Jul 30, 2012

You're way too conservative for that girl. She's been around and seen things we've only read about in books.

Chasing Amy (1997) on vähän draamapainotteisempi elokuva Kevin Smithiltä. Holden (Ben Affleck) ja Banky (Jason Lee) ovat sarjakuvataiteilijoita ja parhaita kaveruksia. He ovat yhdessä edustamassa sarjakuvatapahtumassa, kun Holden tapaakin Alyssan (Joey Lauren Adams), johon tämä ihastuu välittömästi. Pian Holdenille kuitenkin selviää, että Alyssa tykkääkin tytöistä, mutta he jatkavat toistensa tapailua ainakin ystävinä. Banky ei pidä siitä, että Holden on aina Alyssan seurassa ja Holdenia raastaa itseäänkin se, ettei voi saada tyttöä itselleen. Myös Alyssan villistä menneisyydestä alkaa tulla rasite heidän välilleen.


Silläkin uhalla, että olen tällä lausunnolla täysin juntti, niin mielestäni Chasing Amy ei ole Kevin Smithin parhaimmistoa. Tähän viitataan monissa paikoissa Smithin parhaana leffana ja ymmärrän kyllä sen arvostuksen, onhan leffa vakavampi ja siinä käsitellään isoja aiheita ja joo, se on hyvä, mutta se ei vaan ole oma suosikkini tältä komedian taiturilta. Onhan kyseessä toki laadukas draamaelokuva ja ehdottomasti hyvänä puolena tässä elokuvassa on se, että vaikka kyseessä on samalla romanttinen ja komediallinen elokuva, ei tämä tosiaankaan ole mikään hömppä romcom. Leffa on realistisen tuntuinen ja erityisesti päähenkilöt ovat hyvin aidon oloisia. Kevyellä otteella tässä käsitellään rakkauden ja seksuaalisuuden hankaluutta aika ajattomalla tavalla, vaikka ysäriys nyt tietysti paistaakin esimerkiksi ihan ihmisten vaatteista ja kampauksista. Vaikka Chasing Amy on tyylillisesti vähän erilainen kuin edelliset Smith-leffat, on tämäkin tavallaan jatkoa niille ja viittauksia aiempien leffojen henkilöihin ja tapahtumiin löytyy tästäkin. Tätä leffaa voisi suositella niille, jotka ei kaipaa ihan niin huumoripläjäystä vaikka tästäkin jokuset hyvät naurut irtoavat.


P.S. Jo toinen uni Jayn ja Silent Bobin seurassa, tällä kertaa teimme yhdessä radio-ohjelmaa. Näiden leffojen lisäksi olen viime päivinä kuunnellut tuntitolkulla pari vuotta vanhoja Jay & Silent Bob Get Old -SModcasteja (äärimmäisen mielenkiintoisia, suosittelen), jolla on luultavasti vaikutuksensa asiaan.

Jul 29, 2012

Goddamn. This is one wacky game show.

Mallrats (1995) on Kevin Smithin toinen kokopitkä elokuva. TS (Jeremy London) ja Brodie (Jason Lee) joutuvat samana aamuna tyttöystäviensä jättämiksi. Pojat lähtevät läheiseen ostoskeskukseen pohtimaan, että mikä ihmeessä heissä on muka vikana. Sattumalta tuossa ostoskeskuksessa onkin juuri tuolloin Napakymppi-tyyppinen seuranhakuohjelma, johon TS:n ex joutuukin isänsä takia seuranhakijaksi. TS ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan ja päättää yrittää saada tytön takaisin, apunaan tällä on ystävänsä Brodie ja tietysti ostoskeskuksessa hengailevat Jay (Jason Mewes) ja Silent Bob (Smith).


Mallrats on tosiaan tavallaan jatkoa Clerksille, vaikka ihan suoraa yhteyttä näillä ei olekaan. Molemmat sijoittuvat sinne kuvitteelliseen View Askewniverseen, Mallratsissa on viittauksia Clerksin hahmoihin ja Jay ja Silent Bob ovat toki menossa mukana. Tässä leffassa esiintyy ensimmäistä kertaa useampikin uusi kasvo, joita Smith on käyttänyt myöhemmin lukuisissa elokuvissa. Esimerkiksi voisi mainita sellaiset henkilöt kuin Jason Lee ja Ben Affleck. Jeremy Londonia Smith ei tosin ole käyttänyt enää tämän leffan jälkeen (eikä tämä ollut mukana leffan kommenttiraidalla), mies oli kuulemma jatkuvasti niin aineissa kuvausten aikana, ettei edes muistanut vuorosanojaan. Mallrats sai aikoinaan paljon huonomman vastaanoton kuin aiempi, huomattavasti pienemmällä budjetilla tehty, Clerks ja tähän leffaan on monessa paikassa viitattu Smithin heikoimpana tekeleenä. Nykyään leffalla taitaa kuitenkin olla sitä kuulua kulttimainetta.


Mallratsista olen kirjoittanut jo pari kertaa aiemminkin tänne blogiin, joten tämä on nyt vähän toistoa. Pidän Mallratsista paljon, vaikkei se mikään Clerks olekaan. Huumori toimii tässäkin ja leffa saa lisäpisteitä ihan vaan sen ysäriydestä. Smithin käyttämät lukuisat sarjakuva- ja elokuvaviittaukset tuo kivan ja aika olennaisenkin lisän leffaan. Näyttelijät Mallratsissa ovat suurimmaksi osaksi hyviä, mutta en tiedä johtuuko tämä osaksi lukemistani kommenteista miehen käytöksestä kuvauksissa, mutta mielestäni Jeremy London on ihan äärettömän rasittava ja turha roolissaan. Huumoripotin tässä leffassa vie kyllä esikoisroolinsa vetävä Jason Lee, joka on noiden päivien jälkeen päässytkin aika paljon esille. Niin ja Jason Mewes on vaan aina yhtä hyvä Jayna. En voi ymmärtää, että tämän tilalle on elokuvayhtiön puolesta yritetty suorastaan pakottaa esim. Seth Greeniä. Onneksi Smith on pysynyt tiukkana valinnassaan! Mikäli Kevin Smithin leffat eivät ole entuudestaan tuttuja, suosittelisin ehkä aloittamaan jollakin muulla ja sitten katsomaan tämän. Sitten kun Smith-tyyli uppoaa, niin varmasti saa Mallratsistakin hyvät naurut.


Kevin Smith -leffojen katselu peräjälkeen ilmeisesti toimii, sillä näin heti Mallratsin jälkeisenä yönä unta, jossa olin ostoksilla Jayn ja Silent Bobin kanssa. Oli hauskaa!


Kuvat: listal.com

Jul 28, 2012

100 Movie Facts About Me - Part XIV


Osa 14

66. Kävin nuorempana lomamatkalla Espanjassa sellaisessa kauhutalossa, missä pelottelemassa oli ihan oikeita ihmisiä kauhuhahmoiksi pukeutuneina. Voin kertoa, että näin "pelotonta" kauhuihmistäkin vähän jännitti kun meidän perässä juoksi Leatherface moottorisaha kädessään tai kun sängyssä makaava Regan-tyttönen pomppasikin yhtäkkiä ylös ja tarttui käteeni!

67. Kävin myös muutamia vuosia sitten Saksassa Filmstudio/Filmpark Babelsbergissa, joka oli varsin vaikuttava ja mielenkiintoinen paikka. Tuo studio on ollut käytössä vuodesta 1912 ja siellä kuvattuja leffoja on mm. The Cabinet of Dr. Caligari, Metropolis, The Pianist, V for Vendetta, Inglourious Basterds... Filmparkissa oli sitten kaikenlaista stunttishow'ta ja muuta ohjelmaa tarjolla. Hieman paremmalla saksan osaamisella paikasta olisi saanut varmaan vielä enemmän irti, mutta haluaisin käydä siellä uudestaankin. 

68. En oikein osaa määritellä omaa huumorintajuani komedioiden suhteen. Juuri kun olen sanonut jostain leffasta, että minuahan ei tällainen huumori naurata, niin huomaan nauravani ihan vastaavanlaiselle jutulle toisessa leffassa.

69. Lempinäyttelijöitäni on ollut vuosien varrella mm. Anu Hälvä (!), Jonathan Brandis, Jim Carrey, Johnny Depp, Leonardo DiCaprio, Claire Danes, Neve Campbell ja Ellen Burstyn. Teini-iän jälkeen minulla ei oikein olekaan ollut mitään varsinaisia lempinäyttelijöitä.

70. Ostan suurimman osan leffoistani play.com:ista.


Osa 13 täällä

Toivottavasti näistä ei paista hirveän pahasti se tosiasia, että en ihan oikeasti meinaa keksiä enää mitään uutta kerrottavaa...

Niin ja huvitti muuten huomata vasta nyt, että olen ilmeisesti heti viidennen osan jälkeen laiskistunut niin, että olen kirjoittanut otsikon hienosti vain muotoon "100 movie facts". Nyt ne on korjattu!

Jul 26, 2012

This job would be great if it wasn't for the fucking customers.

Clerks. (1994) on Kevin Smithin ensimmäinen elokuvaohjaus ja samalla myös ensimmäinen View Askewniverse -elokuva. Kokonaan mustavalkoinen leffa sijoittuu pieneen kioskiin, jossa myyjänä hääräilee Dante (Brian O'Halloran), joka on nyt hälyytetty töihin tämän vapaapäivänä. Myymälässä ravaa mitä erikoisempia tapauksia aina tyttöystävistä entisiin tyttöystäviin sekä ahkerasti viereisen videovuokraamon Randal (Jeff Anderson). Kioskin edustalla päivystää myös rääväsuinen Jay (Jason Mewes) ja tämä hiljaisempi kaveri Silent Bob (Kevin Smith). Yhdestä työpäivästä tuleekin melkoisen tapahtumarikas tällä porukalla.

 
Olen jo varmaan pari vuotta ollut aikeissa toteuttaa Kevin Smith -leffaputken kaikilla tämän ohjaustöillä, mutta se on aina vaan jäänyt muiden kiireiden tai leffaputkien jalkoihin. Eikä tämä vaatisi edes mitään suuria ponnisteluja, sillä kaikki nämä leffat (paria uusinta lukuunottamatta) löytyy valmiiksi omasta hyllystä. Eilen päätin kuitenkin vihdoin laittaa pitkästä aikaa Clerksin pyörimään, tuli se "putki" nyt sitten toteutettua leffa päivässä tai leffa kuukaudessa -tahdilla. Taustatiedoiksi voisi kertoa sen, että Kevin Smith -huumori ja tyyli muutenkin uppoaa melkoisen hyvin itselleni. Niin ja muuten tässä välissä voisi mainita myös sen, että näissä Kevin Smith -leffoissa on useimmiten ihan hervottoman hauskat kommenttiraidat. Tämänkin leffan kommenttiraidalla ovat äänessä kaikki leffan miesnäyttelijät ja nauruahan riitti.


Mielestäni Clerksin yksi mielenkiintoisimmista puolista on se, kuinka leffa on tehty. Smith on ollut tuolloin täysin aloitteleva tekijä ja pienen rahoituksen hän sai riivittyä kasaan mm. myymällä sarjakuvakokoelmaansa ja kerjäämällä vanhemmiltaan rahaa. Leffa kuvattiin myymälässä, jossa Smith oli oikeastikin kassan takana töissä ja kuvauslupa heillä oli ainoastaan aukioloaikojen ulkopuolella. Peitelläkseen ulkona olevaa pimeyttä, kehiteltiin leffaan heti alkumetreillä sellainen käänne, ettei kioskin verho toiminut, eikä sitä saatu siis nostettua ylös. Ongelmat valaistuksen ja pienen budjetin suhteen olivat itseasiassa myös syy siihen, miksi elokuvasta päätettiin tehdä mustavalkoinen! Mielestäni nämä jutut on hauskoja, on helppo kuvitella millaiseen kikkailuun sitä itsekin joutuisi jos alkaisi nyt toteuttamaan elokuvaa. Ja sitten pitäisi vaan uskotella, että se mustavalkoisuus oli ihan vaan taiteellinen näkemys...


Clerksin suurin hohto on sen dialogeissa ja henkilöhahmoissa. Dialogi on erittäin sujuvaa ja hauskaa, se on kirjoitettu hyvin ja näyttelijät myös tuovat ne hyvin ulos. Tyypit keskustelevat vähän aiheesta kuin aiheesta leppoisasti asiakkaiden edessä. Vaikka leffassa on joitakin aika älyttömiä tapauksia, on se kuitenkin hyvin realistisen tuntuinen. Dante ja Randal ovat hyvin aidon oloisia, hieman elämässään hukassa olevia, nuoria miehiä. En ole itse ollut kovinkaan paljon asiakaspalvelutyössä (muutamat kesät teininä), mutta voisin kuvitella, että tästä irtoaa paljon huumoria myös niille, jotka ovat viettäneet enemmänkin aikaa tiskin takana. Varmasti sitä joskus tekisi mieli olla vain tympeän kettumainen asiakkaille Danten tavoin, tai sitten vaihtoehtoisesti olla täysin törkeän asiaton Randalin tyyliin. Mutta vaikka ei olisikaan kokemusta siltä saralta, niin kyllä näiden kaverusten muutkin jutut niin parisuhteista kuin elokuvistakin jaksaa viihdyttää. Jay ja Silent Bob esiintyivät muuten ensimmäistä kertaa tässä leffassa ja kivana yllärinä ainakin Clerks X -julkaisulta löytyvät myös parivaljakon 90-luvulla tekemät MTV:n mainospätkät. Suosittelen ehdottomasti katsomaan tämän leffan mikäli hyvä huumori uppoaa, eikä hieman törkeä kielenkäyttö häiritse pahasti! Clerks. on Kevin Smithiä parhaimmillaan.



Kuvat: ftmovie.com

Jul 20, 2012

Viisivuotias

Tänään on kulunut tasan viisi vuotta siitä hetkestä, kun It's just a movie. sai alkunsa! Yritin miettiä jotain spesiaalia tänne blogiin sen kunniaksi, mutta en keksinyt yhtään mitään. Mietin hetken järjestäväni jonkun kilpailun, mutta se on vähän tylsää jos osallistujia tulee korkeintaan kolme. Ei sillä, että olisi ollut mitään jännää arvottavaakaan tarjolla!


Joten "juhlitaan" nyt näitä synttäreitä ihan vaan pienellä muistelulla. Blogihan sai alkunsa LiveJournalin puolella suorastaan maagisena päivänä 20.07.2007. Olin sitä aiemmin kirjoittanut leffa-arvosteluja toiseen journaliini kunnes päätin, että haluan kirjoittaa ne jutut jonnekin ihan omaan paikkaan. Tuolloin en edes tiennyt muista leffablogeista, enkä ajatellut juttujani lukevan kukaan muu, vaikka ne julkisesti olivatkin näkyvillä. Jätin siitä huolimatta itsekriittisenä julkaisematta suuren osan kirjoittamistani jutuistani ja päivitystahti olikin välillä hyvin hidasta, kerran kuussa saattoi ilmestyä yksi lyhyt teksti. Tuohon aikaan hyllyssäni oli muuten aika paljon vähemmän leffoja, löysin arkistoistani nimittäin alla olevan kuvan, joka on helmikuulta 2007!


Tänne Bloggerin puolelle siirryin (vastahakoisesti) vuoden 2011 alkupuolella. Yleisön painostuksesta aloin myös kirjoittaa mustaa valkoiselle, vaikka omia silmiäni häiritseekin huomattavasti enemmän tämä liika kirkkaus ja haikailen yhä sen vanhan tumman taustan perään. Noin muuten oikein mikään ei olekaan muuttunut tässä viidessä vuodessa. Toivoisin voivani sanoa, että olisin kehittynyt teksteissäni, mutta mitäs sitä itseään huijaamaan. Mutta ainakin kirjoitan hieman useammin kuin ensimmäisinä vuosina! Leffoja on myös tässä vuosien varrella kertynyt hyllyyn vähän enemmän, josta ei tosin juuri nyt ole saatavilla varsinaista todistusaineistoa. Elokuvaosastoni näyttää nimittäin tällä hetkellä melkoisen sekavalta, sillä muuton yhteydessä aakkosjärjestys sekoittui ja loputon järjestely hyllyihin on yhä kesken.


Vuosien varrella blogille on kertynyt myös joitakin lukijoita ja satunnaisia kommentoijia, joka on ihan huippua. Kivaa jos joku myös tykkää lukea. Tämä viisivuotias blogi jatkaa hyvin luultavasti samaan malliin tästä eteenpäinkin, mutta otan kyllä mielelläni vastaan palautetta, jos jotain tekee mieli kakaista ulos!

Jul 19, 2012

So every day you help her to realize what happened and you wait patiently for her to be okay with it... then you get her to fall in love with you again?

50 First Dates (2004) on romanttinen komedia Henry Rothista (Adam Sandler), joka on Havaijilla asusteleva naistenmies. Mies pyörittää turistinaisia minkä ehtii, kunnes törmää kauniiseen Lucyyn (Drew Barrymore) ravintola-aamiaisella. He ihastuvat toisiinsa ja sopivatkin uuden tapaamisen heti seuraavalle aamulle. Seuraavana aamuna Henryn yllätykseksi Lucy käyttäytyykin hyvin oudosti, ikään kuin hän ei muistaisi eilistä tapaamista ollenkaan. Ravintolan henkilökunta tietää kuitenkin kertoa, että Lucy sairastaa amnesiaa, eikä tosiaan muista eilistä päivää tai edes mennyttä vuotta! Henry yrittää silti sinnikkäästi valloittaa Lucyn, mutta se ei ole helppoa, kun tämän tulee saada joka päivä Lucy rakastumaan itseensä, täysin tuntemattomaan mieheen.


En välitä romanttisista komedioista, en voi sietää Rob Schneideria, Adam Sandler on monissa rooleissaan ihan liian rasittava ja Drew Barrymorenkin olemuksessa on usein jotain ärsyttävää. Niin. Miksi sitten tämä Aina eka kerta löytyy hyllystäni? Jonkin asteisesta muistinmenetyksestä voidaan ehkä puhua itsenikin kohdalla, sillä en todellakaan muistanut leffan viehätystä. Katselin leffan viime viikonloppuna ihan sen vuoksi, että voisin kirjoittaa ylös syyn miksi olen hankkinut tämän omakseni. Nyt taidan olla jo monta päivää myöhässä kirjoitukseni kanssa, sillä päällimmäisenä mielessäni ovat taas vaan ne ärsyttävyydet...


50 First Datesissa todellakin on oma ärsyttävä puolensa, kelaisin esimerkiksi mielihyvin kaikki ne Schneiderin osuudet yli. Sandler on myös osaksi rasittava, mutta lähinnä niissä kohtauksissa, joissa tämä esiintyy edellämainitun hemmon tai typerän työkaverinsa (joka muuten olisi voitu leikata koko leffasta pois) kanssa. Barrymore on onneksi oikeastaan vain herttainen koko leffan ajan, samoin tämän isää esittävä Blake Clark. Perinteisten romanttisten komedioiden joukosta tämä erottuu tuolla muistinmenetyksellä, joka onkin se puoli, mikä vetoaa itseeni tässä leffassa. Teemana muistinmenetys toki on hyvin käytetty idea elokuvissa, mutta tässä sitä taas lähestytään hieman eri kantilta. Lucy elää uudestaan ja uudestaan samaa päivää, vaikka koko muu maailma jatkaa elämää eteenpäin. Rakastava isä ja veli pitävät huolen, ettei mikään järkytä tätä ja juhlivat joka päivä tuolle ajankohdalle sattunutta syntymäpäivää. Nyt myös kuvioihin ilmestynyt Henry liittyy tukijoukkoihin tuoreilla ja kekseliäillä ideoillaan. Pidän elokuvan lopusta (jota en nyt viitsi tässä spoilata), missä tarinaa ei päätetä sillä helpoimmalla keinolla, vaikka se perinteisen onnellinen onkin. 50 First Dates on hyvin kevyttä katseltavaa, mutta siinä on myös tuo syvällisempikin puoli - jota tosin sitäkin lähestytään hyvin kevyellä otteella. Ja tämä puoli tekee elokuvasta ihan katsottavan niistä sen ärsyttävyyksistä huolimatta.




Kuvat: listal.com

Jul 15, 2012

DVDs

Olen tässä jo jonkun aikaa yrittänyt metsästää Valkoinen peura -dvd:tä ja eilen vihdoin löysin sen. Sattumalta sitten huomasinkin kyltin, että kyseisestä hyllystä irtoaisi itseasiassa viisi suomalaista leffaa kympillä. Kirjoitin viime syksynä Movie Monday -haasteeseen siitä, kuinka kotimaiset elokuvat eivät ehkä oikein ole juttuni. Hölmösti tuolloin kuitenkin ajattelin vain tuoreampia leffoja ja unohdin kokonaan vanhemmat suomalaiset mustavalkoiset elokuvat, joista pidin erittäin paljon lapsuudessani! En tosin olekaan katsellut sellaisia moneen vuoteen jostakin syystä ja asiahan pitää korjata. Nyt tuossa myyntihyllyn edessä pyöriessäni iskikin melkoinen valinnan vaikeus, sillä kyseisestä hyllystä löytyi kymmenittäin erilaisia kotimaisia elokuvia 40-70-luvuilta! Tällaisen paketin sain kuitenkin hyvin pitkän pohdinnan jälkeen koostettua:


Laitakaupungin laulu (1948) oli oikeastaan viimeinen tähän settiin mukaan ottamani elokuva. Halusin mukaan jotakin Taunoa & Ansaa ja tämä Edvin Laineen leffa sai edustaa sitä puolta. En muista olenko nähnyt tämän, mutta todennäköisesti olen joskus.


Prinsessa Ruusunen (1949) kiinnosti sen vuoksi, että saatan hyvinkin olla nähnyt tämän joskus pienenä, jolloin prinsessatarinat oli kova juttu. Tästä tuli jo kansikuvan perusteella sellainen kutina, että olisin nähnyt sen, mutta en kuitenkaan ollenkaan muista tätä leffaa. Toivon mukaan muistot palaavat kun laitan sen pyörimään!


Valkoinen peura (1952) oli tosiaan syy miksi yleensäkin tämä leffanippu tuli kasattua. En itseasiassa ole aiemmin nähnyt tätä ihan alusta asti, sillä tajusin vaihtaa kanavalle hieman liian myöhään silloin kun tämä pari vuotta sitten näytettiin tv:ssä. Valkoinen peura on jäänyt mieleeni sen vuoksi, kun kyselin joskus nuorempana isältäni suomalaisista kauhuleffoista ja tämä oli ainoa minkä isä osasi nimetä.


Käpy selän alla (1966) taas on elokuva, joka on toki nimensä puolesta erittäin tuttu, mutta olen silti melko varma etten ole koskaan nähnyt sitä! Palkittu 60-luvun nuorisoelokuva kuulostaa hyvältä ja odotan tämän katselua näistä ehkä eniten.


Kesyttömät veljekset (1969) on vähän samaa sarjaa kuin edellinen, mutta tämä ei ole itselleni edes nimen puolesta tuttu. 60-luvun loppu ja suomalaiset aattelliset kaupunkilaisnuoret kuulostaa hyvin kiinnostavalta ja Melasniemet ovat toki tuttuja kasvoja. Tältä dvd:ltä löytyy myös kiinnostavan oloinen lyhytelokuva Hermoprässi (1963).


Kuvat: leffa.fi

Jul 12, 2012

We have to first get out of this bar, then the hotel, then the city, and then the country. Are you in or you out?

Lost in Translation (2003) on Sofia Coppolan kirjoittama ja ohjaama draamaelokuva. Bob Harris (Bill Murray) on ikääntyvä elokuvanäyttelijä, joka on nyt Tokiossa työmatkalla tekemässä mainoskuvauksia. Bob tuntee olevansa hukassa elämässään ja kokee olonsa yksinäiseksi, vaikka kotona odottaakin vaimo ja lapset. Samassa hotellissa majailee samoista ongelmista kärsivä Charlotte (Scarlett Johansson), joka on tuoreen aviomiehensä seurana tämän työmatkalla Japanissa. Unettomina öinä Charlotte ja Bob ystävystyvät ja löytävät toisistaan seuraa.


Olen katsonut Lost in Translationin tasan kerran aiemmin monta vuotta sitten. En enää oikein muistanut, että mitä mieltä olin siitä tuolloin, mutta ainakaan en ollut läheskään niin vaikuttunut kuin odotin olevani kaikkien kuulemieni hehkutusten perusteella. Nyt leffa palasi mieleeni, kun katsoin Bill Murraysta kertovan henkilökuvadokkarin, jossa puhuttiin vähän siihen malliin, että Bobin rooli Lost in Translationissa kuvastaisi hyvinkin paljon Murrayn omaa elämää. Ainakin Coppola on kirjoittanut roolin juuri Murraylle, tosin tietämättä siitä, että suostuuko mies yleensäkään koko leffaan. Onneksi suostui, sillä mies kyllä loistaa roolissaan kaikessa vähäeleisyydessään! On vaikeaa kuvitella tähän rooliin ketään muuta, sillä se todella tuntuu kuvastavan Murrayn omaa persoonaa. Vaikka Bob on hyvin alakuloinen, on hän myös hauska, joka korostuu erityisesti Charlotten seurassa. Leffan parasta antia onkin ehdottomasti nämä henkilöhahmot ja heidän välinen kemia. Mielestäni mielenkiintoista on heidän keskinäiset välit, kun kyseessä on yli viisikymppinen mies ja alle kaksikymppinen nainen, jotka löytävät toisensa ystävinä. Romantiikkaa on myös aistittavissa, mutta ei sillä tavalla, että odottaisi heidän minä hetkenä hyvänsä sujahtavan vällyjen väliin.


En tiedä olisinko enemmän vaikuttunut leffasta, jos japanilainen kulttuuri ja japanilaisuus olisivat sellaisia asioita, jotka kiinnostaisivat erityisen paljon. Itseäni ei nimittäin hirveämmin huvittanut vitsailut japanilaisten tavoista toimia tai muutenkaan ne japanilaiset ihmeellisyydet eivät oikein herättäneet mielenkiintoa. Onneksi leffassa kuitenkin olennaista oli juuri Bob ja Charlotte, sillä ei niin hirveästi ole merkitystä missä he sijaitsivat fyysisesti, eksyksissä he olivat aivan eri tavalla. Lost in Translationissa on kiva tunnelma, se on yleisesti ottaen aika surullinen, mutta kuitenkin parivaljakon hauskanpito ja seura tuo siihen naurua ja iloa - aivan niin kuin heidän surumieliseen elämäänkin. Leffan tunnelmassa heijastuu siis hyvin onnistuneesti päähenkilöiden omat tunnelmat. Tästä lienee kiittäminen myös erittäin onnistuneita näyttelijävalintoja. Lost in Translation on siis mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen elokuva, mutta en vieläkään ole sille ihan täysin myyty. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti katsomaan!



Kuvat: listal.com

Jul 9, 2012

Never stray from the path, never eat a windfall apple and never trust a man whose eyebrows meet in the middle.

The Company of Wolves (1984) on Neil Jordanin ohjaama kauhufantasia. Nuori Rosaleen (Sarah Patterson) kuulee unessaan isoäidiltään (Angela Lansbury) tarinoita nuorista naisista, jotka rakastuvat komeisiin miehiin, joilla kasvaa kulmakarvat yhteen. Nämä miehet kuitenkin katoavat aina täyden kuun aikaan, jolloin sudet ulvovat metsässä. Heidän metsäkylässään kuuluu usein susien ulvontaa ja isoäiti varoittaakin Rosaleenia erityisesti susista, jotka ovat karvaisia sisältä. Pian Rosaleen törmää itsekin metsässä komeaan tuntemattomaan mieheen.


Tämä leffa on ollut hyllyssäni jo monta vuotta katsomattomana. Ostin tämän joskus parilla eurolla ja aloin vieläpä samana iltana katsoa sitä kunnon perinteisen ihmissusikauhun toivossa. Leffa oli kuitenkin hyvin erilainen kun oletin, eikä sopinut sen hetkiseen leffanälkään, joten lopetin sen katselun jo muutaman minuutin jälkeen. Se vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta leffalta ja on nyt vähän turhan pitkään odottanut vuoroaan päästä katseluun. The Company of Wolves on tosiaan kauhuleffa, mutta hyvin satumainen sellainen. Päällisin puolin leffaa pyörittää tarinat ihmissusista, mutta näissä tarinoissa tuntuu olevan olennaisena pointtina kasvu tytöstä nuoreksi naiseksi ja seksuaalisuuden herääminen. Isoäidin tarinoissa yleisesti miehiin viitataan petoina, joka saa Rosaleen kyseenalaistamaan oman isänsäkin toiminnan. Se, että kaikki nämä tarinat ja symboliikka on oikeasti teini-ikäisen Rosaleen unta, korostaa vielä tätä puolta elokuvassa. The Company of Wolves on myös tyylikkään näköinen, sen satumainen usvainen metsä näyttää hienolta. Vaikka sellaista pelottavaa kauhua leffassa on aika vähän, on kuitenkin esimerkiksi ne kohdat, joissa ihmissudet muuttavat muotoaan, aika vaikuttavia. Osaksi (no ok, hyvin suureksi osaksi) leffan efekteistä paistaa kasarius ja pienehkö budjetti, mutta itseäni eivät tällaiset haittaa. Pidin tästä leffasta hyvin paljon ja suosittelenkin The Company of Wolvesia ehdottomasti vähän rauhallisemmista ja unenomaisista kauhuleffoista pitäville! Tai kauhuvaikutteisista fantasialeffoista pitäville.



Kuva: listal.com

Jul 5, 2012

I am terribly sorry, but you cannot imagine how thirsty I am.

Dark Shadows (2012) on Tim Burtonin ohjaama elokuva, joka perustuu samannimiseen 60-luvun tv-sarjaan. Vuonna 1772 Barnabas Collins (Johnny Depp) pyörittää menestyvää kalabisnestä, kunnes tämä särkee Angeliquen (Eva Green) sydämen. Angelique langettaa nimittäin kirouksen miehen ylle, jonka vuoksi Barnabas muuttuu vampyyriksi ja joutuu vangiksi maan alle. Vuonna 1972 Barnabas pääsee vihdoin vampyyrina takaisin maanpinnalle muuttuneeseen maailmaan. Hän palaa vanhalle talolleen ja saa tietää, että hänen vanha bisnes on kuihtunut ja taloa asuttaa nyt tämän erikoisen tuntuiset sukulaiset.


Kerrottakoon alkuun, että minua vaivaa nyt joku innottomuus arvostelujen kirjoittamiseen ja tämänkin leffan katselin jo lähemmäs kuukausi sitten. Haluan nyt kuitenkin jotain kirjoittaa tästä leffasta, sillä onhan se yhden lempiohjaajani tuorein teos. Dark Shadows tosiaan kiinnosti todella paljon ohjaajan vuoksi ja tietysti myös vampyyriteema houkutti. Tuo vanha tv-sarja ei ollut itselleni erityisen tuttu (Suomessa sitä ei ilmeisesti olekaan koskaan esitetty), mutta olin kuitenkin etukäteen nähnyt joitakin pätkiä siitä. Toisaalta taas itseäni on jo pidemmän aikaa kypsyttänyt Burtonin näyttelijävalinnat elokuviinsa, on kiva että tämä työskentelee hyväksi koettujen ihmisten kanssa, mutta hei, jotakin vaihteluakin voisi tarjoilla (Deppin lisäksi tuttuja kasvojahan tässä leffassa on Burtonin puoliso Helena Bonham Carter). Johnny Depp alkaa toistaa itseään turhan paljon rooleista toiseen - niin ja puhun tässä nyt kuitenkin yhdestä suosikkinäyttelijöistäni. Kaikesta huolimatta odotin ihan positiivisilla mielin Dark Shadowsia.


Kirjoitin tuossa jonkin aikaa sitten siitä, kuinka en aina uskalla luottaa arviointikykyyni yhden katselukerran jälkeen, koska olosuhteet vaikuttavat niin paljon elokuvakokemukseen. Esimerkiksi juuri tähän kokemukseen saattoi vaikuttaa paljon se, että en ollut käynyt vähään aikaan elokuvateatterissa ja se, että edellisenä päivänä oli se rankka Twilight-putki... Saattaa siis olla, että ihan mikä tahansa pätkä olisi voinut olla nautinnollinen elokuvakokemus sen jälkeen. Mutta joka tapauksessa, sitä Dark Shadows oli! Burtonin valttikortti on aina ollut erittäin tyylikkäät elokuvat ja siihen voi oikeastaan aina luottaa. Synkkyys, kiemurat, satumaisuus ja goottimaisuus onnistuu tältä erinomaisesti. Eikä Dark Shadows tosiaankaan ollut poikkeus, ihasteltavaa kyllä riitti. Tarinan puolesta leffa nyt ei ollut kovin ihmeellinen, mutta kyllä se jaksoi kiinnostaa. Näyttelijät olivat hyviä, mutta hahmoja leffassa oli ehkä turhan paljon, joidenkin merkityksellisyys tarinan kannalta oli aika olematon. Elokuva oli myös hauska ja Alice Cooperin osuus miellytti itseäni. Dark Shadows ei valitettavasti pääse Burtonin parhaimpien leffojen tasolle, mutta se on kuitenkin viihdyttävä ja hyvin tyylikäs elokuva. Toivoisin vaan, että Burton uskaltautuisi kokeilemaan kokonaan uutta näyttelijäkaartia tuleviin elokuviinsa!



Kuvat: listal.com
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...