Your new band is gonna be something nobody's ever seen before.

The Dirt (2019) on samannimiseen kirjaan perustuva elokuva maailman pahamaineisimpana bändinä pidetystä Mötley Crüesta. Se kertoo siitä, kuinka bändi perustettiin, nousi maineeseen ja sai aikaan kaaoksen kaikkialla missä kävivät. Los Angelesissa vuonna 1981 rumpali Tommy Lee (Machine Gun Kelly) lähestyy basisti Nikki Sixxiä (Douglas Booth) ja he päättävät perustaa bändin. Pian joukkoon liittyy kitaristi Mick Mars (Iwan Rheon) sekä laulaja Vince Neil (Daniel Webber) ja Mötley Crüe on koossa. 

Kirjoitin vuonna 2009 vanhaan blogiini, että odotan innolla lähivuosina ilmestyvää The Dirt -elokuvaa. Enpä tuolloin arvannut, että kyseistä leffaa saa odotella vielä kymmenen vuotta! Mutta tällä viikolla se sitten vihdoin julkaistiin Netflix-elokuvana ja olihan se heti päästävä näkemään. Taustaksi haluan kertoa sen verran, että löysin Mötley Crüen kunnolla joskus 2000-luvun alkupuolella ja oikeastaan niin, että sitä soitettiin ahkerasti paikallisessa kapakassa, jossa tuli notkuttua juuri täysi-ikäistyttyäni. Luin myös tuolloin tuoreen The Dirt -kirjan ja levyt soivat jatkuvasti soittimessani. Keikoilla kävin aina kun bändi pääsi Suomeen asti - en ole oikeastaan vieläkään ihan varma monta kertaa ehdin bändin näkemään (5?), mutta ainakin kahdesti keikat peruuntuivat. Toisen kerran bändin soittokamat oli väärässä maassa ja toisen kerran festareille iski sellainen myrsky, että lavat hajosi ja ihmisiä loukkaantui (oli muuten aika pelottavaa). Voin siis sanoa olleeni/olevani ainakin jonkin asteinen fani.

Vaikka olin tosiaan odottanut leffaa kymmenen vuotta, niin odotukseni The Dirt - Törkytehdas -leffan suhteen eivät olleet kovin korkealla. Siis Netflix-leffa, eikä ollenkaan teattereihin? Leffa ei ollut huono, mutta ei se oikein päässyt yllättämäänkään. Olen toki lukenut kirjan lukuisia kertoja vuosien varrella, joten siinä mielessä tapahtumissa ei nyt voinut varsinaisia yllätyksiä ollakaan. Kun on kuvitellut mielessään kirjan villejä kuvauksia, niin tapahtumat leffassa olivat aika kesyjä siihen verrattuna. Elokuvan suurin ongelma oli mielestäni sen kesto, parissa tunnissa on vaikeaa kertoa niin iso tarina. Kaikkea ei voinut tietenkään mahduttaa mukaan, mutta jotkin leffaan päätyneetkin asiat kiirehdittiin niin nopeasti läpi, ettei kovin syvälliselle tasolle päästy. Esimerkiksi Razzlen kuolema, Mick Marsin selkärankareuma tai Nikki Sixxin heroiinihelvetti eivät herättäneet elokuvassa kovin suuria tunteita, ne ohitettiin niin kepeästi. En oikein osaa arvioida mitä mieltä tästä on, jos ei tunne entuudestaan bändin tarinaa, eikä näin ollen tiedä miten paljon jäi pois. Uskoisin, että silti asioiden kiirehtiminen paistaa läpi. Elokuvassa muuten tarina loppui ns. kesken, kirjassa jatketaan vielä noin viisi vuotta eteenpäin.

Näyttelijät olivat tässä yllättävänkin asiallisia. Aluksi meinasi pahasti häiritä nämä "väärät naamat", mutta nopeasti niihin sitten tottui. Hyvin olivat opetelleet hahmonsa puhetyyliä, eleitä ja lavamaneereita. Musiikki leffassa oli tietysti erinomaista ja sitä oli onneksi myös reilusti. (Vaikka tietysti voisi myös valittaa siitä, miten moni biisi jätettiin ottamatta mukaan.) Leffan parissa myös viihtyi mainiosti, onhan se Mötley Crüen huippuvuosien sekoilumeininki aika uskomatonta katsottavaa. The Dirt -elokuvasta jäi siis vähän ristiriitaiset tunnelmat, se oli ihan hyvä, mutta se olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Leffan loputtua oli kuitenkin hyvä mieli ja itseasiassa houkuttelisi katsoa se jo nyt uudestaan. Tai oikeastaan, ehkä voisin lukea The Dirtin jälleen kerran...

Maximum Halloween 3018, la-su

Night Visions Maximum Halloween oli tänäkin vuonna Helsingin Kinopalatsissa ja tapahtuma päättyi koko yön istuskeluun leffasaleissa. Kaikki valitsemani yön elokuvat olivat sattumalta ihan tuoreita pätkiä ja niiden joukossa oli kaikkea loistavasta keskinkertaiseen ja ihan sinne alimpaan kuraan asti. Yleisöäänestyksessä annoinkin näille tähtiä niin yhden kuin viisi kappaletta! 

Summer of 84 (2018)

On kesä ja teinipoikien kaveriporukka yrittää epätoivoisesti keksiä jotakin jännittävää tekemistä amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Lähialueella riehuu sarjamurhaaja, joka saalistaa uhreikseen nimenomaan teinejä ja pian pojat alkavat epäillä, että naapurustossa asuvalla poliisilla olisikin jotain tekemistä asian kanssa. Aikuisille epäilyistä ei voi kertoa, joten he alkavat itse vakoilla miestä ja yrittävät päästä murhaajan jäljille.

Summer of 84 näytettiin itseasiassa jo ennen varsinaisia yönäytöksiä, mutta en voinut jättää tätä väliin, sillä se on samoilta tekijöiltä kuin mahtava Turbo Kid ja Night Visionsin esitteessä tätä verrattiin myös erinomaiseen Stranger Things -sarjaan. Summer of 84 oli juuri niin ihanan kasari kuin kuvittelinkin sen olevan ja tunnelmaltaan se toi mieleeni niin Gooniesin kuin Stand by Me:n. Leffa ei ollut kovin pelottava ja verellä ei liiaksi mässäilty, mutta leffa oli kuitenkin sellainen kutkuttavan jännittävä. Tämä oli enemmän vain teinipoikien kesäseikkailu, jossa aina välillä oli tärkeämpää tirkistellä naapurintyttöä kuin seurata murhaepäillyn liikkeitä. Summer of 84 oli erittäin viihdyttävä elokuva ja tämä näyttää muuten olevan jo ainakin Netflixin ja Blockbusterin valikoimassa.  Traileri

_____________


Lifechanger (2018) 

Torontossa riehuu joulun aikoihin kehosta toiseen siirtyvä "olio". Olio joutuu surmaamaan aina uuden ihmisen ja siirtymään tämän kehoon pysyäkseen itse hengissä, kunnes taas tämän ruumis alkaa mädäntyä. Alueelta alkaa siis kadota ihmisiä yksi toisensa jälkeen aina kun olio tarvitsee uuden kehon käyttöönsä. 

Lifechangerissa oli ihan hyvä idea ja toteutuskin oli suurimmaksi osaksi toimiva. Tuon "olion" ääni ja persoona toivat tähän hyvää syvyyttä. Samalla myös aina sen kehon, jossa olio milloinkin majaili, persoona toi tämän toimintaan aina oman lisänsä. Näyttelijät elokuvassa olivat suurimmaksi osaksi ihan päteviä, vaikka näytöksessä myös paikalla olleen ohjaaja Justin McConnellin mukaan osa heistä olikin ihan kokemattomia alalla. Vaikka leffassa oli myöskin ihan näyttäviä kuolemia ja erikoistehosteita, niin olennaisempaa tässä kuitenkin oli tuo olio itse - kerrottiinhan tämä kokonaan sen näkökulmasta. Tarina piti otteessaan ja mielenkiinnolla odotti myös sen loppuratkaisua, mutta lopulta leffa kuitenkin jäi vain ihan hyväksi. Traileri

_____________


The Witch in the Window (2018) 

Isä ja tämän 12-vuotias poika muuttavat maalle kunnostamaan vanhaa omakotitaloa. Pian he kuitenkin saavat huomata, etteivät ole talossa yksin. Talossa tuntuu elävän edellisen omistajan henki, vanhempi nainen, joka päivystää keinutuolissa ikkunan luona. Henki tuntuu saavan lisää voimaa sitä mukaa kun talon remontti etenee. 

Pidin tästä leffasta, se oli vanha kunnon kummitustarina. Siinä ei juuri yritetty säikytellä, vaan tunnelma oli koko ajan jännittävä. Elokuvan alkupuolella esimerkiksi tuo vanhan naisen haamu aina välillä vain ilmestyi jonnekin tapahtumien taustalle, eikä muut hahmot huomanneet tätä, eikä sitä  myöskään korostettu esimerkiksi pamauttamalla musiikkeja kovalle. (Salissa alkoikin jossakin vaiheessa hauska kuiskuttelu kun yleisö alkoi kiinnittämään huomiota siihen.) Pidinkin tästä vaiheesta erityisen paljon, se oli kivan jännittävä. Noin muutenkin elokuva oli onnistunut, näyttelijät olivat uskottavia ja tarina mielenkiintoinen. Se oli kuitenkin aika rauhallinen, joten suurta toimintaa ei kannata odottaa. Traileri

_____________


Relaxer (2018) 

Abbie saa vuonna 1999 veljeltään haasteen pelata Pac-Mania lähes mahdottomalle tasolle asti. Pelatessa sohvalta ei saa poistua mihinkään, ei edes käymään vessassa. Abbie ottaa haasteen tosissaan, vaikka vuodenajatkin vaihtuvat ja millennium lähestyy, mies vain jatkaa pelaamista sohvalta nousematta.

Tämä elokuva sai minulta sen yhden tähden ja siinäkin oli yksi liikaa. Inhosin tätä leffaa alusta loppuun. Jo ensimmäisten minuuttien aikana sohvalla puolialasti istuva mies oksensi päällensä ja koska sohvalta ei saanut poistua edes peseytymään, niin sitä sitten katseltiinkin koko puolitoistatuntinen. Koko elokuvan ajan siis tuijotettiin vain tuota miestä sohvalla. Näiden ensiminuuttien aikana minulle iski syvä ahdistus, että en oikeasti halua istua täällä loppuun saakka. Kello oli kuitenkin tässä vaiheessa noin neljä aamulla, joten ei varsinaisesti ollut paikkaa mihin paeta elokuvateatterista. Toivoin nukahtavani, jotta ei tarvitsisi katsella, mutta valitettavasti ei vain väsyttänyt tarpeeksi. Relaxer oli minulle silkkaa kidutusta ja tunnen tätä leffaa kohtaan niin syvää inhoa, etten pystynyt edes katsomaan tuota alle minuutin kestävää traileria loppuun. Yök. Traileri

_____________


Aterrados (2017) 

Argentiinassa pariskunnan kotona tuntuu olevan jokin näkymätön pahuus ja vaimo pelkää henkensä edestä. Eräänä yönä vaimo kuoleekin väkivaltaisesti tuon yliluonnollisen voiman vuoksi miehensä silmien edessä. Mies alkaa selvittämään asiaa ja pian selviää, että saman kadun varrella muissakin kodeissa tapahtuu pelottavia yliluonnollisia asioita. Naapurustoon kutsutaan henkimaailmaan erikoistuneet tutkijat selvittämään asiaa. 

Tämä Terrified oli oikeasti aika pelottava elokuva. Harva elokuva saa minua pelkäämään, mutta tätä katsoessa oikeasti meinasi pelottaa! Pelkotila jäi myös vähän päälle ja aamulla koko yön valvomisen  jälkeen kotiin päästyäni tämä elokuva pyöri niin vahvasti mielessäni, etten saanut nukuttua. Mielestäni silloin voi ainakin sanoa, että kyseessä on onnistunut kauhuelokuva! Tässä oli lukuisia kammottavia kohtauksia, kuten alussa ollut vaimon kuolema. Siinä kuuli jo pitkän aikaan inhottavaa ääntä ja ehti luoda mielikuvia siitä, mitä kohta päästään näkemään. Sitten kun kuva vihdoin pääsi äänen luokse, se olikin vielä hurjempi näky kuin oli osannut kuvitella. Elokuvassa oli hienoa kuvausta, äänimaailmaa ja kunnon säikyttelyä. Vaikka tässä oli paljon jo useasti nähtyjä ideoita, niin toteutus oli todella uutta ja raikasta. Ainoana harmituksena leffasta jäi se, että asiat jätettiin lopulta aika avoimeksi, vaikka jotakin selitystä olisi vielä jäänyt kaipaamaan. Mutta siis, Aterrados oli todella onnistuneen pelottava kauhuelokuva! Traileri

Maximum Halloween 3018, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsin Maximum Halloween -tapahtumassa peräkkäin esitetyt elokuvat Best F(r)iends: Volume 1 (2017) ja Best F(r)iends: Volume 2 (2018). Ensimmäisen osan näin jo kevään festareilla ja siitä ajatukseni on nähtävillä täällä. Toinen osa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen jäi. Jon (Greg Sestero) on hylännyt Harveyn (Tommy Wiseau), vienyt rahat ja on karkumatkalla tyttöystävänsä Tracin (Kristen StephensonPino) kanssa. He eivät kuitenkaan saa avattua kassakaappia, joten he suuntaavat  Tracin pullistelijasedän Rickin (Rick Edwards) luokse, jossa asiat alkavat mennä taas monimutkaisiksi. 

En ollut ihan varma, että mitä mieltä olin ensimmäisestä osasta kun näin sen viime keväänä. Tarina jäi tosiaan niin kesken, että mielipidettä oli vaikea muodostaa. Nyt olikin kiva päästä näkemään molemmat osat ihan peräkkäin kokonaiskuvan vuoksi. Vaikka toisessa osassa jatkettiin tarinaa suoraan siitä mihin jäätiin, niin se tuntui silti ihan erilliseltä elokuvalta - vähän liiankin paljon. Sen tunnelma oli hyvin erilainen kuin ensimmäisessä ja jopa genre tuntuu vaihtuvan. Tokasta osasta puuttui myös lähes kokonaan se ensimmäisen elokuvan suurin viehätys: Sesteron ja Wiseaun vuorovaikutus. Tommya oli toisessa osassa itseasiassa hyvin vähän ja samalla myös outoilu jäi huomattavasti vähemmälle. Siinä pyörittiin enemmän muiden hahmojen ympärillä, erityisesti Rick-setää tuotiin paljon esille ja tämä olikin ihan hauska hahmo. Kakkosessa oli toki myös paljon muuta hyvää ja ne hetket, kun Tommy oli mukana kuvioissa, olivat erittäin viihdyttäviä. Pidin kuitenkin enemmän ensimmäisestä osasta ja mielestäni tarinan olisi ehkä voinut viimeistellä loppuun jo siinä. Nämä Best F(r)iendsit olivat kuitenkin enimmäkseen viihdyttäviä elokuvia ja mielenkiintoinen kokonaisuus, kokeile jos uskallat!

Maximum Halloween 3018, keskiviikko

Night Visionsin Maximum Halloween 3018 -tapahtuma alkoi viime viikon keskiviikkona ja kävinkin heti katsomassa Sergio Stivalettin ohjaaman elokuvan M.D.C. - Maschera di cera (1997), eli The Wax Mask. Elokuvassa eletään 1900-luvun alun Roomassa, jossa sijaitsee Boris Volkoffin pyörittämä erikoinen kauhuaiheinen vahakabinetti. Nuori mies livahtaa vahakabinettiin yöllä ja aamulla tämä löydetäänkin kuoliaaksi säikähtäneenä lattialta. Pian Rooman kaduilta alkaa myös mysteerisesti kadota ihmisiä.

Gaston Lerouxin The Waxwork Museum -novelliin perustuvan The Wax Maskin piti olla Lucio Fulcin ja Dario Argenton yhteinen teos, mutta Fulci ehtikin kuolla juuri ennen kuvauksien alkua. Tuottajana toiminut Argento nappasi elokuvan ohjaajaksi erikoisefektitaiturin Sergio Stivalettin, joka otti vastuun sekä ohjauksesta että erikoistehosteista. Ymmärrettävästi erikoistehosteista tulikin hyvin oleellinen osa elokuvaa ja ne olivatkin varsin näyttäviä. Stivaletti oli tänä vuonna festareiden kunniavieraana, joten mies oli paikalla näytöksessä kertomassa tarinoita sen tekemisestä ja vastailemassa yleisön kysymyksiin. Pidin tästä The Wax Maskista paljon, siinä oli juonensakin puolesta hyvää ideaa ja se onnistui myös yllättämään, mutta se mikä erityisesti teki vaikutuksen, oli leffan tunnelma. Tunnelmaa loi paitsi erinomainen musiikki myös upea synkkä vahakabinetti, joka oli aika täydellinen paikka goottikauhulle. Näyttelijät olivat myös ihan asiallisia, enkä oikeastaan keksi tästä leffasta mitään erityistä moitittavaa! Vahakabinetteja on toki nähty muissakin elokuvissa ja yhteneväisyyttä oli huomattavissa esimerkiksi vuoden 1953 House of Waxiin, mutta Wax Maskissa oli kuitenkin paljon ihan omia omaperäisiä juttuja. The Wax Mask oli siis varsin tyylikästä italialaista kauhua ja onnistunut elokuva, suosittelen!

En onnistu löytämään tästä traileria millään muulla kielellä kuin saksaksi, joten sillä mennään.

I am talking about the real possibility that he is still out there!

Halloween-putken viidennessä julkaisussa on luvassa nimensä veroista meininkiä, sillä luvassa on kolme elokuvaa: Halloween II (1981), Halloween 4: The Return of Michael Myers (1988) ja Halloween 5: The Revenge of Michael Myers (1989). Toinen osa jatkaa suoraan siitä, mihin ykkösessä jäätiin.  Laurie (Jamie Lee Curtis) makaa sairaalassa Michael Myersin haavoittamana ja pian saa boogeymanin taas peräänsä sairaalan käytäville. Neljännessä osassa ollaan hypätty vuosia eteenpäin ja Myers jahtaakin edesmenneen Laurien tytärtä Jamieta (Danielle Harris), joka asuu sijaisperheessä. Viides osa jatkuu vuotta myöhemmin ja Jamie on lasten mielenterveyshoitolassa - ja kuten arvata saattaa - Myers on jälleen tämän perässä. Kaikissa näissä osissa (ykkösestä lähtien) seikkailee Myersin psykiatri Loomis (Donald Pleasence). 

Halloween II

Kuten nokkelimmat pokkelimmat varmaan huomasivatkin, niin tämä Halloween-elokuvien putki ei ollut ihan täydellinen. Ensinnäkin siitä puuttuu ensimmäinen osa, joka jäi pois johtuen ihan siitä syystä, että pääsen näkemään sen vielä tällä viikolla leffateatterissa valkokankaalta. Lisäksi välistä puuttuu kolmas osa, joka on ihan oma tarinansa kun siinä ei ole edes Michael Myersiä - siitä voi halutessaan käydä lukemassa täältä arvosteluni muutaman vuoden takaa. Halloween-elokuvia on toki myös tehty 90-luvun puolivälistä lähtien lisää, mutta niistä ei nyt enempää ainakaan tässä kauhuputkessa. Harmillisesti hyllystäni ei löydy dvd-muodossa näitä jatko-osia ja olenkin jo vuosia yrittänyt tuloksetta metsästää jotakin hyvää Halloween-boksia.

Halloween 4

Olin nähnyt Halloween II:n viimeksi joskus 90-luvun puolella ja muistikuvani siitä olivat hyvin hämärät. Muistelin sen kuitenkin olleen hyvä ja sitä se kyllä olikin, itseasiassa paljon parempi kuin muistin. Se oli oikeasti toimiva ja onnistunut jatko-osa, siinä oli paljon sitä samaa hyvää kauhutunnelmaa kuin ykkösessäkin. (Itseasiassa nähtyäni nyt pitkästä aikaa tämän ihan ensimmäisen jatko-osan, ei se uusin Halloween tuntunutkaan enää niin hyvältä.) Sairaala tapahtumaympäristönä toimii hyvin ja sen tarjoamia mahdollisuuksia käytetään paljon hyödyksi. Tämä kakkososa on niin uskollinen ykköselle (ja niin suoraa jatkoa tapahtumille), että jos tätä vain olisi nähnyt yhtä usein, voisi näitä varmaan ajatella yhtenä kokonaisuutena. Neljännessä osassa ollaan jo aika erilaisessa asetelmassa, mutta mielestäni tämäkin on vielä oikein hyvä jatko Halloween-sarjalle. Se olisi voinut epäonnistua täydellisesti, sillä alkuperäisen Halloweenin julkaisusta oli kuitenkin jo kymmenen vuotta aikaa. Siinäkin on kuitenkin se onnistunut tunnelma ja leffa on aika jännittäväkin. Danielle Harrisin roolisuoritus Jamie-pikkutyttönä on erittäin uskottava ja vakuuttava, jolla uskon olevan suuri vaikutus siihen, miten toimiva nelososa on.

Halloween 5

Viides osa ei ole suosikkejani tästä leffasarjasta, en sano sen olevan huono, mutta Halloween-elokuvien asteikolla se on aika heikko. Tuntuu, että siinä on pistetty kaikki vähän överiksi. Loomis on turhan teatraalinen, Jamien hahmosta on tehty melkoisen hysteerinen ja poliisitkin hassuttelevat. Aiemmissa osissa toimineet hahmot eivät olleet enää uskottavia. Muutenkin leffassa ollut idea Myersin ja Jamien telepaattisesta yhteydestä oli hieman erikoinen. Vitosessakin on kuitenkin hetkensä, siinä on myös joitain jännittäviä ja piinaavia kohtauksia Myersin kanssa. Tavallaan salaa pidän siitäkin, että tämä tuntui myös kasariteinileffalta klisesine hahmoineen ja biletyksineen. Mutta sitten taas muistan, että tämä on jatko-osa sille alkuperäiselle erinomaiselle Halloweenille ja kauas on tultu... Näistä Halloweenin jatko-osista siis kakkonen ja nelonen ovat mielestäni oikein toimivia elokuvia ja viides hieman heikompi, mutta kuitenkin katsottava leffa. 

Neljännen osan traileri täällä ja viidennen osan täällä

In case none of y'all have figured this out, this game isn't about helping each other. It's about eliminating the rest of you.

Halloweenin leffoista neljäntenä vuorossa on Would You Rather (2012). Irisin (Brittany Snow) veli on vakavasti sairas ja tätä auttaakseen nainen tarvitsee rahaa. Hän saa epämääräisen tarjouksen tuntemattomalta Shepard Lambrickilta (Jeffrey Combs) osallistua kilpailuun, jonka palkintona on veljelle tämän tarvitsema hoito. Epätoivoisena Iris päättää hyväksyä tarjouksen ja saapuu paikalle illalliskutsuille muiden kaltaistensa ihmisten kanssa. Pian vieraat saavatkin huomata, että peli on tappavaa laatua ja illallisen isäntä täysi sadisti. 

Tämän elokuvan asetelma toi hieman mieleen aiemmin esittelemäni Cluen: toisilleen tuntemattomat ihmiset kokoontuivat kartanoon salaperäisen isännän illalliskutsuille. Luonteeltaan tämä leffa oli tosin aivan eri maata, tässä ei huumoria tunnettu. Lähes heti illalliskutsujen alettua alkoi täysi kidutus Would You Rather -nimisen pelin merkeissä, jossa vieraat saivat mm. valita, että ottivatko itse sähköiskun vai antoivatko sen vierustoverille. Kilpailun edetessä haasteet vain pahenivat ja meno yltyi yhä raaemmaksi. Olen monesti aiemminkin sanonut, että en ole erityisesti ns. kidutuskauhun ystävä. Se on mielestäni aika tylsää ja alkaa nopeasti toistamaan itseään. Tämän tyylisissä elokuvissa on aina samoja juttuja ja myös tästä Would You Ratherista tuli tunne, että tämä on nähty aiemminkin. Tätä leffaa kuitenkin pelasti aika paljon Jeffrey Combs, jonka sadistinen hahmo toimi erittäin hyvin ja piti meininkiä kiinnostavana. Noin muuten hahmot (ehkä Irisia lukuun ottamatta) jäivät aika yhdentekeviksi, jonka vuoksi ei hirveästi jännittänyt, että kuka heistä nyt saakaan sen sähköiskun. Combsin hahmon lisäksi pidin tuosta tapahtumapaikasta, hämärän kartanon illallispöytä tuo heti hyvää kauhutunnelmaa. Would You Rather ei siis ole omia suosikkejani, mutta en sanoisi sitä kuitenkaan ihan huonoksikaan. Uskallan suositella kidutusleffojen ystäville!

Happy Halloween, Michael.

Halloweenin elokuvista kolmantena vuoroon pääsee juuri ensi-iltaan tullut Halloween (2018). On kulunut 40 vuotta siitä, kun tuolloin teini-ikäinen Laurie (Jamie Lee Curtis) selviytyi murhaaja Michael Myersin kynsistä halloween-yönä. Laurie on nyt isoäiti, mutta välit ovat viileät tyttäreen Kareniin (Judy Greer) ja lapsenlapseen Allysoniin (Andi Matichak), sillä Laurie ei ole koskaan päässyt kunnolla traumoistaan yli. Tämä on vain odottanut sitä päivää kun Myers karkaa mielisairaalasta ja Laurie pääsee tappamaan itse "boogeymanin". Nyt tasan 40 vuotta myöhemmin tilaisuus on vihdoin tullut, sillä Myers pääsee karkuun juuri ennen halloweenia ja on matkalla takaisin vanhoille kulmille.

Tämä tuorein Halloween-elokuva on suora jatko-osa John Carpenterin alkuperäiselle vuoden 1978 Halloweenille - eli ollaan siis kuin niitä useita myöhemmin ilmestyneitä jatko-osia (tai remakea) ei olisikaan. Niistäkin oli kuitenkin otettu vaikutteita tähän ja kivoja yksityiskohtia saattoi huomata siellä täällä. Alkuperäinen Halloween tässä kuitenkin näkyi erityisen paljon, oli tuttuja kamera-ajoja ja kuvakulmia. Leffasta aisti hyvällä tapaa sen, että tekijät todella tunsivat aiheensa ja oli myöskin kiva nähdä Jamie Lee Curtis takaisin roolissaan. Myöskin tuoreemmat hahmot toimivat ihan hyvin, mutta niitä tuntui vain olevan vähän liikaakin, osan tarkoitus kun tuntui olevan vain se, että saatiin lisää ruumiita pinoon. Olisin myöskin toivonut tämän olevan vähän pelottavampi leffa, siinä oli kyllä hetkensä, mutta se jäi kuitenkin aika kauas alkuperäisen Halloweenin onnistuneen hyytävästä tunnelmasta. (Mutta oli salissa kyllä niitäkin, jotka katsoivat lähes koko leffan sormien välistä kurkkien!) Pidin tästä uudesta Halloweenista kuitenkin enemmän kuin uskalsin odottaa. Se onnistui saamaan aikaan mukavan lämpöisen tunteen, kun pääsin monien vuosien jälkeen palaamaan kurpitsalyhtyjen sekaan Haddonfieldiin vanhojen ystävieni Laurien ja Michaelin kanssa... Se myös piti mielenkiinnon yllä loppuun saakka ja leffateatterista poistuessa oli hyvä mieli. Tämä uusi Halloween oli siis mielestäni ihan onnistunut jatko-osa ja uskallan suositellakin sitä!

Look, we still have all of these weapons. The gun, the rope, the wrench, the lead pipe.

Halloweenin toinen elokuva oli Clue (1985). On vuosi 1954 ja kuusi toisilleen tuntematonta ihmistä on kutsuttu kartanoon illallisjuhliin. Heidät vastaanottaa hovimestari Wadsworth (Tim Curry) ja myöhemmin illalliselle liittyy vielä isäntä Mr. Boddy (Lee Ving). Boddy antaa jokaiselle vieraalle lahjaksi erilaisen murhaesineen, eikä kulu aikaakaan kun Boddy päätyy ruumiina lattialle. Mutta onko syyllinen Mrs. Peacock (Eileen Brennan), Mrs. White (Madeleine Kahn), Professor Plum (Christopher Lloyd), Mr. Green (Michael McKean), Colonel Mustard (Martin Mull) vai Miss Scarlet (Lesley Ann Warren)?

Tämä Cluedo - pelaa henkesi edestä on ihan ensimmäinen lautapeliin perustuva elokuva. Elokuvan hahmot ovat suoraan Cluedosta tuttuja pelinappuloita ja muutenkin tuo peli näkyy leffassa hauskoina yksityiskohtina. Kartanon aulan lattia mukailee pelilaudan ruutuja, pelissä olevat salaportit toimivat myös elokuvassa samalla tapaa ja hahmojen autot elokuvassa olivat juuri sen värisiä kuin pelinappulat lautapelissä. Mainioin ja nerokkain tapa tuoda elokuvaan pelin ideaa on kuitenkin leffan loppuratkaisu. Cluedo-lautapelissähän on ideana selvittää kuka hahmoista on murhaaja, missä huoneessa murha tehtiin ja millä välineellä. Murhaaja ei siis joka pelikerralla ole sama ja leffassa tämä on toteutettu niin, että sille on kolme erilaista loppuratkaisua. Kun Clue ilmestyi vuonna 1985 elokuvateattereihin, toimitettiin niihin vain jokin näistä versioista näytettäväksi! Itse elokuvahan on ihan hulvattoman hauska musta komedia, jossa on erinomaiset näyttelijät. Kaikille tutusta lautapelistä on saatu oikeasti toimiva murhamysteeri, jossa saa myös jännittää kuinka se tulee päättymään. Tuossa omalla dvd-levylläni on mukana kaikki kolme erilaista loppuratkaisua ja siinä voi valita, että haluaako vain randomilla jonkin niistä, tai sitten vaihtoehtoisesti voi katsoa kaikki kolme loppua yhteen putkeen. Clue on siis mielestäni erittäin viihdyttävä murhamysteeri ja vaikka se ei varsinaisesti kauhua olekaan, niin mustalla huumorillaan se sopi erinomaisesti myös tähän Halloweenin leffaputkeen. Suosittelen!

The quiet out here can get real loud.

Halloween kauhuputken ensimmäinen elokuva tänä vuonna oli The Open House (2018). Teini-ikäinen Logan (Dylan Minnette) muuttaa äitinsä Naomin (Piercey Dalton) kanssa väliaikaisesti sukulaisten myynnissä olevaan suureen taloon vuorille. Talossa järjestetään usein näyttöjä mahdollisille ostajille ja Logan alkaa epäillä, että joku on jäänyt taloon piileksimään, sillä outoja asioita alkaa tapahtua ympäri taloa. 

Päätin aloittaa putken tänä vuonna jollakin uudella leffalla, josta en ole kuullut mitään etukäteen ja Netflixin valikoimista osui kohdalle tämä The Open House. Valintaan vaikutti se, että Dylan Minnette oli jo entuudestaan tuttu oikein hyvästä 13 Reasons Why -sarjasta ja Netflixin omista leffoista/sarjoista ei ole koskaan osunut kohdalle mitään kovin huonoa katsottavaa. No, kerta se on ensimmäinenkin. Alkuun tämä The Open House vaikutti ihan lupaavalta, näyttelijät olivat asiallisia ja leffassa oli ihan uhkaava tunnelma. Naapuruston väki vaikutti hyvin omituisilta ja talossa tuntui tapahtuvan jotain yliluonnollisia outouksia. Sitten yhtäkkiä se yliluonnollinen puoli katosi kuvioista, eikä niitä kaikkia outoja naapureitakaan muistettu enää. Mielenkiinnolla odotin, että miten tämä kaikki selitetään, mutta mitään selityksiä ei koskaan tullutkaan. Elokuvan loputtua kelasin jopa muutaman minuutin taaksepäin, jotta huomaisin jotakin, mitä olen missannut. Mutta ei, tässä elokuvassa ei vain vaivauduttu selittämään yhtään mitään mistään. Se toi lähinnä mieleen jotkut omat "leffaideani", kun olen keksinyt jonkun hyvän kohtauksen ja jännittävän kuvauspaikan, mutta en sitten mitään varsinaista tarinaa sen ympärille. Siksi en olekaan ideoitani toteuttanut. The Open Housen tekijät toteuttivat. En suosittele.

Back to Basics 2018, la-su

Viimeisenä rutistuksena Night Visions Back to Basics -tapahtumassa oli lauantain ja sunnuntain välinen leffayö, joka vietettiin tälläkin kertaa Helsingin Andorrassa/Dubrovnikissä. Tosin omalta osaltani ainoastaan Andorran puolella, sillä kaikki katsomani elokuvat osuivat (onneksi) siihen saliin. Jaksoin tälläkin kertaa istua yhteensä viisi elokuvaa, iltayhdeksästä aamuseitsemään asti. Hauskaa oli ja mielenkiintoisia juttuja pääsi näkemään tälläkin kertaa.

Squirm (1976)

Fly Creekin pikkukylään iskee iso myräkkä, joka katkoo voimalinjoja saaden ne iskeytymään maahan. Märkä maa saa aikaan suuren sähköiskun, jonka seurauksena maan sisässä asustelevat madot muuttuvatkin ihmislihaa himoitseviksi pedoiksi. Madot pysyvät päivällä piilossa, mutta pimeän saapuessa ne hyökkäävät kyläläisten kimppuun, eikä kukaan ole niiltä turvassa!

Squirm oli hyvin viihdyttävä elokuva ja Night Visions -festarit oli juuri oikea paikka katsella sitä. Näytöksessä oli vieläpä paikalla ohjaaja Jeff Lieberman (joka muuten istui vaimonsa kanssa myös edellisen päivän The Room -näytöksessä ihan lähistölläni!), jolta löytyi mielenkiintoisia tarinoita Squirmin tekemisestä. Näissä vanhojen B-kauhuleffojen näytöksissä aina pääsee kuulemaan, etteivät niiden tekijät silloin aikoinaan olisivat ikinä voineet kuvitella olevansa tarinoimassa niistä vuosikymmeniä myöhemmin maailman toisella puolen. Pidin Squirmista erittäin paljon; se oli hauska elokuva, muttei kuitenkaan mikään vitsi. Vaikka ajatuksena tappajamadot tuntuu aika huvittavalta, mutta tässä ne onnistuivat olemaan aika uhkaavia ja pelottavia! Tunnelma elokuvassa oli onnistuneen jännittävä ja siinä oli myös hyvin näyttävät erikoistehosteet.  Suosittelen! Traileri

______________________

Truth or Dare (2018)

Joukko nuoria on juhlimassa koulun päättymistä Meksikossa ja he kokoontuvat vanhaan hylättyyn rakennukseen pelaamaan Totuus vai tehtävä -peliä. Hauskanpito alkaa pelin johdattelemina suudelmina ja hihityttävine paljastuksineen, mutta pian pelin todellinen luonne alkaa paljastua. Peliä hallitseekin jokin pahuus, jonka vuoksi annettu tehtävä on aina suoritettava, eikä vastauksissa saa valehdella, mikäli haluat selvitä hengissä! Kaiken lisäksi peli ei tunnu loppuvan koskaan, vaan tehtäviä ja kysymyksiä saattaa esittää kuka tahansa, milloin ja missä vain.

Tiesin mitä olin menossa katsomaan: uutta teinikauhuleffaa, joka saattaa olla ihan viihdyttävä ja katsottava, tai sitten (hyvin todennäköisesti) se voi olla myös todella huono. Ja huonohan se oli. Onneksi se ei kuitenkaan ollut ihan sietämätön, kyllä sen pystyi katsomaan loppuun saakka, vaikka usein sen aikana tunsin esimerkiksi myötähäpeää. Pahiten siinä kuitenkin tökki se, ettei siinä oikein ollut mitään uutta ja ihan oikeasti välillä tuli tunne, että olen nähnyt sen aiemminkin, vaikka se ei mahdollista olekaan. Niin ja se ilme, joka näille tyypeille riivattuna tuli, oli ihan kuin uuden It-elokuvan Pennywisen ilme! Välillä Truth or Daressa onnistui kuitenkin olemaan ihan ahdistava ja pelottavakin tunnelma, mutta se oli hyvin hetkellistä. Ei tätä elokuvaa vaan voi suositella edes teinikauhujen faneille. Traileri

______________________

Scream and Scream Again (1970)

Mies pökertyy kesken lenkin ja herää myöhemmin sairaalassa ilman jalkoja. Samaan aikaan toisaalla matkoilta palaava vakooja joutuu vaaralliseen kuulustelutilanteeseen. Kolmannessa paikassa poliisi taas yrittää epätoivoisesti saada kiinni nuoria naisia tappavaa sarjamurhaajaa. Miten nämä tarinat liittyvät toisiinsa?

Ajattelin etukäteen, että tämä Huuto yössä tulisi olemaan yön paras pätkä ja odotin sitä paljon, tähdittäähän elokuvaa sentään Vincent Price, Christopher Lee sekä Peter Cushing! Valitettavasti kuitenkin totuus on se, että olin näytöksessä hyvin tylsistynyt, enkä jaksanut keskittyä kunnolla. (Kello oli tässä vaiheessa noin kaksi yöllä, joten silläkin saattaa olla vaikutusta.) Nyt liki viisi kuukautta katselun jälkeen en muista siitä enää yhtään mitään, joten arvostelua ei nyt ole. Todettakoon vain, että kovin suurta vaikutusta se ei minuun tehnyt. Traileri

______________________

Incident in a Ghostland (2018)

Äiti muuttaa kahden teini-ikäisen tyttärensä Bethin ja Veran kanssa suureen perinnöksi saatuun taloon. Välittömästi taloon tunkeutuu kaksi mielipuolta ja on suorastaan ihme, että perhe selviää tapauksesta hengissä. Vuosia myöhemmin äiti ja aikuiseksi kasvanut Vera asuvat yhä samassa talossa, eikä Vera ole selvinnyt traumoista ja oireilee voimakkaasti yhä. Beth palaa vierailemaan nuoruudenkotiinsa ja saa huomata, ettei painajainen ole hänen omaltakaan kohdalta vielä ohi. 

Tämä Incident in a Ghostland oli ehdottomasti suosikkini yön elokuvista. Sen tunnelma oli erittäin vaikuttava ja ahdistava. Sitä teki pahaa katsoa, mutta sitä enemmän sitä vain halusi nähdä lisää. Kauhu oli todellista, eikä elokuvasta puuttunut yllättäviä käänteitä. Hirveästi tämän tarinasta tai tapahtumista ei voikaan kertoa, jottei spoilaa mitään. Tarina kuitenkin toimi erittäin hyvin ja kaikki näyttelijät olivat myöskin erinomaisia. Leffassa oli joitakin vatsaavääntävän inhottavia kohtauksia, mutta eniten se oli kuitenkin tyylikästä psykologista kauhua. Elokuva jäi myös vahvasti pyörimään mieleeni ja huomasin seuraavanakin päivänä palaavani ajatuksissani tähän. Pidin siis Incident in a Ghostlandista valtavasti, enkä näemmä meinaa keksiä tarpeeksi hehkuttavia sanoja tälle. Suosittelen suuresti! Traileri

______________________


Mom and Dad (2017)

Jotakin merkillistä tapahtuu ja tv-vastaanottimien kautta leviää jokin signaali, joka sekoittaa kaikkien aikuisten mielen niin, että kaikki haluavat yhtäkkiä tappaa omat lapsensa! Vanhemmat jonottavat murhanhimoisina koulujen ulkopuolella odottaen lastensa koulupäivän päättyvän - jotta voivat päättää näiden päivät kokonaan.

Nicolas Cage raivoamassa moottorisaha kädessään, tarvitseeko muuta enää sanoa? Mom and Dad oli ehdottoman viihdyttävä elokuva, joka upposi ainakin tähän yleisöön. Leffassa oli kekseliäästi hyödynnetty tuota ideaa, että murhanhimo todella kohdistui vain omia lapsia kohtaan. Oli synnytysosastolle suuntaava viimeisillään raskaana oleva nainen, jolle ei kannattanutkaan antaa omaa lasta syliin. Sitten oli (Cagen) perheen koti, jonne tuli vielä vierailemaan myös isovanhemmat. Siinähän sitten pyörittiin pöydän ympärillä kissa ja hiiri -piirileikkiä hyvän aikaa. Väkivalta oli tässä myöskin aika kekseliästä ja kammottavaakin, mutta siltikin tämä leffa oli kyllä pitkälti hauskanpitoa. Mom and Dad ei toki ole mikään hienoin tai nerokkain kauhupätkä, mutta sen viihdyttävyyttä ei vain voi kieltää. Toimii ainakin yönäytöksissä! Traileri


***
P.S. Saatan luopua tästä tavastani esitellä kaikki leffayön katsotut yhdessä postauksessa, koska a) tämä on vaivalloista ja b) yleisö on toivonut sitä. Katsotaan nyt kykenenkö muutosvastaisuudeltani siihen.

Back to Basics 2018, perjantai

Keväisen Night Visions -festareiden perjantaipäivä sujui iloisissa tunnelmissa jopa kahden Tommy Wiseau -elokuvan parissa. Ensimmäisenä tuli viskottua muovilusikoita ihmisten niskaan, eli jälleen tuijotettiin valkokankaalta The Room (2003). Siitä nyt olen jauhanut niin monesti jo blogissa, joten katselkaa vaikka festaritunnelmia muutaman vuoden takaa täältä. Hauskaa ja villiä menoa oli tälläkin kertaa. Toisena elokuvana oli kuitenkin aika tuoretta tavaraa, nimittäin Best F(r)iends: Volume 1 (2017)!

Justin MacGregorin ohjaamassa ja Greg Sesteron käsikirjoittamassa Best F(r)iendsissä nähdään Tommy Wiseaun ja Sesteron ensimmäinen yhteinen elokuva sitten The Roomin. Jon Kortina (Sestero) on ajatunut rahattomaksi kulkuriksi Los Angelesin syrjäkujille. Mies kohtaa erikoisen hautausurakoitsija Harvey Lewisin (Wiseau), joka päättää ottaa Jonin apulaisekseen. Miehet ystävystyvät ja pikkuhiljaa ajautuvat yhdessä hämärähommiin suurien rahojen toivossa. Pian kuitenkin ystävyys joutuu koetukselle, kun mukaan astuvat valheet ja juonittelut toisen selän takana.

Best F(r)iendsistä on aika vaikea kirjoittaa mitään kunnollista arvostelua. Elokuvan katsominen vaatii ehdottomasti sen, että tuntee The Roomin ja elokuvan suurin vetovoima onkin Tommy Wiseau. Vaikka elokuvassa onkin jonkun muun tekemä käsikirjoitus, niin kyllähän siinä sai koko ajan jännittää, että mitähän se Wiseau tekee ja sanoo seuraavaksi. Toki käsikirjoittaja onkin Greg Sestero, joka tuntee Wiseaun varsin hyvin. Elokuvassa myös kuului The Roomista tuttuja vuorosanoja ja onhan Best F(r)iendsin kohdeyleisö aika helppoa päätelläkin. Night Visionsin keräämä täysi teatterisali oli sitä parhaimmillaan, välihuuteluja sekä -aplodeja riitti. Elokuvassa oli paljon outoilua (mitä muutakaan voi odottaa) ja erikoisia käänteitä, mikä oli suurimmaksi osaksi hyvä asia. Tämä kuitenkin oli vasta ensimmäinen osa, joten paljon jäi vielä avoimeksi. Arvostelu olisikin varmaan helpompi kirjoittaa vasta kakkosen jälkeen, koska sitten vasta näkee millaiseen loppuratkaisuun on päädytty ja miten paljon kaikkea on päätetty avata. Tuo Volume 2 pitäisi ilmestyä ensi vuoden alkupuolella ja tämä ensimmäinen osa julkaistaan digitaalisena (+ on demand) 25.9.2018. Suosittelen katsomaan, mikäli Wiseau ja The Room jaksavat viihdyttää!

Back to Basics 2018, torstai

Tämän vuoden Night Visionsin Back to Basics -festarit alkoivat omalta osaltani torstaista (joskus silloin huhtikuussa siis). Kävin torstaina katsomassa vain dokumentin nimeltään Borley Rectory (2017), joka kertoi yhdestä maailman kuuluisimmasta kummitustalosta. Tämä englantilaisen Borleyn pappilan tarina on monille tuttu Noidan käsikirja -opuksesta ja olihan se itsellenikin se suurin syy valita ohjelmalehtisestä juuri Borley Rectory katseltavaksi.

Lyhyesti Borleyn pappilan tarina on se, että talo rakennettiin vuonna 1862, jonka jälkeen useat eri asukkaat vuosien varrella tekivät siellä lukuisia havaintoja kummituksista ja lopulta talo paloikin raunioiksi vuonna 1939. Tässä Ashley Thorpen dokumentissa keskityttiin näihin paranormaaleihin ilmiöihin vuosien varrelta. Dokumentti oli toteutettu hieman erikoisempaan tyyliin, sillä siinä  hyödynnettiin näyttelijöiden lisäksi reilusti animaatiota. Mustavalkoisessa kuvassa käytettiin paljon valoja ja varjoja sekä savua. Siinä oli myös hyvät musiikit, äänitehosteet sekä toimiva kertojaääni (Julian Sands), jotka loivat dokumenttiin juuri sopivan aavemaisen tunnelman. Näytöksessä oli paikalla dokumentin tekijä Thorpe, joka kertoi avoimesti sen useita vuosia kestäneestä tekoprosessista. Mies teki nimittäin dokumentin editoinnin animaatioineen kokonaan yksin kotoa käsin. Lopputulos oli kuitenkin erittäin onnistunut, Borley Rectory oli aivan omanlaisensa dokumentti, joka oli todella kauniin näköinen ja aavemaisen tunnelmallinen. Oli hienoa päästä näkemään se valkokankaalta!

I don't want to need you, 'cause I can't have you.

The Bridges of Madison County (1995) sijoittuu 60-luvun maaseudulle. Francesca (Meryl Streep) on hieman elämäänsä kyllästynyt maatalon emäntä, jonka mies ja lapset lähtevät muutamaksi päiväksi matkoille. Pian naisen pihaan ilmestyy eksyksissä oleva valokuvaaja Robert (Clint Eastwood), joka on tullut kuvaamaan lähistöllä olevia katettuja siltoja. Francesca lähtee näyttämään reittiä ja päivä venyykin yhteiselle illalliselle ja myöhäisillan drinkeille tuttavuutta tehden. Robert ja Francesca huomaavat löytävänsä toisistaan juuri sen puuttuvan palasen ja he kokevat kiihkeän muutaman päivän kestävän suhteen.

Tämä Robert James Wallerin kirjaan perustuva Clint Eastwoodin ohjaama Hiljaiset sillat ei ole oikein koskaan herättänyt mielenkiintoani, en ole oikein kokenut olevani sen kohderyhmää. Nyt kuitenkin flunssapotilaana sohvalla maatessani päätin jostakin syystä katsella sen. Eikä leffa ihan juttuni ollut, mutta syy ei ollutkaan se mitä olin ajatellut. Olin nimittäin ajatellut sen olevan liian siirappista rakkaushöttöä siitä kuinka löydetään se loppuelämän ihana kumppani ja vuosisadan rakkaustarina on valmis. Sitähän tämä ei tosiaan ollut, mutta mielestäni leffan tarina oli aika kuvottava. Jep, tämä niin monien hehkuttama suuri rakkaustarina oli mielestäni kuvottava.

Aloitetaan kuitenkin sillä, että Meryl Streep tekee tässä todella upean roolisuorituksen italialaisena herkkänä kotirouvana. Tämä viestii pienillä eleillä ja ilmeillä niin paljon tunteita, että niissä on helppo elää mukana. Eastwood jää (varmaankin tarkoituksella) vähän tämän varjoon, mutta ei tästäkään löydy moitittavaa ja kemiat heillä toimivat hyvin yhteen. Pidin myös elokuvan kauniista maalaismaisemista ja sen rauhallisesta tunnelmasta. Nyt kun tämä on saatu pois alta, päästään siihen kiukkuun. Kaunis tunnelma ei pelastanut sitä, että tämähän oli ihan vain tarina tylsistyneen kotirouvan syrjähypystä! En pysty näkemään mitään suurta rakkautta siinä, että miehensä poissaollessa vaimo hempeilee vieraan miehen kanssa perheen yhteisessä kodissa. Vaimo, jonka parisuhteessa on periaatteessa kaikki hyvin, mutta vähän vain tylsistyttää. Eikä tätä jälkikäteen edes kaduta tai harmita aviomiehen puolesta. Elokuvassa tehdään Francescasta uhri, se raukka, joka joutuu elämään loppuun asti väärän miehen kanssa tylsää elämää. En voi ymmärtää, miten tämä on niin monien mielestä kaunis rakkaustarina. Enkä nyt voi vastustaa kiusausta todeta, että tuskin näin myönteisesti suhtauduttaisiin asetelmaan, jossa vaimo ja lapset lähtevät reissuun ja mies kutsuu vieraan naisen seuralaisekseen siksi aikaa... Hiljaiset sillat voi ehkä olla jollekin keski-ikäiselle tylsistyneelle kotirouvalle kiva pako todellisuudesta, mutta minut se näemmä sai vain pahalle päälle!

All of junior high school sucks. High school's better; it's closer to college. They'll call you names, but not as much to your face.

Welcome to the Dollhouse (1995) kertoo 11-vuotiaasta koulukiusatusta Dawn Wieneristä (Heather Matarazzo). Koulussa Dawnilla ei ole yhtään ystäviä, opettajat eivät välitä kiusaamisesta ja kotonakin tämän vanhemmat suosivat vain söpöä pikkusiskoa. Yllättäen kuitenkin yksi kiusaajista, Brandon (Brendan Sexton III) avautuu elämästään Dawnille ja heistä tulee salaa ystävät. Dawn myös rakastuu isoveljensä renttumuusikkokaveriin ja haaveilee pääsevänsä tämän tyttöystäväksi. 

Näin tämän Tervetuloa nukkekotiin ensimmäistä kertaa silloin kun se oli aika tuore leffa ja olin melko samanikäinen kuin Dawn. Muistan tuolloin tätä katsellessani kokeneeni aika suurta myötähäpeää Dawnia kohtaan. Mietin monessa kohdassa, että älä nyt noin tee kun vain nolaat itsesi. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin päällimmäisin tunne on kuitenkin sääli ja sympatia, miten nuo lapset (ja aikuiset) voivatkin olla noin julmia. Tiedän, että Welcome to the Dollhouse on rankkaa mustaa huumoria, mutta totta puhuen en pysty nauramaan tälle leffalle. Jos sille nauraisi, tuntuisi siltä, että nauran niiden ilkeiden mukeloiden mukana Dawnille. Ja olen siis kyllä yleensä hyvin mustan huumorin ystävä, mutta tämä aihe on jotenkin sellainen, että sille en vain osaa nauraa (vaikka itse olenkin säästynyt koulukiusaamiselta). Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, pidän Welcome to the Dollhousea kyllä erinomaisena elokuvana, se ei vain ole minulle komedia. Mielestäni tämä on hyvin aidon tuntuinen nuorisokuvaus ja siinä on kuvattu kiinnostavasti erilaisten hahmojen kohtaamisia. Esimerkiksi Dawnin pikkusiskona on sellainen Little Miss America -tyyppinen söpöläinen, joka vain tanssahtelee ympäriinsä balleriinana kietoen kaikki pikkusormensa ympärille. Paitsi Dawnin tai tämän leffan katsojat. Katsojalle tästä leffasta löytyykin ihan yhtä paljon pidettäviä hahmoja kuin Dawnin elämästä. Eli ei juuri yhtään. Welcome to the Dollhouse on mielenkiintoinen, koskettava ja sopivan erikoinen elokuva, suosittelen suuresti!

 

Maximum Halloween 3017, la-su

Night Visions -leffafestarit päättyivät totuttuun tapaan jälleen koko yön istuntoon elokuvateatterissa. Teatterina oli tälläkin kertaa Kinopalatsi, joka toimii kyllä varsin mukavasti tähän tarkoitukseen. Itse osallistuin tälläkin kertaa vain osittain yönäytöksiin, sillä halusin käydä katsomassa yhden leffan jo ennen sitä ja aavistin, että en (enää) vain kykene istumaan 18 tuntia putkeen leffassa, vaikka kuinka kovia leffoja ja meininki olisikin. Reilut 12 tuntia sai siis riittää ja nämä tapittelin läpi:

Class of 1984 (1982)

Andrew Norris aloittaa uutena musiikinopettajana rähjäisessä koulussa. Pian tämä saakin huomata, että koulussa opettaminen on mahdotonta, sillä koulua näyttää pyörittävän oppilaista koostuva huligaanijoukko. Muut opettajat ja jopa rehtori on polvillaan huligaanien edessä, mutta Norris ei anna periksi ja yrittää saada otetta oppilaistaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä tämä huumebisnestä pyörittävä jengi jättää myös ruumiita jälkeensä. 

Näin tämän Luokka 1984 -leffan ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten, mutta pidin siitä välittömästi ja nyt kun tarjoutui mahdollisuus nähdä se valkokankaalta, niin olihan se hyödynnettävä. Paikalla näytöksessä oli myöskin ohjaaja Mark L. Lester, jonka leffoja oli festareilla enemmänkin näytillä (kuten Commando). Tässä leffassa on hyvä meininki. Pakko ensinnäkin tykätä ihan vain siitä, että siinä on tapahtumapaikkana 80-luvun koulumaailma ja pääsee näkemään vähän punkkarikasarinuorten tyyliä. Leffassa on myöskin ihan koko ajan meno päällä, siinä ei ole yhtään tylsää hetkeä ja taustalla soi mitä mainiommat musiikit. Väkivaltaa myös riittää ja loppua kohden melkoisen julmaakin sellaista. Vaikka leffa meneekin tietyllä tapaa melkoisen överiksi, niin onhan tuollainen välinpitämätön asenne koulua ja opettajia kohtaan tuttua omiltakin yläasteajoilta, nuoret osaa olla julmia. Class of 1984:ssa ne olivatkin erityisen julmia, mutta kun opettaja pistääkin kunnolla vastaan, on hyvä viihde taattu! Traileri
_____________


Sequence Break (2017) 

Kolikkopelikorjaamolla työskentelevä Oz ei välitä nykyajasta, vaan fiksailee innoissaan vanhoja pelikoneita niistä lumoutuneena. Oz alkaakin korjata hyvin omituista peliä, joka sekoittaa pelimaailman ja todellisuuden. Hallusinaatiot tuntuvat kuitenkin hyvin todellisilta ja sen vuoksi Ozin luonnekin alkaa muuttua. Mies on hiljattain tutustunut baarissa Tessiin, jonka kanssa tämä yrittää tapailla, mutta tästä tulee hankalaa pelin viedessä mennessään.

Valitsin tämän Sequence Breakin katsottavaksi suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että siinä oli mukana samoja tyyppejä kuin viime vuonna näytetyssä mahtavassa Beyond the Gatesissa (arvostelu täällä). Muutenkin idea kuulosti hyvältä: vanhoja kolikkopelejä, syntikkamusiikkia ja jänniä erikoistehosteita. Niitä tässä onneksi riittikin! Leffan idea oli myöskin mielenkiintoinen, mutta yksi asia tässä vain häiritsi. Tajusin mielestäni ihan liian aikaisessa vaiheessa sen loppuratkaisun! En tiedä oliko tarkoituksena hoksatakin se jo varhaisessa vaiheessa elokuvaa, mutta itse olisin halunnut yllättyä lopussa enemmän ja sen vuoksi välillä vähän jopa tylsistytti. Mutta olihan tämä nyt visuaalisesti ja musiikillisesti todella upea elokuva ja vaikka tuon loppuratkaisunkin "tiesi", niin kiinnosti nähdä kaikki mitä siinä välissä tapahtui. Tässäkin näytöksessä oli muuten ohjaaja Graham Skipper paikalla. Traileri
_____________


Brawl in Cell Block 99 (2017) 

Bradley elää onnellisesti yhdessä raskaana olevan vaimonsa kanssa kaikilla mukavuuksilla suuressa talossa, jota tämä rahoittaa harkitusti hämärähommilla. Suurempi keikka menee kuitenkin pahasti pieleen ja mies joutuu vankilaan. Tällä välin Bradleyn vaimo kaapataan ja tämän vapauttaakseen miehen tulee tappaa vankilan rankimmalla osastolla oleva vanki. Bradley on valmis tekemään mitä tahansa perheensä puolesta ja järjestää itsensä tuonne samaiselle osastolle keinoja kaihtamatta.

Brawl in Cell Block 99 valikoitui katsottavakseni oikeastaan vain sen vuoksi, että muut vaihtoehdot kiinnostivat vielä vähemmän. Odotukseni tämän suhteen olivat siis hyvin alhaalla ja ehkä juuri sen vuoksi tästä tulikin tämän vuoden festareiden yllättäjä omalla kohdallani. Pidin tästä leffasta nimittäin melkoisen paljon! Siinä oli sellaista kylmänviileää raakuutta, Bradleyta ei kiinnostanut mikään muu kuin se, että saa perheensä pelastettua. Ihan sama mitä pitää tehdä muille (syyttömillekin) ihmisille tai mihin ongelmiin mies itse joutuu. Leffa oli siis erittäin raaka ja siinä roiskuivat veret sekä irtonaiset ruumiinosat. Myöskin äänitehosteilla tuotiin varsin selvästi esille se kuinka monta luuta nyt napsahtikaan kerralla poikki. Olin itse myös hieman yllättynyt Vince Vaughnin hienosta ja uskottavasta roolisuoristuksesta, sillä olen nähnyt tältä vain (huonoja) komediarooleja. Brawl in Cell Block 99 toimi erinomaisesti kaikin puolin, se eteni rauhallisesti kohti määränpäätään ja oli samalla hyvin väkivaltainen sekä jännittävä. Mieleeni tulee myös sana tyylikäs, vaikka se sijoittuukin rosoisiin vankiloihin ja raakuuksia ei säästelty. Traileri
_____________


Street Trash (1987) 

New Yorkin hämäräkujilla työskentelevä kauppias onnistuu löytämään kellarista laatikollisen vuosikymmeniä vanhaa viinaa. Mies laittaa pullot pilkkahintaan myyntiin ja paikalliset kaduilla asuvat pummit käyvät hakemassa niitä yksi toisensa jälkeen. Pullojen sisältö vain onkin oikeasti jonkinlaista ydinjätettä ja juoman nauttineet henkilöt räjähtävät levittäen iloisen kirjavia sisuskalujaan ympäri kujia.

Street Trash oli yön elokuvista eniten odottamani, sillä se on kasarikauhukomediaa, jota en ollut edes aiemmin nähnyt. Ja olihan se odottamisen arvoinen, kunnon kasarimeininkiä mitä hienoimmilla erikoistehosteilla varustettuna. Juonellisesti se nyt ei ole kovin kummoinen, mutta olihan se nyt siistiä päästä näkemään kun tyypit muuttuivat viinahörppynsä otettuaan värikkääksi mömmöksi.  Ällöilyä ja goreilua siis riittää, mutta myös huumoripuolta oli reilusti mukana - nimenomaan aika mustaa sellaista. Näyttelijät tässä olivat myös aika tasottomia, mutta se vain kuului asiaan. Itseasiassa Street Trashista tuli vähän Troma-elokuvat mieleen, vaikka tämä ei niihin liitykään millään tapaa. Viihdyttävä kauhukomedia mahtavilla käsintehdyillä erikoistehosteilla. Traileri

_____________

American Satan (2017) 

Nuori toiveikas bändi muuttaa Hollywoodiin haaveillen supertähteydestä. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kilpailu on kovaa ja keikat täytyy saada itse myytyä täyteen. Erikoinen muukalainen tarjoaa kuitenkin bändille apuaan todella nopeaan suosioon. Ilmaista se ei kuitenkaan ole, sillä bändin on siirryttävä pimeälle puolelle ja noudatettava muukalaisen antamia moraalittomia käskyjä. 

Olihan se tämä American Satan valittava katsottavaksi, kun se kertoo aloittelevasta bändistä Hollywoodissa ja heti ensimetreillä pääsikin ihastelemaan esimerkiksi Whisky a Go Go:ta keikkapaikkana. Leffa olikin ihan kiva yhdistelmä rock-elämää (loppumattomia huumehöyryisiä bileitä bändäreitä pyöritellen) sekä sitten tuota kauhupuolta. Onhan tuollaista rokkibändien elämäntyyliä yhdisteltykin paholaisen kanssa leikkimiseen jo kautta aikojen! Leffassa oli ihan asialliset musiikit ja oli se myös paikoin viihdyttävä. Pakko silti kuitenkin sanoa, että American Satan ei ollut suosikkini. Siinä ei oikein ollut mitään uutta ja ihmeellistä, olisin ehkä toivonut siinä olevan enemmän tuota pimeän puolen kanssa leikittelyä. Toisaalta sanoisin, että tämä oli tällainen kerran katsottava elokuva, mutta toisaalta taas haluaisin antaa sille myös uuden mahdollisuuden. Kenties muuhun kellonaikaan kuin aamuviideltä. Traileri

The outcome of this war wont be decided tonight. I don't think anyone would criticize us for laying down our riffles on Christmas Eve.

Joyeux Noël (2005) on tositapahtumiin perustuva elokuva aselevosta ensimmäisessä maailmansodassa jouluna 1914. Muutamien metrien päässä toisistaan juoksuhaudoissa majailevat saksalaiset, ranskalaiset ja skotlantilaiset sotilaat päättävät yhdessä toimin pitää välirauhan jouluaattoillan ja joulupäivän ajan. He kohtaavat ei-kenenkään-maalla, jossa he paiskaavat kättä ja viettävät joulua laulaen, juoden ja pelaten yhdessä hyvässä hengessä. Välirauhan jälkeen sodan on kuitenkin jatkuttava entiseen malliin.

Kuulin tästä Päivä ilman sotaa -elokuvasta viime vuonna joulun alla. Todennäköisesti olen joskus historian oppitunnilla ennenkin kuullut joulun aselevosta, mutta kouluajoista alkaa ilmeisesti olla jo niin pitkä aika, että viime vuonna tieto tuli jälleen täytenä yllätyksenä. En suoraan sanoen osannut edes kuvitella, että välirauha sodassa voisi olla mitenkään mahdollista. Eikös ne sotilaat vaan tapa armotta kaikki, jotka sattuvat eteen tulemaan? Tajuan kyllä, että oma mielikuvani sodassa olemisesta on hyvin rajoittunut ja tämän vuoksi halusinkin päästä näkemään Joyex Noëlin. Tämä olikin varsin silmiä avaava ja hyvin koskettava jouluelokuva. Se toi silmien eteen sen, kuinka nuo urheat sotilaat kuitenkin kaipasivat kotia, perhettään ja jouluakin. Sen, kuinka näistä jokainen tarvitsi tuon rauhan hetken, jolloin sai unohtaa sotimisen ja jakaa yhdessä pullollinen lämmittävää juomaa, kauniita joululauluja ja hengellinen hartauskin. Oli kylmäävää nähdä, kuinka heidän piti taas asettua toisiaan vastaan ja jakaa luoteja niille samoille tyypeille, joiden kanssa muutama tunti sitten jaettiin kokemuksia koti-ikävästä. Joyex Noël oli siis upea elokuva, joka sai minut ihan eri tavalla joulumielelle kuin ne iloiset joulunpunaiset rallattelut. Se näytti, kuinka joulu yhdistää niin suurta osaa maailmasta ja voi saada aikaan jopa hetkellisen rauhan sodan keskelle. Joyex Noël ansaitsee ehdottomasti paikan parhaiden jouluelokuvien kärkisijoilla ja suosittelen sitä suuresti.

Maximum Halloween 3017, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsissa Mark L. Lesterin ohjaaman elokuvan Commando (1985). Näytöksessä oli paikalla myös ohjaaja itse, joka vastaili kysymyksiin ja jakoi nimmareita leffan päätyttyä. Seuranani oli kolme todellista Commando-fania ja itsehän en ollut koskaan aiemmin nähnyt koko leffaa! Olin tosiaan monta vuotta elämästäni sitä mieltä, että en pidä toimintaleffoista, vaikka en koskaan ollut antanut niille mahdollisuutta. Nykyään tulee niitäkin katsottua (ja toki myös pidän monista), mutta kun oli ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään lähes kokonaan katsomatta toimintaleffoja, niin on niistä yhä jokunen näkemättä...

Erikoisjoukkojen upseeri John Matrix (Arnold Schwarzenegger) on jättänyt vaarallisen työnsä ja elää nyt rauhallista perhe-elämää tyttärensä Jennyn (Alyssa Milano) kanssa. Vanhat työkuviot kuitenkin palaavat tämän luokse, kun kostonhimoiset palkkasotilaat kaappavat tyttären Johnin silmien edestä ja tuuppaavat miehen lentokoneeseen suorittamaan antamaansa tehtävää. John onnistuu kuitenkin pakenemaan ja lähtee etsimään miehiä, joilla Jenny on panttivankina. Avukseen John saa lentoemäntä Cindyn (Rae Dawn Chong), jonka avulla he löytävätkin oikean paikan. John varustautuu päästä varpaisiin järeisiin aseisiin, kaivaa muskelinsa esiin ja astelee itsevarmasti kohti taistoa.

Leffan päätyttyä kolme päätä kääntyi katsomaan minua kysyvänä: "No?". Vastaukseni tuolloin ja yhä on, että olihan se kova. Osansa teki toki nuo melkoiset olosuhteet, joissa pääsin katsomaan Commandoa ensimmäistä kerta. Ensinnäkin se yleisö oli täynnä faneja ja aplodit sekä hurraahuudot raikuivat koko leffan ajan. Myöskin Arskan repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen siihen malliin, että en saanut selvää, että mitä siinä oikeasti edes sanottiin. Let off some steam, Bennett. Toisekseen näytöksen jälkeen oli tosiaan Q&A-tilaisuus ohjaaja Mark L. Lesterin kanssa. Kysymykset olivat vähemmän yllättävästi hyvin pitkälti Schwarzeneggeriin liittyviä ja kyllähän se Lester jaksoi tarinoidakin. Itse Commandosta todettakoon se, että monien muiden aikuisiällä näkemieni toimintaleffojen tapaan tämäkin oli paljon muuta kuin sitä silmitöntä ja kasvotonta räiskintää. Siinä oli myös hyvää seikkailuhenkeä ja jännitystä, mutta leffan suurin taika taitaa kuitenkin olla Arskan persoona. Mies pääsi tässä näyttämään ilmeisesti aika ensimmäisiä kertoja komediallista puoltakin ja laukoo monia hyviä reploja. Ja onhan ihan se varsinainen toimintapuolikin tässä varsin viihdyttävää, varsinkin kun Arska lahtasi vihollisia sarjatulituksella ja vastustajat vain ampuivat huteja sinne tänne. Pidin siis Commandoa oikein viihdyttävänä toimintaelokuvana, joka toimi erittäin hyvin näin valkokankaalta katseltuna loppuunmyydyssä leffasalissa.

Maximum Halloween 3017, torstai

Polkaisin omalta osaltani Night Visions Maximum Halloween 3017 -elokuvafestarit käyntiin Kinopalatsissa James Francon ohjaamalla elokuvalla The Disaster Artist (2017). Elokuva perustuu Greg Sesteron kirjoittamaan kirjaan The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Film Ever Made. Niin kirja kuin tämä tuore elokuva kertovat siis tarinaa siitä, kuinka kulttimaineeseen noussut maailman huonoimmaksi leffaksi nimetty Tommy Wiseaun elokuva The Room (2003) sai alkunsa. 

The Disaster Artist alkaa siitä, kun Greg Sestero (Dave Franco) kohtaa ensimmäistä kertaa Tommy Wiseaun (James Franco) San Franciscossa teatterikurssilla. Vaikka Tommy vaikuttaa hieman erikoiselta tyypiltä, eikä esimerkiksi suostu kertomaan mistä on oikeasti kotoisin tai kuinka vanha hän on, tulee heistä hyvät kaverukset. He jopa muuttavat kämppiksinä Tommyn Los Angelesin asuntoon ja yrittävät saada näyttelijäuransa käyntiin. Rooleja ei vain tunnu löytyvän ja Tommy päättää kirjoittaa itse oman käsikirjoituksensa, johon he molemmat pääsevät päärooleihin. Tommy toimii myös itse elokuvan ohjaajana ja tuottajana, eikä tämä myöskään ole valmis vastaanottamaan muilta mielipiteitä siitä, miten elokuvaa tehdään. Kaverusten välit rakoilevat projektin myötä, mutta lopulta syntyy elokuva nimeltään The Room.

Näin The Roomin ensimmäistä kertaa juuri Night Visionsissa vuonna 2012 (täällä siitä) ja siitä lähtien se onkin pyörinyt festareilla ihan joka vuosi. Kävin itsekin katsomassa sen toista kertaa vuonna 2015 (täällä taas siitä) ja onhan tuo nyt jo päätynyt omaankin hyllyyn. Jenkeissä tästä näytetään säännöllisin väliajoin keskiyön näytöksiä ja leffa on tosissaan noussut melkoiseksi kulttiklassikoksi. Olikin erittäin kiinnostavaa päästä nyt ikään kuin kurkistamaan kulissien taakse, että miten ihmeessä tämä elokuva tuli ylipäänsä tehdyksi. Siinä The Disaster Artist onnistuukin erinomaisesti, se raottaa tarinaa juuri sopivasti Greg Sesteron näkökulmasta, mutta jättää kuitenkin Tommy Wiseaun yhä mysteeriksi, jota hän on lähimmille ystävilleenkin. James Franco tekee aika täydellisen roolisuorituksen Tommyna. Ensinnäkin tämä imitoi äärimmäisen taitavasti Wiseaun eleitä, ilmeitä ja puhetta, joten oli todella helppoa kuvitella katsovansa ihan sitä aitoa oikeaa Tommya. Toisekseen mies onnistuu saamaan hahmosta esille tuon outouden ja koomisuuden, mutta samalla näyttää tästä myös herkemmän ja koskettavamman puolen.

En itseasiassa pidäkään Disaster Artistia varsinaisena komediana, vaikka siinä toki oli niitä lukuisia erittäin hauskoja kohtauksia. Se on mielestäni enemmän draamaelokuva ja välillä tuntuikin väärältä kun yleisössä tunnuttiin nauravan vähän joka asialle (samalla kun itse melkein nieleskelin itkua). Elokuvassa tuotiin hyvin esille niin Gregin kuin Tommyn haasteita selviytyä elokuvamaailmassa ja elämässä yleensäkin. Kuitenkin tämä oli hyväntuulinen elokuva ja leffateatterista lähti hymyssä suin kotiin. Night Visionsin yleisöäänestyksessä annoin tälle muuten täydet viisi tähteä. The Disaster Artist oli siis mielestäni todella hyvä elokuva ja suosittelen tätä ainakin The Roomin ystäville. Tämä tulee ensi tammikuussa myös yleiseen levitykseen Suomen elokuvateattereihin!