Maximum Halloween 3017, la-su

Night Visions -leffafestarit päättyivät totuttuun tapaan jälleen koko yön istuntoon elokuvateatterissa. Teatterina oli tälläkin kertaa Kinopalatsi, joka toimii kyllä varsin mukavasti tähän tarkoitukseen. Itse osallistuin tälläkin kertaa vain osittain yönäytöksiin, sillä halusin käydä katsomassa yhden leffan jo ennen sitä ja aavistin, että en (enää) vain kykene istumaan 18 tuntia putkeen leffassa, vaikka kuinka kovia leffoja ja meininki olisikin. Reilut 12 tuntia sai siis riittää ja nämä tapittelin läpi:

Class of 1984 (1982)

Andrew Norris aloittaa uutena musiikinopettajana rähjäisessä koulussa. Pian tämä saakin huomata, että koulussa opettaminen on mahdotonta, sillä koulua näyttää pyörittävän oppilaista koostuva huligaanijoukko. Muut opettajat ja jopa rehtori on polvillaan huligaanien edessä, mutta Norris ei anna periksi ja yrittää saada otetta oppilaistaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä tämä huumebisnestä pyörittävä jengi jättää myös ruumiita jälkeensä. 

Näin tämän Luokka 1984 -leffan ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten, mutta pidin siitä välittömästi ja nyt kun tarjoutui mahdollisuus nähdä se valkokankaalta, niin olihan se hyödynnettävä. Paikalla näytöksessä oli myöskin ohjaaja Mark L. Lester, jonka leffoja oli festareilla enemmänkin näytillä (kuten Commando). Tässä leffassa on hyvä meininki. Pakko ensinnäkin tykätä ihan vain siitä, että siinä on tapahtumapaikkana 80-luvun koulumaailma ja pääsee näkemään vähän punkkarikasarinuorten tyyliä. Leffassa on myöskin ihan koko ajan meno päällä, siinä ei ole yhtään tylsää hetkeä ja taustalla soi mitä mainiommat musiikit. Väkivaltaa myös riittää ja loppua kohden melkoisen julmaakin sellaista. Vaikka leffa meneekin tietyllä tapaa melkoisen överiksi, niin onhan tuollainen välinpitämätön asenne koulua ja opettajia kohtaan tuttua omiltakin yläasteajoilta, nuoret osaa olla julmia. Class of 1984:ssa ne olivatkin erityisen julmia, mutta kun opettaja pistääkin kunnolla vastaan, on hyvä viihde taattu! Traileri
_____________


Sequence Break (2017) 

Kolikkopelikorjaamolla työskentelevä Oz ei välitä nykyajasta, vaan fiksailee innoissaan vanhoja pelikoneita niistä lumoutuneena. Oz alkaakin korjata hyvin omituista peliä, joka sekoittaa pelimaailman ja todellisuuden. Hallusinaatiot tuntuvat kuitenkin hyvin todellisilta ja sen vuoksi Ozin luonnekin alkaa muuttua. Mies on hiljattain tutustunut baarissa Tessiin, jonka kanssa tämä yrittää tapailla, mutta tästä tulee hankalaa pelin viedessä mennessään.

Valitsin tämän Sequence Breakin katsottavaksi suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että siinä oli mukana samoja tyyppejä kuin viime vuonna näytetyssä mahtavassa Beyond the Gatesissa (arvostelu täällä). Muutenkin idea kuulosti hyvältä: vanhoja kolikkopelejä, syntikkamusiikkia ja jänniä erikoistehosteita. Niitä tässä onneksi riittikin! Leffan idea oli myöskin mielenkiintoinen, mutta yksi asia tässä vain häiritsi. Tajusin mielestäni ihan liian aikaisessa vaiheessa sen loppuratkaisun! En tiedä oliko tarkoituksena hoksatakin se jo varhaisessa vaiheessa elokuvaa, mutta itse olisin halunnut yllättyä lopussa enemmän ja sen vuoksi välillä vähän jopa tylsistytti. Mutta olihan tämä nyt visuaalisesti ja musiikillisesti todella upea elokuva ja vaikka tuon loppuratkaisunkin "tiesi", niin kiinnosti nähdä kaikki mitä siinä välissä tapahtui. Tässäkin näytöksessä oli muuten ohjaaja Graham Skipper paikalla. Traileri
_____________


Brawl in Cell Block 99 (2017) 

Bradley elää onnellisesti yhdessä raskaana olevan vaimonsa kanssa kaikilla mukavuuksilla suuressa talossa, jota tämä rahoittaa harkitusti hämärähommilla. Suurempi keikka menee kuitenkin pahasti pieleen ja mies joutuu vankilaan. Tällä välin Bradleyn vaimo kaapataan ja tämän vapauttaakseen miehen tulee tappaa vankilan rankimmalla osastolla oleva vanki. Bradley on valmis tekemään mitä tahansa perheensä puolesta ja järjestää itsensä tuonne samaiselle osastolle keinoja kaihtamatta.

Brawl in Cell Block 99 valikoitui katsottavakseni oikeastaan vain sen vuoksi, että muut vaihtoehdot kiinnostivat vielä vähemmän. Odotukseni tämän suhteen olivat siis hyvin alhaalla ja ehkä juuri sen vuoksi tästä tulikin tämän vuoden festareiden yllättäjä omalla kohdallani. Pidin tästä leffasta nimittäin melkoisen paljon! Siinä oli sellaista kylmänviileää raakuutta, Bradleyta ei kiinnostanut mikään muu kuin se, että saa perheensä pelastettua. Ihan sama mitä pitää tehdä muille (syyttömillekin) ihmisille tai mihin ongelmiin mies itse joutuu. Leffa oli siis erittäin raaka ja siinä roiskuivat veret sekä irtonaiset ruumiinosat. Myöskin äänitehosteilla tuotiin varsin selvästi esille se kuinka monta luuta nyt napsahtikaan kerralla poikki. Olin itse myös hieman yllättynyt Vince Vaughnin hienosta ja uskottavasta roolisuoristuksesta, sillä olen nähnyt tältä vain (huonoja) komediarooleja. Brawl in Cell Block 99 toimi erinomaisesti kaikin puolin, se eteni rauhallisesti kohti määränpäätään ja oli samalla hyvin väkivaltainen sekä jännittävä. Mieleeni tulee myös sana tyylikäs, vaikka se sijoittuukin rosoisiin vankiloihin ja raakuuksia ei säästelty. Traileri
_____________


Street Trash (1987) 

New Yorkin hämäräkujilla työskentelevä kauppias onnistuu löytämään kellarista laatikollisen vuosikymmeniä vanhaa viinaa. Mies laittaa pullot pilkkahintaan myyntiin ja paikalliset kaduilla asuvat pummit käyvät hakemassa niitä yksi toisensa jälkeen. Pullojen sisältö vain onkin oikeasti jonkinlaista ydinjätettä ja juoman nauttineet henkilöt räjähtävät levittäen iloisen kirjavia sisuskalujaan ympäri kujia.

Street Trash oli yön elokuvista eniten odottamani, sillä se on kasarikauhukomediaa, jota en ollut edes aiemmin nähnyt. Ja olihan se odottamisen arvoinen, kunnon kasarimeininkiä mitä hienoimmilla erikoistehosteilla varustettuna. Juonellisesti se nyt ei ole kovin kummoinen, mutta olihan se nyt siistiä päästä näkemään kun tyypit muuttuivat viinahörppynsä otettuaan värikkääksi mömmöksi.  Ällöilyä ja goreilua siis riittää, mutta myös huumoripuolta oli reilusti mukana - nimenomaan aika mustaa sellaista. Näyttelijät tässä olivat myös aika tasottomia, mutta se vain kuului asiaan. Itseasiassa Street Trashista tuli vähän Troma-elokuvat mieleen, vaikka tämä ei niihin liitykään millään tapaa. Viihdyttävä kauhukomedia mahtavilla käsintehdyillä erikoistehosteilla. Traileri

_____________

American Satan (2017) 

Nuori toiveikas bändi muuttaa Hollywoodiin haaveillen supertähteydestä. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kilpailu on kovaa ja keikat täytyy saada itse myytyä täyteen. Erikoinen muukalainen tarjoaa kuitenkin bändille apuaan todella nopeaan suosioon. Ilmaista se ei kuitenkaan ole, sillä bändin on siirryttävä pimeälle puolelle ja noudatettava muukalaisen antamia moraalittomia käskyjä. 

Olihan se tämä American Satan valittava katsottavaksi, kun se kertoo aloittelevasta bändistä Hollywoodissa ja heti ensimetreillä pääsikin ihastelemaan esimerkiksi Whisky a Go Go:ta keikkapaikkana. Leffa olikin ihan kiva yhdistelmä rock-elämää (loppumattomia huumehöyryisiä bileitä bändäreitä pyöritellen) sekä sitten tuota kauhupuolta. Onhan tuollaista rokkibändien elämäntyyliä yhdisteltykin paholaisen kanssa leikkimiseen jo kautta aikojen! Leffassa oli ihan asialliset musiikit ja oli se myös paikoin viihdyttävä. Pakko silti kuitenkin sanoa, että American Satan ei ollut suosikkini. Siinä ei oikein ollut mitään uutta ja ihmeellistä, olisin ehkä toivonut siinä olevan enemmän tuota pimeän puolen kanssa leikittelyä. Toisaalta sanoisin, että tämä oli tällainen kerran katsottava elokuva, mutta toisaalta taas haluaisin antaa sille myös uuden mahdollisuuden. Kenties muuhun kellonaikaan kuin aamuviideltä. Traileri

Maximum Halloween 3017, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsissa Mark L. Lesterin ohjaaman elokuvan Commando (1985). Näytöksessä oli paikalla myös ohjaaja itse, joka vastaili kysymyksiin ja jakoi nimmareita leffan päätyttyä. Seuranani oli kolme todellista Commando-fania ja itsehän en ollut koskaan aiemmin nähnyt koko leffaa! Olin tosiaan monta vuotta elämästäni sitä mieltä, että en pidä toimintaleffoista, vaikka en koskaan ollut antanut niille mahdollisuutta. Nykyään tulee niitäkin katsottua (ja toki myös pidän monista), mutta kun oli ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään lähes kokonaan katsomatta toimintaleffoja, niin on niistä yhä jokunen näkemättä...

Erikoisjoukkojen upseeri John Matrix (Arnold Schwarzenegger) on jättänyt vaarallisen työnsä ja elää nyt rauhallista perhe-elämää tyttärensä Jennyn (Alyssa Milano) kanssa. Vanhat työkuviot kuitenkin palaavat tämän luokse, kun kostonhimoiset palkkasotilaat kaappavat tyttären Johnin silmien edestä ja tuuppaavat miehen lentokoneeseen suorittamaan antamaansa tehtävää. John onnistuu kuitenkin pakenemaan ja lähtee etsimään miehiä, joilla Jenny on panttivankina. Avukseen John saa lentoemäntä Cindyn (Rae Dawn Chong), jonka avulla he löytävätkin oikean paikan. John varustautuu päästä varpaisiin järeisiin aseisiin, kaivaa muskelinsa esiin ja astelee itsevarmasti kohti taistoa.

Leffan päätyttyä kolme päätä kääntyi katsomaan minua kysyvänä: "No?". Vastaukseni tuolloin ja yhä on, että olihan se kova. Osansa teki toki nuo melkoiset olosuhteet, joissa pääsin katsomaan Commandoa ensimmäistä kerta. Ensinnäkin se yleisö oli täynnä faneja ja aplodit sekä hurraahuudot raikuivat koko leffan ajan. Myöskin Arskan repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen siihen malliin, että en saanut selvää, että mitä siinä oikeasti edes sanottiin. Let off some steam, Bennett. Toisekseen näytöksen jälkeen oli tosiaan Q&A-tilaisuus ohjaaja Mark L. Lesterin kanssa. Kysymykset olivat vähemmän yllättävästi hyvin pitkälti Schwarzeneggeriin liittyviä ja kyllähän se Lester jaksoi tarinoidakin. Itse Commandosta todettakoon se, että monien muiden aikuisiällä näkemieni toimintaleffojen tapaan tämäkin oli paljon muuta kuin sitä silmitöntä ja kasvotonta räiskintää. Siinä oli myös hyvää seikkailuhenkeä ja jännitystä, mutta leffan suurin taika taitaa kuitenkin olla Arskan persoona. Mies pääsi tässä näyttämään ilmeisesti aika ensimmäisiä kertoja komediallista puoltakin ja laukoo monia hyviä reploja. Ja onhan ihan se varsinainen toimintapuolikin tässä varsin viihdyttävää, varsinkin kun Arska lahtasi vihollisia sarjatulituksella ja vastustajat vain ampuivat huteja sinne tänne. Pidin siis Commandoa oikein viihdyttävänä toimintaelokuvana, joka toimi erittäin hyvin näin valkokankaalta katseltuna loppuunmyydyssä leffasalissa.

Just once, I'd like a regular, normal Christmas. Eggnog, a fuckin' Christmas tree, a little turkey. But, no. I gotta crawl around in this motherfuckin' tin can.

Die Hard 2 (1990) on Renny Harlinin ohjaama toimintaelokuva. On jouluaatto ja newyorkilainen poliisi John McClane (Bruce Willis) odottaa Washingtonin lentokentällä vaimoaan. Pian miehen huomio kuitenkin kiinnittyy kentällä oudosti käyttäytyviin henkilöihin ja aikansa näitä seurattuaan käy ilmi, että kyseessä on joukko terroristeja, jotka ovat ottaneet haltuunsa koko lentokentän. Ilmassa olevia lentokoneita ei päästetä laskeutumaan ja niissä on lukuisia ihmisiä loukussa, mukaan lukien McClanen vaimo. Lentokenttäpoliiseista ei tunnu olevan tarpeeksi hyötyä, joten McClanen ei auta kuin ottaa ohjat itselleen. 

Eihän siitä ole kuin viisi vuotta aikaa, kun katselin vuoden 2011 joululeffaputkessa ensimmäisen Die Hardin... Tarkoituksena oli kyllä katsella hieman nopeammalla aikataululla myös näitä jatko-osia, mutta olisi saattanut alkaa tylsistyttää, jos nämä olisi katsonut peräkkäin. Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli on nimittäin hyvin samanlainen elokuva kuin edeltäjänsä, siinä oikeastaan muuttuu vain tapahtumaympäristö. Aseet räiskii, McClane sankaroi ja letkauttelee one-linereita ja niin edelleen. Lentokenttä oli ympäristönä ihan jännittävä, pahikset pystyivät samalla hallitsemaan niin maata kuin taivasta. Päästiin myös kokemaan jouluista lumimyräkkää pihalla! Die Hard 2 on mielestäni ykkösen tapaan viihdyttävä elokuva, mutta ei yltänyt ihan sen tasolle kuitenkaan. (Katsoin heti perään vielä kolmannenkin osan, jossa oli vähän uutta ideaa ja josta pidinkin enemmän. Se ei kuitenkaan ajoitu jouluun, niin ei siitä sen enempiä nyt.) Varsinaisesti lämpimälle joulufiilikselle Die Hardit eivät saa, mutta hieman vaihtoehtoisena jouluviihteenä ne kyllä toimivat erinomaisesti.

I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking plane!

Snakes on a Plane (2006) kertoo nimensä mukaisesti lentokoneesta, johon tuleekin paikkansa varanneiden matkustajien lisäksi yllätysvieraiksi käärmeitä. FBI:n agentti Neville Flynn (Samuel L. Jackson) kuljettaa suojaan vakavan rikoksen todistajaa Seania (Nathan Phillips) matkustajalennolla. Pahikset kuitenkin ovat olleet askeleen edellä ja täyttäneet koneen vaarallisilla käärmeillä, jotka kesken matkan luikertelevat säikyttelemään niin matkustamon kuin ohjaamon väkeä.

Uskomatonta, mutta totta, en ollut nähnyt tätä koskaan aiemmin! Otinkin jonkin aikaa sitten tavoitteekseni löytää sen jostain kirppikseltä mahdollisimman halvalla, jotta vihdoinkin tietäisin mistä kaikki puhuvat (tai ainakin puhuivat joskus silloin melkein kymmenen vuotta sitten). Nyt olenkin astetta sivistyneempi, sillä se tosiaan tuli hankittua alle eurolla ja jo katsottuakin lauantai-illan viihteenä. Ja viihdyttävä se totta tosiaan olikin! Tämän tosin osasin jo aavistaakin nähtyäni näiden vuosien varrella lukuisia kertoja tuon otsikossakin näkyvän lainauksen sisältävän pätkän. Siinä itseasiassa tiivistyy aika hyvin koko elokuvan henki! Snakes on a Plane ei ole vakavasti otettava leffa, eikä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Parasta antia leffassa on juuri Samuel L. Jackson, joka on tässäkin se vanha tuttu badass, joka kiroilee paljon, heittelee one-linereita ja tietysti lopulta pelastaa päivän. Käärmeetkin pistävät parastaan, sillä nämä eivät todellakaan tylsästi kietoudu kaulan ympärille tai iske hampaitaan varpaaseen. Miksipä tehdä niin, kun ihmiskehosta löytyy muitakin jänniä ulokkeita! Ei Snakes on a Plane ole mestariteos, eikä se myöskään ole hauskin elokuva ikinä. Itse asiassa se ei edes mielestäni asetu ihan siihen niin huono, että se on hyvä -raameihinkaan, sillä silloin tämän pitäisi olla huonompi. Siis jotta se olisi hyvä, eh. Mutta Snakes on a Plane on joka tapauksessa viihdyttävä elokuva ja sen seurassa on hauskaa. Se on leffa, joka tarvitsee katsella  hyvällä porukalla popcornikipot sylissä.

If you're willing to do the work, you can have anything. That's what makes the U.S. of A great.

Pain & Gain (2013) on Michael Bayn ohjaama tositapahtumiin perustuva toimintakomedia. Eletään 90-luvun puoliväliä Miamissa, jossa personal trainer Daniel Lugo (Mark Wahlberg) haaveilee rikkaasta elämästä, amerikkalaisesta unelmasta. Mies päättää tehdä jotakin asian eteen ja lyöttäytyy yhteen kahden muun bodarin, Paul Doylen (Dwayne Johnson) ja Adrian Doorbalin (Anthony Mackie), kanssa rötöksien maailmaan. Keinoja kaihtamatta he pyrkivät unelmiaan kohti ja kaappaavatkin salillaan käyvän rikkaan Victor Kershaw'n (Tony Shalhoub), ryöstelevät ja käyttävät julmaa väkivaltaa.

Pitkästä aikaa vuorossa on yhteisarvostelu, jossa on tällä kertaa mukana yhä enemmän blogeja! Viimeksi arvostelimme muutaman bloggaajan kanssa tanskalaisen Jahdin, siitä kirjoittamani tekstin voi käydä lukemassa täältä. Tällä kertaa katsottavaksi elokuvaksi oli tosiaan valittu tämä Pain & Gain, joista oman sanasensa kertovat myös seuraavien erinomaisten blogien kirjoittajat: ...NOIR, Double Feature, Cinema Lozenge, Mutaa vai tähtiä?, Puutaheinää, Shameless Pile of Stuff ja Vajaatoimintasankari. Pain & Gain ei itseasiassa ollut minulle entuudestaan ollenkaan tuttu, eikä se kuulostanut tai näyttänyt lainkaan sellaisesta, mitä tulisin ikinä katsomaankaan! Toimintaa ja muskelimiehiä, pläh. Mutta ei auta, pakkohan se oli katsella yhteisarvostelun vuoksi. Ei vaan, mielenkiintoni nousi kyllä siinä vaiheessa, kun tajusin tämän perustuvan tositapahtumiin. Tutustuin vasta leffan katsottuani siihen todelliseen tarinaan ja ymmärrän kyllä, etteivät tapahtumien myötä kuolleiden tai loukkaantuneiden henkilöiden omaiset ottaneet tätä, hyvin kepeästi asioihin suhtautuvaa, elokuvaa vastaan kovin hyvällä.

Suoraan sanoen en pitänyt tästä elokuvasta juuri ollenkaan. Noin tarinaltaan se oikeastaan kuulosti varsin kelvolta pätkältä, sillä yleensä pidän tuollaisista todellisiin rikollisiin/murhaajiin/muihin sekopäihin pohjautuvista jutuista. Monet ovat paheksuneet Pain & Gainissa juuri tuota puolta, että tässä tehtiin komediaa (näyttäen pahiksia hieman positiivisessakin valossa) oikeita ihmisiä koskettaneista Sun Gym Gangin julmista teoista. Itse hyvinkin mustan huumorin ystävänä en kuitenkaan kokenut tätä puolta mitenkään paheksuttavana, vaikka en sitä lähtisikään suosittelemaan niille, joita tapahtumat oikeasti koskettivat. Joten näiltä osin elokuva lähti ihan hyvältä pohjalta. Mutta jokin siinä elokuvan toteutuspuolessa sitten tökki pahemman kerran. Mielenkiintoisesta tarinasta oli tehty tylsää toimintaa ja hehheh-huumoria, jotka eivät toimineet ainakaan minulle. Leffassa käytettiin myös aivan liikaa puuduttavaa kertojaääntä, se oli ihan ok leffan alussa ja lopussa, mutta kun sitä soitettiin vähän joka välissä, ei sitä meinannut jaksaa kuunnella. Noin muutenkin meinasin useaan otteeseen tylsistyä tämän leffan parissa! Vaikka näyttelijät olivatkin suurimmaksi osaksi ihan päteviä sellaisia, eivät nämä oikein tuntuneet rooleihinsa sopivilta. Suurin ongelmani Pain & Gainin suhteen kuitenkin oli se, että se tuntui yrittävän liikaa ja tuli vähän sellainen olo, että se yritti olla joku ihan toinen elokuva. Jos The Wolf of Wall Street  ei olisi ilmestynyt vasta myöhemmin samana vuonna, olisin väittänyt, että Pain & Gain yritti olla samanlainen kuin se! Hieman samankaltaisesta lähtökohdasta Wolfissa tosiaan lähdettiin, siinäkin kerrottiin saman aikakauden todellisesta jenkkiläisestä rötöstelijästä ja siinäkin viuhuivat huumeet ja paljas pinta. Tosin Scorcese teki sen hyvin ja miehen leffa oli erittäin hyvä ja hauska. En siis tosiaan oikein ihastunut tähän Pain & Gainiin, mutta käykäähän ihmeessä katsomassa, mitä toiset bloggaajat olivat tästä mieltä!

In an action film you act in the action. If it's a dramatic film you act in the drama.

Jos joku on sattunut vilkaisemaan katsomieni elokuvien listausta viime aikoina, on se saattanut herättää hieman ihmetystä. Olen nimittäin viimeisen viikon ajan tuijottanut aika erilaisia elokuvia kuin yleensä, sillä suostuin leffaseuraksi Jean-Claude Van Damme -maratoniin! Katsomomme toisella osapuolella oli vähän rankempi putki, sillä tämä tapitti läpi peräti 43 Van Dammen elokuvaa vajaassa viikossa. Itse en sentään ihan siihen kuoppaan hypännyt, vaan katselin vain osan niistä. Melko mittava määrä niitä tuli kuitenkin katsottua siihen nähden, etten vielä jokunen kuukausi sitten tiennyt edes kuka on Van Damme! Tutustuin tähän toimintatähteen vasta tämän vuoden puolella, mutta olin kuitenkin jo keväällä nähnyt ne ilmeisesti tärkeimmät elokuvat, Bloodsportin sekä Timecopin. Ja vaikka pidinkin niistä, niin hieman epäileväisin mielin lähdin mukaan näin mittavaan maratoniin. Mutta helpostihan se meni ja omaksi loppusaldokseni kertyi kokonaiset 21 katsottua JCVD:n elokuvaa ja ne tosiaan olivat ne mitkä nyt sattuivatkaan olemaan aikajärjestyksen vuorossa silloin kun hyppäsin mukaan.

En nyt jaksa kirjoitella kaikista mitään arvosteluja, eikä kaikista mitään sanottavaa olisikaan. Yleisesti ottaen pidin enemmän JCVD:n uran alkupuolen elokuvista, niissä oli kivaa kasari- tai ysärifiilistä ja niissä oli enemmän sitä karatekikkailua. Tuoreemmissa elokuvissa oli liikaa tuliaseita, räiskintää ja silmiä särkevän kammottavaa CGI-verta. Toimintaelokuvat eivät koskaan ole olleet mitään suurimpia suosikkejani, mutta hienoista taisteluista kyllä pidän. Ja mitä vähemmän kättä pidempää mukana taisteluissa, sen parempi. Jaottelin nämä nähdyt nyt kolmeen osaan, hyvä (eli minä pidin), ihan ok ja huono (eli minä en pitänyt). Niin ja myönnettäköön, että en pysynyt ihan kaikkien aikana hereillä...

Hyvä 

Universal Soldier: Day of Reckoning (2012)

JCVD (2008)

Replicant (2001)

Timecop (1994)

Universal Soldier (1992)

Kickboxer (1989)

Bloodsport (1988)

Ihan ok 

Pound of Flesh (2015)

Until Death (2007)

Double Team (1997)

The Quest (1996)

Maximum Risk (1996)

Sudden Death (1995)

Nowhere to Run (1993)

Double Impact (1991)

Death Warrant (1990)

Lionheart (1990)

Cyborg (1989)

Huono 

The Expendables 2 (2012)

Second in Command (2006)

Street Fighter (1994)

En kommentoi, uni voitti

The Shepherd (2008)

The Order (2001)

Noista huono-kategoriaan menneistä voisi mainita sen verran, että ne eivät mahdollisesti edes olleet niin huonoja, ne vain edustivat juuri sellaisia elokuvia, joista en välitä pätkääkään. Expendables 2 oli aika kasvotonta räiskintää, juuri sitä, minkä vuoksi en koskaan ole niin innostunut action-pätkistä, ja näyttihän ne tietokoneella luodut veriroiskeet ihan kamalilta. Second in Command sitten taas sisälsi politiikkaa, sotimista ja taas liikaa räiskintää, ei ollut ollenkaan minun juttu. Street Fighter nyt vaan oli aika surkea ja Van Damme oli siinä huonoimmillaan, tällä oli oikeastaan koko elokuvan ajan vain tyhjä katse.

Hyvissä sitten taas oli aika yllättäjä tuo Universal Soldierin neljäs osa, josta odotukset oli aika pohjamudissa. Mutta siinähän oli oikein hyvää jännitystä, ahdistavaa tunnelmaa ja kauhuleffamaisuutta. Ihan ok -osastoon meni muutama sellainenkin, joita kovin harkitsin laittavan hyviin, mutta johonkin oli vedettävä raja. Esimerkiksi Van Dammen uusimman elokuvan Pound of Fleshin olin pistämässä hyviin leffan alkupuoliskon ajan, mutta sitten se valitettavasti meni vähän huonompaan suuntaan. Alku oli kuitenkin erittäin tyylikäs ja siinä elokuvassa mies teki mielestäni parhaimman roolisuorituksensa!

Että tällaista täällä on katseltu viime aikoina ja kivaahan se oli. Olisi näitä oikeastaan voinut enemmänkin katsella! Niin ja nyt ainakin tiedän mikä mies on Jean-Claude Van Damme.

Back to Basics 2015, la-su

Nyt on sitten käsittelyssä viimeinkin se Night Visions Back to Basicsin koko yön kestänyt elokuvaputki. Tänä keväänä BtB:n pääyö tosiaan vietettiin kokonaan Maximissa, jonne olinkin jo ehtinyt ikävöidä, sillä viime syksyn festarit jouduttiin siirtämään toisaalle. Iltayhdeksästä alkaen kaksitoista tuntia eteenpäin istuskelin teatterin penkissä ja sitten totesin, että nyt riittää ja nössönä jätin viimeisen leffan tällä kertaa katsomatta.

Tässä nämä kuusi yön aikana katseltua:

Housebound (2014)
 

Nuori Kylie tuomitaan rötöstelyjen vuoksi asumaan takaisin äitinsä nurkkiin vanhaan omakotitaloon. Elo talossa ei ole helppoa, sillä äidin tai tämän miesystävän seura ei jaksa tyttöä kiinnostaa ja tämän nilkkaan asetettu rengas estää poistumisen pihapiiristä. Vielä vähän epämiellyttävämmäksi hommat alkaa mennä siinä vaiheessa, kun hän saa huomata, että talossa mitä ilmeisemmin kummittelee!

Tämä uusiseelantilainen trilleri kuulosti mielenkiintoisemmalta kuin se olikaan, tämä oli minulle aikamoinen pettymys odottaessani kunnon kummitustalotarinaa. Se ei ollut minusta pelottava, eivätkä sen vitsit jaksaneet naurattaa minua, sillä ne ei tarjonneet mitään uutta. Koin myös sen päähenkilön aika rasittavaksi ja tarinan mielenkiinnottomaksi. Taidan kuitenkin olla mielipiteeni kanssa aika yksin, sillä esimerkiksi IMDb:ssä Houseboundilla on pisteitä 6.8 (mikä on kauhulle todella paljon) ja sen arvosteluissa tätä vain hehkutetaan omaperäiseksi ja lähes täydelliseksi yhdistelmäksi kauhua ja komediaa! En tiedä pitäisikö tämä jopa katsella uudestaan, mutta se ajatus ei kyllä erityisemmin houkuttele. Traileri

_________

Burying the Ex (2014)
 

Kauhukaupassa työskentelevällä Maxilla menee näennäisesti aika hyvin, mies on erittäin innostunut alasta ja tällä on kaunis tyttöystävä Evelyn. Mies kuitenkin haaveilee ihan omasta paremmin tehdystä kaupasta ja Evelynin kiintymys alkaa jo ahdistaa miestä. Juuri kun Max on päättänyt erota tästä, saakin nainen surmansa onnettomuudessa. Max alkaa tapailla uutta  tuttavuutta, myöskin kauhusta innostunutta Oliviaa, mutta yllättäen tarina Evelynin kanssa ei olekaan ohitse. Evelyn nousee kuolleista ja haluaa ikuista rakkautta luvanneen Maxin takaisin!

Tässä Joe Danten tuoreimmassa elokuvassa oli lukuisia kauhuviittauksia, kun tosiaan sen päähenkilö Max työskentelee kauhukaupassa ja tapailee myöskin aiheesta innostunutta Oliviaa. Näillä oli välillä mielenkiintoista keskustelua ja tämä puoli miellyttikin minua paljon. Noin muutoin en oikein tiedä mitä mieltä olin tästä, Burying the Ex oli oikeastaan vain hyvin vähän kauhua ja enemmän komediaa, mutta se ei ihan hirveästi naurattanut minua. Lisäksi siinä oli sitten tuo rakkaustarina, jota tätä zombinainen oli sotkemassa. Oli tässä kuitenkin kekseliäisyyttä ja yritystä, kyllä se piti mielenkiintoa yllä. Leffa oli myös ihan näyttävän näköinen ja näyttelijät varsin passeleita. Suurin ongelma taitaa olla oma kyllästymiseni tuoreisiin kauhukomedioihin, kyllä tämä Burying the Ex oli varmasti genressään ihan hyväkin elokuva. Traileri

_________

Schramm (1993)

Lothar Schramm on yksinäinen mies, joka on kuitenkin ystävystynyt naapurissa asuvan kaunottaren Mariannen kanssa. Marianne työskentelee prostituoituna ja mies saa toimia tämän kuskina ja samalla turvana tämän käydessä erikoisilla työkeikoilla. Lotharilla on kuitenkin sellainen pieni salaisuus, että mies on sarjamurhaaja.

Tämä saksalainen Schramm on samalta mieheltä kuin Nekromantikit ja Buttgereit olikin jälleen näytöksessä paikalla. Mieleeni painui (yllättäen) erityisesti tämän kommentti siitä, kuinka yksin kauhua leffateatterissa katsovat naiset ovat omituisia, heh. Tämä oli siis lähtöisin siitä, että näyttelijätär Monika M löytyi tähdittämään Buttgereitin pätkiä juuri kauhuelokuvan näytöksestä, koska tämä kiinnitti huomion olemalla siellä yksin. Buttgereit myös kertoi siitä, kuinka hän itse oli nähnyt paljon sarjamurhaajaelokuvia, mutta missään niistä ei erityisesti näytetty murhaajan näkemystä. Schrammissa sitten sukelletaankin hyvin tarkasti sarjamurhaajan mieleen, joka oli erittäin mielenkiintoista. Elokuvassa oli hyvä tunnelma, jota säestivät vaikuttavat musiikit ja äänitehosteet. Tässä myös hypittiin aika paljon aikajanalla ja täytyi itse yhdistää pisteet toisiinsa, jotta sai rakennettua tarinasta kokonaisen. Lotharia kohtaan pystyi välillä tuntemaan jopa sääliä, joka viesti paitsi oivallisesta sukelluksesta tämän mieleen, myös erittäin vahvasta roolisuorituksesta Lotharin esittäjältä. Harvoin toivon elokuvalle pidempää kestoa, mutta tätä vain tunnin mittaista pätkää olisin mielelläni katsonut pidempäänkin. Tämä Schramm oli itseasiassa kaikista yön elokuvista suosikkini ja pidin siitä myös enemmän kuin Nekromantikeista. Traileri

_________

Clown (2014)

Kentin pojan synttäreille varattu klovni peruu viime hetkillä tulemisensa ja Kent päättää korjata asian pelleilemällä itse juhlissa. Mies löytää vanhan asun, jonka vetää päällensä ja lapset ovat innoissaan. Seuraavana aamuna odottaa kuitenkin aikamoinen yllätys, kun mies ei enää saakaan asua tai peruukkia pois päältään, eivätkä meikitkään irtoa pesemällä. Asu onkin ikivanhan demonin nahkaa ja Kent alkaa muuttua täksi hirviöksi. Suurimmaksi murheeksi nousee se, että mies himoitsee tätä nykyä syödäkseen vain lapsia!

Clownia lähdin katsomaan hieman ristiriitaisin tuntein, sillä pellekauhu miellyttää kyllä minua, mutta toisaalta pelotti ajatus jälleen yhdestä uudesta (huonosta) moneen kertaan nähdystä kauhukomediasta. Onneksi kyseessä ei sitten kuitenkaan ollutkaan kauhukomedia, vaan ihan rehti kauhuelokuva! Siinä oli jännitystä, säikyttelyä ja veri myös lensi. Tuosta pellehahmosta oli ihan oikeasti saatu aika karmivan näköinen ja pikkuhiljaa tapahtuva muutos oli hienosti toteutettu. Elokuvassa oli hyvä synkkä tunnelma koko kestonsa ajan ja tuon pelledemonin taustatarinaa avattiin hyvin. Myöskin tarina pysyi koko ajan mielenkiintoisena, vaikka tahti jossakin välissä tuntuikin olevan vähän laahaava, huomasin nimittäin jossakin kohdassa, että silmäluomeni tuntuivat vähän turhan raskailta. Yleisesti ottaen Clown oli kuitenkin positiivinen yllätys ja viihdyttävä elokuva, joka olikin suosikkini näkemistäni yön uusista elokuvista. Traileri

_________

Tokyo Tribe (2014)

Tokiossa on valloillaan erilaisten jengien sota, jota käydään niin kilpaa räpäten kuin erilaisia aseita heilutellen. Näyttävän näköiset jengiläiset ottavat mittaa siitä, mikä jengeistä onkaan se kaikista kovin.

Tämä esittelyvihkossa japanilaisena rap-taistelumusikaalina esitelty elokuva epäilytti etukäteen melkoisen paljon. Olisin varmaankin luovuttanut yön katsomiset jo ennen tätä elokuvaa, mikäli seuraava leffa ei olisi ollut se mikä se oli. Mutta mikä yllätys, tämä se olikin varsin viihdyttävä elokuva! Mietin tämän aikana, että minulla aika jännä mielikuva japanilaisesta elokuvasta, kun sellaisia tulee lähinnä katseltua näillä festareilla, joissa tietysti esitetään vähän erikoisempia pätkiä. Vai tehdäänköhän siellä päin ollenkaan sellaisia ns. tavallisia elokuvia... Oli hauska katsella tämän Tokyo Triben hienoja vaatetuksia ja tuntui hassulta katsella japanilaisia kunnon räppärityyleissään. Ja tämä siis todellakin oli musikaali, en ole ihan varma oliko tässä yhtäkään ei räpättyä/laulettua repliikkiä! Musiikkityylinä rap ei ole itselleni kovin mieluinen, mutta hienot ja huvittavat taistelut näillä räpäytyksillä säestettynä olivat vain melkoisen viihdyttävää katseltavaa. Olen törmännyt useassa yhteydessä vertauksiin The Warriorsiin ja joo, kyllähän jonkinlaisen yhteyden pystyy näkemään. Paitsi että tässä nuoret olivat räppääviä japanilaisia hoppareita... Tokyo Tribe onnistui pitämään aamuviideltäkin hereillä. Traileri

_________

Death Weekend (1976)

Rikas Harry vie tuoreen naistuttavansa Dianen maaseudulle kartanolleen viikonlopun viettoon. Diane haluaa kokeilla matkalla miehen hienoa autoa ja kaasutteleekin sillä näyttävästi. Pian nainen saa kilpakumppaneiksi paikallisen äijäporukan, jonka tämä päihittää hienoilla ajotaidoillaan. Miesporukalle tällainen nöyryytys ei kuitenkaan uppoa ja he saapuvat kostoretkelle kartanolle kiusaamaan pariskuntaa.

Tämä Death Weekend tunnetaan myös nimellä House by the Lake, joka onkin ainakin minulle tutumpi nimi. Tätä elokuvaa on itseasiassa suositeltu minulle useampaankin otteeseen ja se on monesti mainittu samassa listauksessa kuin esimerkiksi erinomaiset Last House on the Left ja I Spit on Your Grave, mutta näin Death Weekendin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Ymmärrän kyllä miksi tämä halutaan listata samaan sarjaan kuin nuo kaksi muuta, mutta tämä Death Weekend oli trillerimäisempi. Tässä olikin hyvää jännitystä, mutta ei siinä asioilla ei revitelty niin paljon. Vaikka se ei toki aina olekaan tarpeen, niin tältä olisin odottanut vähän enemmän sitä raakuuttakin. Death Weekend ei siis ihan yltänyt innoittajansa, Last House on the Leftin, tasolle, mutta oli joka tapauksessa ihan hyvä elokuva. Traileri

These androids were supposed to educate the students!

Class of 1999 (1990) on Mark L. Lesterin ohjaama tulevaisuuteen, kauas vuoteen 1999, sijoittuva elokuva. Kennedy High Schoolia riepottelee lukuiset oppilaiden jengit ja näiden keskinäiset sodat. Koulun uusi rehtori Langford (Malcolm McDowell) päättää puuttua asiaan ja hankkii erikoisen professori Forrestin (Stacy Keach) kautta kunnolla kuria pitäviä kyborgeja opettajiksi kouluunsa. Cody (Bradley Gregg) on juuri nuorisovankilasta vapautunut jengiläinen, joka yrittää pysyä ongelmista erossa. Pian kuitenkin hän saa huomata, että Connorsin (Pam Grier) ja muiden uusien opettajien kurituskeinot ovat vähän liiankin raakoja ja Codyn on saatava jengit yhteistoimin taistoon näitä kyborgeja vastaan selvitääkseen koulusta hengissä.

Olen jo vuosien ajan jatkuvasti törmännyt eri yhteyksissä tähän Class of 1999 -elokuvaan. Toisinaan se on osunut silmään 80-90-lukujen high school -leffalistauksissa, joskus se on listattu teinikauhuihin (no joo) ja viime kesänä se ainakin osui eteeni tutkiessani reissua varten Seattlessa kuvattuja elokuvia. Tästä huolimatta en ollut koskaan aiemmin nähnyt kyseistä elokuvaa, mutta nyt vihdoinkin tarjoutui mahdollisuus katsella se. Mielipiteeni elokuvasta kävi selväksi jo sen alkumetreillä: what's there not to like?! On high schoolia, 80-90-lukua, punkkarinuoria, väkivaltaa ja veriroisketta, pahisrobotteja ja vielä Seattlen maisemia! Mukana on myös mielenkiintoisia näyttelijöitä kuten juuri nuo isoimmat nimet McDowell, Keach sekä Grier ja näiden lisäksi lukuisia tuttuja naamoja nuorten joukossa. Sehän nyt on lähes sanomattakin selvää, ettei kukaan tässä kuitenkaan pääse loistamaan näyttelijätaidoillaan ja dialogit ovat aika kökköjä jne. Kaikkia tapahtumia ja juonenkäänteitä ei myöskään välitetä selittää sen kummemmin. Mutta mitäs siitä! Nämä puolet eivät yhtään vähennä elokuvan viihdyttävyyttä. Class of 1999 näyttää erittäin hyvältä niin varhaisen 90-luvun Seattlen ja tulevaisuuden (melkoisen kasarivaikutteisten) punkkarityylien vuoksi kuin myös erikoistehosteidensa puolesta. Elokuva on tehty aika pienellä budjetilla, mutta tämä ei mielestäni mitenkään näy tehosteiden tasossa. Tämä Class of 1999 on itseasiassa jatkoa Lesterin 80-luvun alun Class of 1984 -elokuvalle, tosin ei kovin suoranaista jatkoa, sillä siinä ilmeisesti keskitytään ihan vain koulun jengisotiin, eikä leikitä roboteilla. En siis valitettavasti ole katsonut sitäkään, mutta se siirtyi juuri korkeammalle pakko nähdä -listallani. Class of 1999 ei ole elokuva kaikille, ymmärrän hyvin miksi joku ei siitä pidä ja tiedostan sen heikkoudet. Sille on kuitenkin yleisönsä, johon itse myös ehdottomasti kuulun. Itsehän pidin tätä vain ja ainoastaan erittäin viihdyttävänä pätkänä, joka on hankittava myös omaan hyllyyn!

Remember Noah, he chose you for a reason.

Noah (2014) on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, joka pohjautuu Raamatun kertomukseen Nooan arkista. Noah (Russell Crowe) on alkanut nähdä merkillisiä unia vedenpaisumuksesta ja arkista. Tämä katsoo unien olevan Luojan viesti, että tämän tulee rakentaa suuri arkki ja pelastaa sinne perheensä lisäksi vain eläimiä. Noah ajautuu kuitenkin vaimonsa Naamehin (Jennifer Connelly) ja heidän poikien kanssa vaikeuksiin, sillä Luojan tahdon noudattaminen tuntuu olevan tälle tärkeämpää kuin perheen hyvinvointi ja rakkaus.

Olen useaan otteeseen maininnut Aronofskyn olevan suosikkiohjaajiani ja perusteeksi on riittänyt ihan jo kaikkien aikojen lempielokuvani taideteos Requiem for a Dream (2000) ja toinen suuri suosikkini Black Swan (2010). Ja siihen päälle kaikki muut miehen pitkät elokuvat, tällä ohjaajalla on ollut varsin puhtoinen lista elokuvaohjauksista. Lähdinkin osaksi suurella mielenkiinnolla ja osaksi aika pelokkaana katsomaan tätä Aronofskyn tuoreinta teosta, joka ei ollut saanut kovin positiivista vastaanottoa missään. Elättelin toiveita, ettei se kuitenkaan olisi niin huono. Mutta ei se hyväkään ollut, valitettavasti. Siitä on melkoisen monta vuotta aikaa kun olen Raamattua lukenut, mutta pitänee lukea tuon Nooan kertomus uudelleen, sillä en tosiaankaan muistanut, että se meni ihan näin. Ensinnäkään en muista siinä olleen jättiläisen kokoisia käveleviä kiviä... (Olenko ainoa jolle tuli näistä kivityypeistä välittömästi mieleen The NeverEnding Storyn Rockbiter? Tai vaihtoehtoisesti Lord of the Ringsin Entit?) Olen kyllä aina ollut ihan avoin sille, että vanhoja tarinoita saa pistää uusiksi taiteen nimissä, mutta jotenkin esimerkiksi nuo otukset tuntuivat ihan oudolta lisäykseltä tarinaan. Tästä oli ehkä osittain pyritty tekemään ihan vain fantasialeffa, josta viesti näiden tyyppien lisäksi esimerkiksi suuri taistelukohtaus, joka oli kuin jostain Sormusten Herrasta. Ja jälleen kerran, toki tästä, niin monissa elokuvissa käytetystä, Nooan tarinasta saa esittää täysin erilaisenkin elokuvan kuin se, jossa eläimet vain marssivat nätissä jonossa siltaa pitkin isoon laivaan. En vaan kokenut, että Noah olisi onnistunut myöskään fantasiaelokuvana. Niin ja fantasiaelokuvaksi tässä tuntui olevan taas vähän turhan paljon saippuadraamaa Nooan poikien naiskuvioista!

Pidin kuitenkin siitä, että Nooasta tehtiin niin todellinen hahmo tässä, tämä ei ollut täydellinen vaan tällä oli omat vikansakin. Tähän liittyen pidin myös siitä, ettei tämä elokuva kertonut niinkään Jumalasta, vaan ihmisestä ja ihmisen uskosta. Jumalaa elokuvassa ei nähty tai kuultu, ainoastaan ihmisen tulkintoja saamistaan "viesteistä". Russell Crowe oli ihan sopiva rooliinsa, mutta en nyt erityisesti hehkuttaisikaan tämän roolisuoritusta. Noin muutoin olin näyttelijöihin oikeastaan aika pettynyt, erityisesti Jennifer Connelly oli joistain syystä poikkeuksellisen epäuskottava. (Vaikka nainen on mielestäni varsin hyvä näyttelijä!) Välillä elokuva oli myös visuaalisesti todella hienon näköinen. Nooan unet/näyt olivat hienoja kaikessa omituisuudessaan ja toivat välillä mieleeni sen hyvän Aronofskyn. Lisäksi erityisen hieno kohtaus oli se, missä vettä alkoi pauhata joka puolelta ihan kunnolla ja arkki heilui aaltomyräkässä. Tässä vaiheessa elokuvan 3D toi myös hienon lisän ja tämä kohta oli todella vaikuttava. Noin muutoin olisinkin vain toivonut tämän olevan pienempi elokuva. Sellainen, jossa olisi vain keskitytty tuohon ihmisyyteen ja tehty sen suhteen oikeita valintoja, eikä olisi kulutettu isoja dollareita, jotta tästä tulee mahdollisimman iso ja kallis elokuva. Tai sitten olisi vaan tehty rehti seikkailuelokuva, jonka olisikin sitten voinut ohjata joku muu... Noah ei vaan ole Aronofskya millään tavalla parhaimmillaan ja elokuvateatterista poistuessani vahvin tuntemus oli suuri pettymys. Harmittaa, että tämä elokuva on miehen hienon ohjauslistan jatkeena. En kuitenkaan menettänyt kokonaan uskoani Aronofskyyn ja varmasti käyn katsomassa tämän seuraavankin elokuvan suurella mielenkiinnolla!

Back to Basics 2014, la-su

Palataan vielä Night Visions Back to Basics 2014 -tapahtumaan, jäljellä on vielä se lauantaista sunnuntaihin kestänyt koko yön puristus. Itseltänihän tosiaan sairastumisen vuoksi yö jäi vähän tyngäksi, mutta tässä ne loput, joihin osallistuin.

30-vuotisjuhlanäytös: The Toxic Avenger (1984)

Kiusattu reppana Melvin päätyy kiusaajien tekemän pilan päätteeksi uimaan ydinjätetynnyriin, jonka ansiosta tämä kokee todellisen muodonmuutoksen. Tästä tulee suuri ja karun näköinen Toxic Avenger, jolla on yliluonnollisen vahvat voimat. Uusien voimiensa avulla mies päättää kostaa kiusaajilleen, mutta siinä samassa tästä tulee myös urhoollinen supersankari, joka rökittää pahikset ja pelastaa ihmisiä pulasta! Löytyy supersankarille myöskin sokea tyttöystävä, joka ei näe Toxicin karua ulkomuotoa.

Tässä hienossa näytöksessä oli paikalla itse Lloyd Kaufman, mies joka on siis paitsi sekä ohjannut että käsikirjoittanut tämän Toxic Avengerin, myös koko Troma-elokuvayhtiön takana oleva mies. Tämä kertoili hauskoja tarinoita vuosien varrelta ja oli muuten melkoisen puhelias mies juuri niin kieroutuneella huumorintajulla kuin Troma-elokuvien perusteella voisi olettaakin. Samalla Kaufman toisaalta otti paljon kantaa myös siihen, miten pienen budjetin elokuvat jäävät nykyään täysin isojen leffojen jalkoihin Yhdysvalloissa ja puhui tästä aika katkeraan sävyyn. Mies muuten mainosti sitä, että suuri osa yhtiön elokuvista löytyy heidän itsensä julkaisemana YouTubesta ihan ilmaiseksi katsottavaksi (täällä)!

Tämä, todennäköisesti tunnetuin Troma-elokuva, Toxic Avenger esitettiin nyt siis juhlanäytöksessä sen vuoksi, että julkaisusta on vierähtänyt jo 30 vuotta. Valitettavasti tämä esitetty versio oli vain leikattu sellainen, joten pahimmat silpomiset siitä puuttuivat. Mitään muuta näytöksestä ei sitten puuttunutkaan, sillä tämä oli varsin hulvaton kokemus! Viime kesänä Class of Nuke 'Em Highia katsellessani (siitä täällä) mietinkin, että siinäpä on elokuva, joka pitäisi ehdottomasti nähdä juuri Night Visions -yleisön kanssa. Niin oli myös tämä Toxic Avenger! Naurua, aplodeja ja huuteluakin piisasi pitkin elokuvaa, jotka vain lisäsivät viihtyvyyttä. Ehkä eniten huvitusta irtosi Toxicin puheäänestä, se oli kyllä hyvin kaukana Melvinin äänestä ennen muodonmuutosta, mutta se ei myöskään lainkaan vastannut Toxicin muuta mörinää tai tämän ulkonäköä! Leffassa vedetään kaikki kunnolla överiksi ja tappelut sekä veriroiskinnat ovat erittäin kekseliään koomisia. Myöskin näyttelijät vetävät kunnolla yli ja ovat todella huonoja, mutta se vain sopii asiaan. Mautonta huumoria, kökköä näyttelemistä ja armotonta väkivaltaa. The Toxic Avenger on siis tromaa parhaimmillaan ja erittäin viihdyttävä elokuva! **** Traileri

______________ 

Snowpiercer (2013)

Eletään vuotta 2031 ja ihmiskunnan viimeiset selviytyjät ovat jumissa liikkuvassa junassa. Junaan on muodostunut selviä yhteiskuntaluokkia, sen peräosassa ovat alimpaan sakkaan kuuluvat köyhät ja etuosaan päin mennessä ihmisten varallisuus kasvaa. Takaosassa ihmisiä kohdellaan kaltoin, he elävät kuin keskitysleirillä. Peräpään Curtis (Chris Evans) tovereineen on jo pidemmän aikaa suunnittelut vallankumousta ja päättääkin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Matkalla he saavat vastaansa lukuisia aseistettuja sotilaita ja saavat nähdä kaikessa karuudessa sen, miten paljon paremmin ihmisillä menee etuosaa lähestyessä.

Tämä Snowpiercer jännitti vähän etukäteen lähinnä kestonsa vuoksi, mielestäni varsinkin festareille sopivat paremmin sellaiset puolitoista tuntiset istunnot tällaisten yli parituntisten elokuvien sijaan. Onneksi tämä kuitenkin oli elokuva, joka jaksoi pitää mielenkiinnon yllä pitkästä kestostaan huolimatta! Se oli hyvin toteutettu, siinä katsojalla selvisi asioiden todellinen luonne samaa vauhtia kuin peräpään seikkailijoille sitä mukaa kun he etenivät junassa. Elokuva myös näytti hienolta ja näyttelijäsuoritukset olivat hyvin uskottavia. Tässä eteläkorealaisessa elokuvassa oli muuten ihan mittava määrä tunnettuja hollywood-näyttelijöitäkin! Toki tämä varmasti takaa elokuvalle parempaa myyntiä, mutta täytyy taas sanoa, että vaikka olinkin tyytyväinen näiden näyttelemiseen, niin en olisi kaivannut tähän näitä tuttuja naamoja. Snowpiercer oli joka tapauksessa hyvin kekseliäs, näyttävä ja kantaaottava elokuva. ***½ Traileri
______________  

Dark Touch (2013)

Niamh (Missy Keating) menettää perheensä kun nämä löydetään julmasti surmattuina ja tyttö siirretään asumaan sijaisperheeseen. Pian uudet vanhemmat saavat huomata, ettei tytöllä ole kaikki kunnossa. Tämä pelkää kosketusta ja vaikuttaa hyvin ahdistuneelta. Itseasiassa Niamhilla on yliluonnollisia kykyjä, sillä tämän itkiessä tai hermostuessa lentelevät niin pienet esineet kuin huonekalutkin!

Vastapainona edelliseen, tämä puolitoistatuntinen Dark Touch oli ihan tuskallisen pitkän tuntuinen elokuva. Aluksi olin todella innoissani siitä, se vaikutti lupaavalta ja mielenkiintoiselta perinteikkäältä kauhuelokuvalta pelottavalla lapsihahmolla. Mutta sitten siitä tulikin ihan liian kliseinen ja tylsä elokuva. Niin ja lisäksi tämän Ronan Keatingin tyttären kasvoilla koko elokuvan ajan ollut ilme otti minua loppua kohden päähän ihan todenteolla! Leffassa oli selkeästi kopioitu juttuja Carriesta, mutta siinä sentään Carrieta kohtaan tuntee sääliä, tässä taas sellaista tunnetta ei onnistuttu välittämään. Dark Touchissa oli varsin omituisia tapahtumia ja käänteitä, joita ei juuri välitetty selittää katsojalle. Niamhin ahdistukseen annettiin joitakin selityksiä välähdyksillä menneestä, mutta toisaalta taas sitten tämän muuttuvaa käytöstä ei mitenkään perusteltu tai sitten minulta meni jotain pahasti ohi. Odotin loppuratkaisua ja jonkinlaisia vastauksia, mutta leffan loppu oli entistä oudompi, miten ihmeessä tähän päädyttiin? Pidän kyllä omituisistakin leffoista ja mielikuvitukselle saa jättää tilaa, mutta tässä kaikki outous oli ihan vaan huonoa. Plussaa annan vain paikoitellen onnistuneelle tunnelmalle. *½ Traileri
______________  

Chimères (2013)

Livia (Jasna Kohoutova) ja Alex (Yannick Rosset) ovat lomailemassa Romaniassa. Alex juoksee vahingossa auton alle, mutta tämä onnistutaan pelastamaan sairaalahoidossa. Kotona Sveitsissä mies kuitenkin huomaa outoja muutoksia ulkonäössään, eikä tämä enää kestä auringonvaloakaan. Mies alkaa epäillä saaneensa romanialaista pahaa verta ja muuttuneensa vampyyriksi! Livia ei ole uskoa tätä ja on huolissaan miehensä mielenterveydestä, mutta pysyy kuitenkin tämän rinnalla.

Näytöksessä oli paikalla sveitsiläisen elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja Olivier Beguin, joka vastaili elokuvan jälkeen yleisön kysymyksiin. Mies mm. kertoili, että idea elokuvaan syntyi siitä, että tämä halusi tehdä vastapainoksi Twilighteille oikeasti hyvän vampyyrirakkaustarinan. Chimeres tosiaan pyöri aika pitkälti rakkauden ympärillä, mutta se onnistui silti olemaan myös ihan vakuuttava kauhuelokuva. Siinä oli joitakin erityisen vaikuttavia kohtauksia, kuten esimerkiksi tuo kohtaus, jossa Alex näkee itsensä peilin kautta torahampaisena, kalpeana ja veriroiskeisena vampyyrina (yllä kuva). On mielenkiintoista seurata, kuinka Alexille vähitellen valkenee tämän oma tila, miten pikkuhiljaa tälle kehittyy vampyyrille ominaisia piirteitä niin ulkonäköön kuin käytökseensäkin. Oli tuo pariskunnan rakkauskin ihan kaunista katseltavaa ja kieltämättä vähän uskottavamman tuntuista kuin vaikka niissä Twilighteissa. Jokin tässä elokuvassa kuitenkin tökki, jossain vaiheessa se jäi vähän turhan pitkään polkemaan paikoillaan, enkä toisaalta ihastunut hirveästi sen lopun käänteisiin. Leffa olisi itseasiassa voinut ansaita yhden tähden lisää, jos se olisi lopetettu ennen siihen ilmestynyttä kostotarinapuolta! Chimeres oli näyttävä ja mielenkiintoinen, mutta jäi vain "ihan hyväksi". **½ Traileri

Back to Basics 2014, pe

Night Visionsin Back to Basicsin perjantai tarjoili näytille norjalaisen Tommy Wirkolan ohjaaman elokuvan Død Snø 2 (2014) eli Dead Snow 2: Red vs. Dead. Natsizombien kanssa käydystä lumisesta taistelusta ainoaksi selviytyjäksi jäänyt Martin (Vegar Hoel) makaa nyt sairaalassa. Asiat eivät ole tosin tämänkään kannalta hyvin, sillä poliisit epäilevät miestä itseään syylliseksi veritekoihin. Kauhuksi miehelle myös selviää, että lääkärit ovat vieläpä kiinnittäneet tämän irronneen käden tilalle natsizombien johtajan käden, jolla tuntuu olevan yliluonnolliset voimat. Kaiken kukkuraksi natsizombien joukko vaeltaa armottomina ihmisten keskuudessa! Martin saa kuitenkin yhteyden apuun ryntäävään amerikkalaiseen Zombie Squad -ryhmään, johon kuuluu nörtinoloinen Daniel (Martin Starr) kahden nuoren naisen kanssa. Porukalla on nyt yksi tehtävä, saada kukistettua iso joukko vihaisia natsizombeja!

Blogiini päädytään useimmiten hakusanalla Dead Snow tai Dead Snow 2, vaikka en ole ikinä saanut aikaiseksi ykkösestäkään mitään satunnaista hehkuttelua ihmeellisempää arvostelua. Ensimmäisen Dead Snow:n näin siis Night Visionsissa vuonna 2009, mistä kirjoitinkin tuolloin lyhyesti vanhaan blogiini. Tätä toistakin osaa oli esittelemässä yksi elokuvan käsikirjoittajista/näyttelijöistä Stig Frode Henriksen, joka myöskin vastaili leffan jälkeen yleisön kysymyksiin. Leffan amerikkalaisvahvistus, eli tuo Z-Salamapartio aka Zombie Squad tuntui mielestäni vähän liian päälle liimatulta ja tarpeettomaltakin osalta elokuvaan ja olinkin tyytyväinen, että joku kysäisi asiasta elokuvan jälkeen. Valitettavasti syy tähän lisäykseen oli Henriksenin mukaan juuri se, mitä olin arvellutkin: jenkkiyleisö vaati elokuvaan enemmän englannin kieltä, sillä kuka nyt jaksaa jotain tekstityksiä lukea. Samalla mies paljasti, että leffasta on tehty kakkosversio, jossa kaikki loputkin norjankieliset kohtaukset on näytelty uudestaan englanniksi! No mutta, ihan hienoa kuitenkin, että leffaan on saatu mukaan kaikista näyttelijöistä juuri mainio Martin Starr. Siltikin olisin toivonut, että tässä oltaisiin päädytty johonkin toiseen ratkaisuun, joka ei olisi tuntunut niin väkinäiseltä.

Myönnän katsoneeni tämän jatko-osan ehkä turhankin kriittisin silmin, sillä ensimmäinen Dead Snow on mielestäni vaan niin mahdottoman hyvä elokuva. Kakkonen ei mielestäni yltänyt sille tasolle, mutta onneksi oli kuitenkin erittäin hauska leffa parhaimmillaan. Itseasiassa tämä kakkonen olikin huomattavasti koomisempi kuin ensimmäinen osa. Henriksen kuvailikin ykkösosaa kauhuelokuvaksi koomisilla piirteillä ja tätä jatko-osaa taas ihan rehdiksi toimintakomediaksi. Hervotonta huumoria revittiinkin aika säälimättömästi kaikesta välillä vähän huonollakin maualla, ja mikäs sen hauskempaa olisikaan. Minkäs sille voi, että irroneet ruumiinosat ja uloskiskotut sisuskalut naurattavat! Suurimmaksi osaksi huumori siis upposi varsin hyvin minulle, mutta osittain huumori oli vähän turhankin kulunutta. Esimerkiksi juuri tuolle Zombie Squadin nörttiporukalle vitsailu tuntui jo ihan liian nähdyltä. Myös leffan alkupuolella Martinin zombikädestä irronneet vitsit tuntuivat paikoitellen liian Idle Hands -kopiolta (tosin ne naurattivat silti tässäkin), mutta onneksi niihin ei jääty liiaksi jumittamaan ja zombikädestäkin irtosi hyvää huumoria pitkin elokuvaa. Vaikka siis suurimmaksi osaksi Dead Snow kakkosen vitsit osuivat ja upposivat, valitettavasti niitä hutejakin oli.

Vähän pakostikin jatko-osaa tulee verrattua aiempaan osaan ja täytyy sanoa, että pidin ykkösen linjauksesta kaikinpuolin enemmän. En oikein pitänyt siitä, että tässä kakkosessa zombeista oli tehty niin "järkeviä". Siis siitä, että nämä juonivat ja keskustelivat keskenään. Mielestäni juokseminen ja vähän kekseliäämpi käytös zombeille on kyllä ihan hyvä juttu, mutta zombeista tuli örisevine keskusteluineen vähän turhankin koomisia ja hyvin epäpelottavia hahmoja. Olisin ehkä siis toivonut tähänkin enemmän kauhua huumorin ja toiminnan rinnalle. Leffan päähenkilöstä Martinista pidän erittäin paljon, tämä on mainio hahmo. Esimerkiksi miehen reaktiot zombikätensä yllättäviin kykyihin ovat aika erinomaisia! Lyhyesti siis koin Red vs. Deadin heikoiksi puoliksi sen liiallisen koomisuuden, Zombie Squadin jenkkiläisyyksineen ja sen, ettei jatko-osa vain yllä alkuperäisen Dead Snow:n tasolle. Hyviä puolia ovat taas ehdottomasti kekseliäät ja näyttävät veriroiskinnat, leffan säälimättömyys ketään tai mitään kohtaan ja ne useat makeat naurut. Suosittelen joka tapauksessa katsomaan Dead Snow: Red vs. Deadin, sillä viihtyvyys on varmasti taattu! Henriksenin mukaan tämä on muuten ensimmäinen ja viimeinen jatko-osa, Dead Snow 3 ei ole suunnitteilla. ***

Back to Basics 2013, la-su

Nämä seuraavat katselin Night Visionsin Back to Basicsissa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, ensimmäinen elokuva alkoi lauantai-iltana seitsemältä ja viimeinen päättyi sunnuntaiaamuna puoli kymmenen paikkeilla. Torstaina ja perjantaina katselemistani leffoista kirjoitin tänne. 

Frankenstein's Army (2013)

Porukka venäläissotilaita ovat saksalaiskylässä etsimässä tovereitaan toisen maailmansodan loppuhetkillä. Kylästä ei kuitenkaan enää löydy elossa olevia ihmisiä ja löydetyt ruumiitkin ovat kummallisen näköisiä. He harhautuvat vanhalle tehtaalle, jossa heille alkaa valjeta totuus kylän tilasta. He nimittäin saavat vastaansa joukkion mitä erikoisempia natsihirvityksiä, jotka joku on tehtaillut ihmisten ruumiista ja koneenosista!

Tämä Frankenstein's Army oli kuvattu kokonaan käsikameran varassa, yksi venäläissotilaista tallensi tapahtumia kameralleen ja me saimme nähdä nämä tapahtumat löydettyjen tallenteiden kautta. Koin tämän aluksi erittäin rasittavaksi piirteeksi, oli ärsyttävää katsella heiluvaa kuvaa kun tyypit vaan kävelivät ympäriinsä, eikä mitään tapahtunut. Jossain vaiheessa tämä kuvaustyyli alkoi toimia paremmin, kun näitä hirviöitä yllättäen pöllähtikin jostakin paikalle ja ne kävivät kuvaajan päälle. Muutenkin leffan alkupuolisko oli vähän tylsä, toki oli tärkeää rakentaa pikkuhiljaa tarinaa ennen kuin tämä totuus paljastui, mutta huomattavasti mielekkäämpää oli katsella niitä ihmeellisiä otuksia ja taisteluita kuin kameran mukana heiluvaa seinää. Nuo zombirobotit olivat tosiaan näyttävän näköisiä ja upeasti toteutettuja, sillä niissä ei oltu juuri käytetty tietokonetehosteita. Leffan loppupuoli, jossa päästiin tutustamaan hämärään laboratorioonkin tarkemmin, oli myös kerrassaan mainio. *** Traileri

______________ 

Death Wish 3 (1985)

Paul Kersey (Charles Bronson) saapuu New Yorkiin ystävänsä luo, mutta löytääkin tämän nuorisojengin tappamana. Kersey ei tästä riemastu ja päättääkin alkaa taistelemaan tuota koko naapurustoa kiusaavaa jengiä vastaan. Tämä tilaa toinen toistaan kovempiaa aseita itselleen ja listii porukkaa yksitellen, josta naapurit ovat hyvin kiitollisia ja saapuvat auttamaankin vielä vähän järeämpien aseiden kanssa.

Myönnettäköön heti alkuun, että nämä Väkivallan viholliset eivät ole itselleni muutoin kuin nimensä puolesta tuttuja. Olikin hauskaa jälleen näin "pakotettuna" "joutua" katsomaan tämä Death Wish 3, koska ihan hyvin se olisi voinut muutoin jäädä kokonaan näkemättä. Ja se olisi ollut harmi, sillä olihan tämä kerrassaan viihdyttävä elokuva ja erityisen viihdyttävää oli katsella juuri tällaisessa seurassa. Naurua riitti ja yleisössä taputettiin kilpaa leffan eläkeläisten kanssa, jotka ihastelivat hurmioituneena kun nahkatakkinen kivikasvoinen Kersey listi näitä inhottavia nuorisojengiläisiä. Aseet vaan kovenivat toisensa jälkeen ja se meni jo ihan älyttömyyksiin, leffa oli tosiaan vedetty kunnolla överiksi - niin ja kaiken lisäksi se oli vielä niin kasari kuin olla voi. Kyllä viihdytti. Tämä oli muuten edesmenneen ohjaaja Michael Winnerin muistonäytös. *** Traileri

______________ 

Whoever Slew Auntie Roo? (1972)

Tyttärensä menehdyttyä Auntie Roo (Shelley Winters) on järjestänyt joka vuosi orpokodin kilteille lapsille suuren joulujuhlan, jossa tämä tarjoilee lapsille ruokaa ja antaa lahjoja. Juhliin salaa tulevat myös tottelematon Christopher (Mark Lester) ja tämän sisko Katy (Chloe Franks). Auntie Roo ihastuukin Katyyn, sillä tämä muistuttaa hänen omaa kuollutta tytärtään ja täti haluaisi adoptoida tytön. Christopherin mielestä täti kuitenkin muistuttaa Hannu ja Kerttu -sadusta tuttua noitaa ja poika on varma, että tädillä on pahat aikeet.

Teknisten ongelmien vuoksi tätä saatiin odotella melkein kolme varttia, mutta leffa oli kyllä odottamisen arvoinen. Tämä oli hyvin onnistunut väännös Hannu ja Kerttu -sadusta ja siinä oli myös onnistuttu säilyttämään vähän satumainen tunnelma, toki kauhuelementeillä maustettuna. Tädin roolissa ollut Winters veti hahmon juuri sopivasti vähän yli ja tämä oli samalla hyvin hettainen ja vähän sekopäinen täti. Tämän talo oli myös ympäristönä aika erinomainen lukuisine lukittuine ovineen, joka toi tarinaan hyvää lisäjännitystä. Taloa myös käytettiin onnistuneesti hyväksi, pidin erittäin paljon sellaisesta kohtauksesta, jossa lapset seikkailivat kellarissa taikurin välineiden jäämistön seassa leikkien ja säikähdellen. Tarinana tämä oli hyvin synkkä ja elokuvassa oli oikeastaan aika vaikea olla kenenkään puolella! Tämä Whoever Slew Auntie Roo? oli suosikkini la-su yön leffoista. **** Traileri

______________ 

Resolution (2012)

Michael (Peter Cilella) saapuu ystävänsä Chrisin (Vinny Curran) majoittamalle huonokuntoiselle mökille. Chris käyttäytyy sekavasti ja heiluu ase kädessä, jonka vuoksi Michael päättää sitoa tämän käsiraudoilla patteriin. Tämän jälkeen mökissä ja sen ympäristössä alkaa tapahtua kummallisia juttuja. Sinne ilmestyy outoja videoita sekä viestejä ja mökillä käy vierailemassa omituista sakkia. Miehet alkavat epäillä jo omaa mielenterveyttään kun he myös itse esiintyvät osassa videoista.

Tässä näytöksessä paikalla olivat ohjaajat Justin Benson ja Aaron Moorhead, jotka viihdyttävät sekä ennen että jälkeen leffan. Näiden energia sai innostumaan elokuvasta, vaikka en enää kunnolla muistanut mitä olinkaan tullut katsomaan. Resolution olikin aika erikoinen elokuva, joka lähti kehittymään sellaiseen suuntaan, jota ei osannut odottaa. Tykkäsin kyllä tästä yllätyksellisestä puolesta ja kaikki leffan erikoisuudet, ne videopätkät ja hämärät tyypit, toivat kivaa hämmennystä ja jännitystä. Pääosissa olevilla miehillä toimi kemia hyvin yhteen ja itseasiassa mieleeni tuli Due Date  -kaverukset (saattaa olla, että mielleyhtymä johtui lähinnä siitä, että Chris näytti parrassaan Zach Galifianakisilta). Leffalla oli ihan kiva idea, jota oli mielenkiintoista seurata sen kehittyessään. Koin tästä kuitenkin puuttuvan jotain, enkä ollut ihan myyty tälle sen loputtuakaan, mutta tekijöiden aito innostus omaan juttuunsa taisi vahvistaa tuon kolmannen tähden. *** Traileri

______________ 

Hansel & Gretel Get Baked (2013)

Gretel (Molly C. Quinn) ja tämän poikaystävä Ashton (Andrew James Allen) ovat innokkaita pilven pössyttelijöitä. He saavat tietää vanhasta herttaisesta Agnes-mummosta (Lara Flynn Boyle), jolta saisi ostettua erityisen hyvää ainetta. Ashton suuntaa naisen luo, mutta herttainen mummeli paljastuukin pahaksi noidaksi, joka aikoo valmistaa pojan ateriakseen! Gretel ja tämän veli Hansel (Michael Welch) lähtevät selvittämään kadonneen pojan kohtaloa.

Vaikka olenkin kyllä B-teinikauhun ystävä, ei tämä leffa oikein innostanut. Sen nimi jo itsessään kertoi ehkä jo tarpeeksi paljon, enkä odottanutkaan tältä ihmeitä. Tarina oli aika kökköinen, vaikkakin tietysti ihan omanlaisensa versio Hannu ja Kerttu -sadusta. En vaan saanut tarpeeksi iloa irti ihan vaan siitä pilvenpoltteluhuumorista, joka tosin sekin oli aika kesyä. Joitakin ihan kivoja ja näyttäviä raatelukohtauksia leffassa oli, mutta siinä oikeastaan kaikki. Nuoret näyttelijät lähinnä ärsyttivät, mutta Lara Flynn Boyle oli yllättävän passeli pahan noidan rooliin. (Taisin kyllä keskittyä turhan paljon vain kauhistelemaan naisen kauneusleikkauksilla pilattuja kasvoja, tätä oli miellyttävämpää katsella leffan alkupuolella vanhan naisen maskissaan...) En sanoisi leffaa täysin surkeaksikaan, sillä kyllä sen kerran katseli, mutta en erityisemmin odota näkeväni sitä enää toista kertaa. *½ Traileri

______________ 

Stitches (2012)

Tomin (Tommy Knight) 10-vuotissynttäreillä tapahtuu kamala tapaturma, kun sinne esiintymään saapunut törkyinen pelle Stitches (Ross Noble) kuoleekin lasten leikkien vuoksi. Vuosia myöhemminkin Tom näkee asiasta painajaisia ja vasta 16 vuotta täyttäessään tämä uskaltaa järjestää uudet juhlat kavereilleen. Harmi vaan, että myös Stitches saa haudalleen kutsun kekkereihin ja saapuu paikalle kostamaan kohtalonsa lasten synttäreillä olleille nuorille.

Jostain syystä oletin brittiläisen Stitchesin olevan kauhua vain pienellä huumorivivahteella, mutta itseasiassa leffa oli melkoisen hervoton kauhukomedia. Huumoria tässä revittiin esimerkiksi veriroiskeesta, irronneista ruumiinjäsenistä ja ulosrevityistä sisuskaluista, joten ihan kaikkien juttu tämä ei ole. Itseänihän nämä naurattavat ja koska tässä kaikki revittely oli vieläpä toteutettu varsin näyttävästi, niin leffa upposi minulle erittäin hyvin. Juoni oli melkoisen älytön, mutta piti hommaa tarpeeksi kasassa. Tykkäsin siitä, että Stitches-pelle käytti tappamiseen pellejen ohjelmanumeroita kekseliäästi ja muutenkin pelleilyä oli käytetty hyväksi tässä. (Kuvittele kuinka esim. ihmisen sisuskaluja voi käyttää ilmapallon tavoin! Pellekammoisille oiva elokuva.) Vaikka komediapuoli jyräsikin tässä aika reilusti, niin leffa oli kuitenkin myös onnistunut slasheri, jossa haudasta noussut pelle jahtasi kotibileissä stereotyyppisia teinihahmoja. Stitches viihdytti ja nauratti koko kestonsa ajan! *** Traileri

______________ 

Chorakhe (1981)

Kaakkois-Aasian lomakohteessa kauhua herättää jättiläismäinen verenhimoinen krokotiili, jonka hampaisiin jää myös lomailemassa olevan lääkäri Akomin (Nat Puvanai) koko perhe. Mies aikoo nyt asettua tuota hirviötä vastaan!

Olin koko yön täysin pirteä tähän elokuvaan asti. Olen aiemminkin huomannut, että se aamun viimeinen leffa on itselleni vaikein hetki, mutta asiaan on auttanut sopivan hilpeä leffa (kuten viime vuoden The Room, joka oli muuten tarjolla tänäkin vuonna kahdessakin iltanäytöksessä). Vaikka tämä Crocodile olikin thaimaalainen 80-luvun elokuva jättiläiskrokotiilista, joka vähän kuin lupaili nauratusta, puuttui tästä kuitenkin se kunnon hupiosuus ja väsymys hiipi pahasti silmään. Muutenkaan tarina ei oikein jaksanut pitää mielenkiintoa yllä ja hyvin moni kohtaus oli kuin suora (huono) kopio Tappajahaista. Nyt en tykännyt, mutta paha mennä sanomaan mitä mieltä olisin ollut vähän virkeämpänä. * Traileri