Töpöstä (Josh Gad) oli tehty Disneyn ensimmäinen selvä homohahmo. En edes jaksa vaivautua kommentoimaan tätä sen enempää, sillä en olisi edes kiinnittänyt asiaan mitään ihmeempää huomiota elokuvan aikana, ellei siitä olisi nostettu niitä turhia kohuotsikoita.

Uusi Beauty and the Beast toi sen hahmoille hieman lisää syvyyttä. Siinä näytettiin niin Bellen kuin hirviön lapsuudesta pieniä palasia, jotka avasivat paremmin sitä, miksi heistä on tullut sellaisia kuin ovat. Kaikki hahmot kuitenkin herättivät täysin samanlaisia tuntemuksia myös tässä elokuvassa. Myös esineet näyttivät hyvältä ja olivat hauskoja sivuhahmoja sekä lauloivat kivasti. Lauluosuudet toimivat tosiaan myöskin erinomaisesti ja Emma Watsonilla oli yllättävänkin kaunis ääni. Onneksi tässä oli mukana ne vanhat tutut biisit ja ne oli vieläpä tekstitetty vanhojen suomennoksien mukaisesti! Myös elokuvan puvustus oli ihan täydellinen. Asut olivat erittäin kauniita ja niin samanlaisia kuin piirretyssä! Hirviöstä oli myös saatu ihan yhtä suloisen näköinen kuin piirretyssä - ja ihan yhtä paljon harmitti, kun se sitten muuttuikin tylsäksi ihmispojaksi. Niin ja se linna, miten lumoavan upean kaunis sekin oli... Tuskin enää tarvitsee edes mainita, mutta tämä vuoden 2017 Beauty and the Beast oli siis mielestäni ihan täydellinen satuelokuva ja suosittelen sitä suuresti.

DocPoint 2017

Kävin tänä vuonna katsomassa DocPoint-tapahtumassa dokumentin nimeltään LoveTrue (2016). Alma Har'elin dokumentissa kerrotaan kolmen yhdysvaltalaisen henkilön tarinaa. Lapsena kiusattu, Alaskassa asuva Blake on vihdoin saanut poikaystävän, mutta Blaken työ stripparina aiheuttaa parisuhteelle hankaluuksia. Willie asuu Havaijilla ja päivät kuluvat kookospähkinöitä keräten, surffaten, pilveä poltellen ja pienen poikansa kanssa aikaa viettäen. Välit pojan äitiin ovat menneet, kun selvisi ettei Willie olekaan pojan biologinen isä. Victory asuu New Yorkissa sisarustensa ja isänsä kanssa. He laulavat uskonnollisia lauluja kaduilla ansaitakseen rahaa, mutta perheen elämää  ja uskoa varjostaa isän käytös.

Valitsin tämän leffan oikeastaan sattumalta, halusin nimittäin mennä katsomaan naapurisaliin toista dokumenttia, mutta se olikin myyty loppuun. LoveTrue ei kuitenkaan ollut ollenkaan hullumpi kakkosvalinta. Tämä oli todella mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu dokumentti. Siinä on perinteisempää haastattelun muodossa olevaa kerrontaa näiden ihmisten elämästä, mutta siinä myös näyteltiin menneisyyden tapahtumia ja kuvitteellisiakin juttuja. Kaikki kolme dokumentin keskiössä olevaa henkilöä ovat omalla tavallaan kiinnostavia, kuten myös heitä ympäröivät ihmiset, joihin tietysti myös pääsi tutustumaan samalla. Rakkaushan tämän dokumentin kantava ajatus olikin, Blaken kohdalla rakkaus poikaystävää kohtaan, Willien kohdalla taas poikaansa sekä entistä tyttöystäväänsä kohtaan ja Victoryn kohdalla perhettä kohtaan. Erityisesti kuitenkin Blaken kohdalla tärkeään osaan nousi myös rakkaus ihan itseään kohtaan. Pidinkin tätä dokumentin kiinnostavimpana osana. LoveTrue oli siis hieno yhdistelmä erilaisten persoonien dokumentointia ja taianomaista fantasiaa. Suosittelen!

Maximum Halloween 3016, la-su

Night Visions Maximum Halloween huipentui tietysti myös tänä vuonna koko yön kestävään leffateatteri-istuntoon. Osallistuin itse viiden leffan verran, skippasin tällä kertaa siis ensimmäisen ja viimeisen elokuvan. Vikan olisin kyllä itseasiassa jaksanut katsellakin, mutta aamukymmenen jälkeen oli jo kiire sunnuntaipäivän menoihin. Tällä kertaa kaikki yön aikana katsomani pätkät olivat muuten ihan tuoreita vuoden 2016 elokuvia.

The Master Cleanse (2016)

Paul ei tunnu pääsevän yli ikävästä erosta ja tämä päättää osallistua hyvinvointileirille, joka edistäisi ikävistä asioista eroon pääsemistä. Leirillä pelkän asioiden puimisen sijaan leiriläiset saavatkin juotavakseen hyvin omituisen makuista juomaa, jonka seurauksena heistä poistuu elävä olio, jota heidän on hoivattava. 

Aikoinaan minun oli vaikeaa käsittää, että Christmas Vacationion Rusty voisi olla Big Bang Theoryn Leonard, nyt taas Johnny Galeckia on hyvin vaikea ajatella minään muuna kuin tuona nörttimiehenä. Vaikka tästä The Master Cleansesta puuttuikin se nörttipuoli, niin muutoin sosiaalisesti hieman kömpelö Paul olisi ihan hyvin voinut ollakin Leonard. Tämä elokuva oli juuri sopivan omituinen, siinä saatiin onnistuneesti myös katsoja kehittämään jonkinlaista tunnesidettä näihin erikoisiin otuksiin sitä mukaa kun leiriläiset kiintyvät niihin. Plussaa elokuva saa muuten myös siitä, että nuo otukset ovat ihan käsityönä tehtyjä. Elokuva piti hyvin mielenkiintoa yllä, ainoastaan ihan loppu vähän lässähti ja se vähän harmitti. Pidin kuitenkin suurimmaksi osaksi The Master Cleansesta ja uskallan myös suositella tätä. Traileria tälle ei näyttäisi olevan, joten: Klippi

_____________

Tonight She Comes (2016)

Tyttöporukan oli tarkoitus bilettää mökkirannalla, mutta yksi heistä on kadoksissa. Muut aloittavat juhlinnan ja saavatkin seurakseen Peten. Pian myös kadoksissa ollut Kristy ilmestyy paikalle, mutta täysin alasti, verisenä ja murhanhimoisena! Bilettäjät pakenevat lähellä olevaan mökkiin, mutta harmillisesti mökissä asuva perhe onkin vielä vähän sekopäisempää porukkaa.

Tonight She Comes alkoi aika perinteisellä kauhumeiningillä, jossa kauniit nuoret bilettävät metsässä ja pusikoissa vaanii jokin pahuus. Pikkuhiljaa elokuvaan tuli lisää mausteita ja loppua kohden meno olikin aikamoista revittelyä. Elokuvan ohjaaja oli paikalla näytöksessä ja tämä kertoi, että tavoitteena olikin saada joistain kohtauksista mahdollisimman järkyttäviä. Ihan lopussa olikin sellaisia materiaalia, joita ei ehkä ihan herkkävatsaisimmille viitsisi suositellakaan! Pidin Tonight She Comesissa siitä, että sen tarina kehittyi koko ajan oudommaksi ja siinä sai yllättyä useampaankin kertaan, tämä puoli piti varsin hyvin mielenkiinnon yllä. Elokuvasta sai myös hyvät naurut, ja sitten taas sujuvasti siirryttiin johonkin ällöttävyyteen. Ohjaaja kertoi myös avoimesti olevansa suuri kauhufani ja käyttäneensä lukuisia vanhoja elokuvia inspiraationa tähän omaan teokseensa, joka myös näkyi lopputuloksessa. Tonight She Comes oli varsin mielenkiintoinen tuore kauhuelokuva. Traileri

_____________

1974 (2016)

On vuosi 1974 ja meksikolainen pariskunta Altair ja Manuel ovat päättäneet ikuistaa onnellista elämäänsä filmikameralla. Pian he huomaavat, että mitä omituisempia asioita alkaa tapahtua heidän ympärillä ja myös Altairin käytös muuttuu kummalliseksi. Manuel huolestuu yhä enemmän, kun Altair tilaa ison läjän mustia tiiliä ja rakentaa niistä oven malliset muurit makuuhuoneen sekä kellarin seiniä vasten. 

Tämä 1974 on tosiaan ihan tuore meksikolainen elokuva, mutta se on toteutettu niin, että se näyttää 70-luvulla kotikameralla kuvatulta. Ja elokuva tosiaan oli kokonaan näillä käsikameroilla kuvattu, eli katsoja näkee sen, mitä Manuel nyt sattuu kameraansa ikuistamaan. En itse ollenkaan ole tämän kuvaustyylin ystävä, kyllä se silloin aikoinaan uutena juttuna oli ihan jännä, mutta nyt se on lähinnä vain häiritsevä tekijä. Muutoinkin tässä leffassa käytettiin vähän turhan kuluneita säikyttelyjä, kuten yllättäen kuvaan ilmestyvä nainen, jolla roikkuu silmillä pitkät mustat hiukset. Kyllähän se sai nytkin yleisön säpsähtelemään, mutta jotakin uutta olisi kiva nähdä. Oli tässä leffassa kuitenkin koko ajan hyvä jännittävä tunnelma. Positiivista oli myös tuo hyvin uskottava 70-lukulaisuus, välillä pääsi unohtumaan se, että tämä tosiaan on ihan tuoretta materiaalia. Valitettavasti se puoli ei kuitenkaan pelastanut elokuvaa ja tuomioni on, että 1974 on monesti tehty ja nähty leffa. Traileri

_____________

31 (2016)

On Halloween ja karnevaaliryhmä matkustaa autollaan Amerikan syrjäseuduilla. Kesken matkan heidät kaapataan suureen rakennukseen ja kerrotaan, että he ovat nyt osa suurta peliä. Pelin nimi on 31 ja heidän ainoa tehtävänsä on selvitä hengissä seuraavan 12 tunnin ajan. Pelinappuloiksi pistetään lisäksi myös mitä erikoisempia murhanhimoisia psykopaatteja, joita vastaan heidän on taisteltava.

Odotin tätä Rob Zombien uusinta leffaa aika innolla, sillä pidän miehen elokuvista ja tyylistä muutenkin. Ja olihan se tämän ominainen tyyli selvästi näkyvillä myös tässä. Valitettavasti 31 ei vain millään tapaa erottunut Zombien aiemmista elokuvista ja suoraan sanoen minua alkoi kyllästyttää kesken leffan. Leffan idea ei myöskään ollut kovin uusi, olen nähnyt jo aika monta kertaa elokuvan, jossa ihmiset pelinappuloina lukittuna suljetussa tilassa vaaran kanssa. Eikä tässä sitä tehdä mitenkään paremmin. Miehen aiemmissa leffoissa on myös onnistuttu jossain määrin shokeeraamaan raakuuksien kanssa. Ja kyllähän tässä 31:sessä goreilu oli yhtä näyttävää kuin ennenkin, verta ja suolenpätkiä roiskittiin, oli likaista ja ällöttävää. Mutta sekin on vaan jo niin nähty. Ja myöskin Zombien vaimo pääosassa on jo niin nähty... Ikävä kyllä 31 ei siis tehnyt vaikutusta, kyllästyin. Traileri

_____________

Beyond the Gates (2016)

Aikuisten veljesten Gordonin ja Johnin isä on kadonnut jo vuosia sitten ja nyt heidän on määrä tyhjentää isän vanha videokauppa. Veljekset kuitenkin löytävät kaupan perähuoneesta erikoisen näköisen lautapelin, johon kuuluu myös videokasetti. He päättävät aloittaa pelin ja huomaavat pian, että tämä onkin paljon enemmän kuin peli. Samaan aikaan lähiseuduilla alkaa nimittäin ilmaantua onnettomuuksia, joilla on selvä yhteys peliin. Peli on kuitenkin pelattava loppuun, sillä vaikuttaa siltä, että pelillä on jokin yhteys isän katoamiseen.

Beyond the Gates oli yön elokuvista ehdoton suosikkini, eikä se oikeastaan yllättänyt. Lainaus Night Visionsin sivuilta elokuvan kuvauksesta: Beyond the Gates näyttää elokuvalta, jonka Stuart Gordon, Sam Raimi tai Joe Dante olisivat tehneet 1980-luvulla ja lyöneet pakkaseen jälkipolvien löydettäväksi. Lisäksi elokuvan kuvauksessa mainitaan Lovecraft ja John Carpenter, joten odotukseni olivat melkoisen korkealla jo ennen elokuvaa. Onneksi ei tarvinnut pettyä! Tässä todellakin oli mainiota kasarifiilistä niin niiden videokasettien, syntikkamusiikkien kuin myös erikoistehosteiden suhteen. Juoni oli sopivan jännittävä ja viihdyttävä, oli mielenkiintoista seurata miten Jumanji-henkinen peli etenee tv-ruudulla pelin hengettären (Barbara Crampton) johdolla. Beyond the Gates oli siis varsin mainio kunnianosoitus kasarikauhulle ja suosittelen elokuvaa suuresti! Traileri