Maximum Halloween 3017, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsissa Mark L. Lesterin ohjaaman elokuvan Commando (1985). Näytöksessä oli paikalla myös ohjaaja itse, joka vastaili kysymyksiin ja jakoi nimmareita leffan päätyttyä. Seuranani oli kolme todellista Commando-fania ja itsehän en ollut koskaan aiemmin nähnyt koko leffaa! Olin tosiaan monta vuotta elämästäni sitä mieltä, että en pidä toimintaleffoista, vaikka en koskaan ollut antanut niille mahdollisuutta. Nykyään tulee niitäkin katsottua (ja toki myös pidän monista), mutta kun oli ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään lähes kokonaan katsomatta toimintaleffoja, niin on niistä yhä jokunen näkemättä...

Erikoisjoukkojen upseeri John Matrix (Arnold Schwarzenegger) on jättänyt vaarallisen työnsä ja elää nyt rauhallista perhe-elämää tyttärensä Jennyn (Alyssa Milano) kanssa. Vanhat työkuviot kuitenkin palaavat tämän luokse, kun kostonhimoiset palkkasotilaat kaappavat tyttären Johnin silmien edestä ja tuuppaavat miehen lentokoneeseen suorittamaan antamaansa tehtävää. John onnistuu kuitenkin pakenemaan ja lähtee etsimään miehiä, joilla Jenny on panttivankina. Avukseen John saa lentoemäntä Cindyn (Rae Dawn Chong), jonka avulla he löytävätkin oikean paikan. John varustautuu päästä varpaisiin järeisiin aseisiin, kaivaa muskelinsa esiin ja astelee itsevarmasti kohti taistoa.

Leffan päätyttyä kolme päätä kääntyi katsomaan minua kysyvänä: "No?". Vastaukseni tuolloin ja yhä on, että olihan se kova. Osansa teki toki nuo melkoiset olosuhteet, joissa pääsin katsomaan Commandoa ensimmäistä kerta. Ensinnäkin se yleisö oli täynnä faneja ja aplodit sekä hurraahuudot raikuivat koko leffan ajan. Myöskin Arskan repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen siihen malliin, että en saanut selvää, että mitä siinä oikeasti edes sanottiin. Let off some steam, Bennett. Toisekseen näytöksen jälkeen oli tosiaan Q&A-tilaisuus ohjaaja Mark L. Lesterin kanssa. Kysymykset olivat vähemmän yllättävästi hyvin pitkälti Schwarzeneggeriin liittyviä ja kyllähän se Lester jaksoi tarinoidakin. Itse Commandosta todettakoon se, että monien muiden aikuisiällä näkemieni toimintaleffojen tapaan tämäkin oli paljon muuta kuin sitä silmitöntä ja kasvotonta räiskintää. Siinä oli myös hyvää seikkailuhenkeä ja jännitystä, mutta leffan suurin taika taitaa kuitenkin olla Arskan persoona. Mies pääsi tässä näyttämään ilmeisesti aika ensimmäisiä kertoja komediallista puoltakin ja laukoo monia hyviä reploja. Ja onhan ihan se varsinainen toimintapuolikin tässä varsin viihdyttävää, varsinkin kun Arska lahtasi vihollisia sarjatulituksella ja vastustajat vain ampuivat huteja sinne tänne. Pidin siis Commandoa oikein viihdyttävänä toimintaelokuvana, joka toimi erittäin hyvin näin valkokankaalta katseltuna loppuunmyydyssä leffasalissa.

Maximum Halloween 3016, torstai

Sen suuremmitta selittelyitä halloweenin kauhuleffailut jäivät blogin osalta väliin tällä kertaa, mutta Night Visionsin Maximum Halloweenia ei sovi jättää huomiotta tänäkään vuonna. Aloitin festarit torstaina ja niinkin hienosti kuin The Evil Dead -trilogian merkeissä! Lähes kuusi tuntia putkeen Evil Deadia leffateatterissa oli juuri niin mahtava kokemus kuin miltä se kuulostaa. Nyt on vieläpä juhlavuosi, sillä ensimmäisen Evil Deadin julkaisusta on tänä syksynä 35 vuotta aikaa!

Sam Raimin leffatrilogian ensimmäisessä osassa The Evil Dead (1981) viiden nuoren porukka lähtee mökkeilemään syrjäseuduille. Mökillä alkaa tapahtua omituisuuksia heidän löydettyä kellarista ihmislihasta tehty Necronomicon-kirja. Yksi toisensa jälkeen heidät valtaa pahuus ja lopulta yksi nuorista, Ash (Bruce Campbell), taistelee yksin riivattuja vastaan. Toisessa osassa Evil Dead II (1987) Ash on taas samaisella mökillä, mutta tällä kertaa tyttöystävän kanssa kaksin. Ja taistelu riivattuja vastaan jatkukoon. Kolmannessa osassa Army of Darkness (1993) Ash päätyykin keskiajalle kamppailemaan moottorisahakätensä kanssa pahuutta vastaan.

Aika moni tuntuu olevan sitä mieltä, että sarjan toinen osa on kaikista paras, mutta itse kyllä pidän sitkeästi eniten ykkösestä. Mutta jatko-osat eivät todellakaan jää kauan tästä. (Kuten ei myöskään uudehko tv-sarja Ash vs Evil Dead, mutta ei siitä nyt enempää.) Itseasiassa näiden leffojen tyyli muuttuu hieman aina seuraavassa osassa. Ensimmäinen Evil Dead on selvästi eniten kauhua, vaikka siinäkin on jo ripaus huumoria. Kuitenkaan siinä ei vielä esimerkiksi Bruce Campbell näytä huumoripuoltaan juurikaan, jota on sitten huomattavasti enemmän jo kakkosessa. Kolmas osa ottikin jo reilusti välimatkaa kauhuun ja on oikeastaan silkkaa komediaa. Ensimmäisessä osassa minuun vetoaa sen kotikutoisuus, leffa on tehty äärimmäisen pienellä budjetilla ja ns. kaveriporukalla. Siinä on myöskin oikeasti hyvää kauhutunnelmaa ja se on kekseliäs. Kakkosen parhaita puolia taas mielestäni on sen kunnon veriroiskinnat ja se, että Bruce Campbell pääsee nyt näyttämään persoonaansa ja taitojaan myös slapstick-komedian saralla. Kolmosessa sitten pelataankin lähinnä tuolla tutulla persoonalla ja sen lukuisilla one-linereilla. Army of Darknessissa on myöskin selvästi eniten seikkailuhenkisyyttä. Kaikki nämä elokuvat ovat ihan äärimmäisen viihdyttäviä, kukin omalla tavallaan. 

Evil Dead II -traileri + Army of Darkness -traileri

Oli tosissaan erittäin siistiä päästä näkemään nämä ihan valkokankaalta. Vaikka toki uusinta uutta elokuvaa, sellaista vieläpä joka tuskin päätyy yleiseen levitykseen, on myös kiva nähdä festareilla, niin kyllä vain nämä vanhat klassikot alkuperäisiltä keloiltaan katseltuna ovat mielestäni se leffafestareiden hienoin juttu. Näitä lisää!

How's it going? I'm Bill, this is Ted. We're from the future.

Bill & Ted's Excellent Adventure (1989) on elokuva teini-ikäisistä kaveruksista, joille ei maistu koulunkäynti. Nyt kuitenkin laiskottelu on kostautumassa, sillä pojat eivät ole läpäisemässä historian kurssia ja Tedin (Keanu Reeves) isä ilmoittaa, että siinä tapauksessa poika lähtee armeijaan. Billin (Alex Winter) ja Tedin onneksi tulevaisuudesta pölähtääkin paikalle Rufus (George Carlin), joka antaa aikakoneensa poikien käyttöön, jotta he pääsevät vierailemaan tärkeiden historiallisten henkilöiden luona ja saavat aikaan kunnollisen historian esitelmän. 

Olen metsästänyt tätä Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -dvd:tä jo useamman vuoden ajan, mutta en ole törmännyt siihen aiemmin. Nyt se sitten osui kohdalle mökkikaupungissa muutaman neliön kokoisella minikirppiksellä ja hinnaksi oli asetettu viisikymmentä senttiä, kelpasi! Kyseessä on hieman erilainen teinileffa kuin aiemmat esittelemäni, vaikka tässä toki teinejä onkin ja eletään myös high school -maailmassa, niin tässä on myös ripaus kunnon seikkailua. Eikä seikkailu tosiaan rajoitu vain koulun ja ostoskeskuksen välille, vaan aikakoneella matkataan moikkaamaan mm. Napoleonia ja Beethovenia näiden nurkille. Leffassa riittää koko ajan toimintaa ja voin vaikka vannoa, ettei tämän parissa pääse tylsistymään. Olen aina tykännyt tästä, se on hyvin viihdyttävä ja hauska pätkä, niin ja minulle Keanu Reeves on ikuisesti juuri Ted - Matrixeista ja Speedeistä huolimatta! Sekä Reeves että Alex Winter ovatkin tässä erittäin uskottavia tyhjäpäisinä teinipoikina. Myöskin historiallisia henkilöitä hyödynnetään hauskalla tavalla, mitä esimerkiksi Tšingis-kaani tekisikään päästessään pyörimään 80-luvun urheilukauppaan?! Elokuvassa on myös ihan kivasti toteutettu tuota aikahyppelyä, niin kauemmalla aikavälillä kuin vaikka edellisen ja seuraavan päivän välillä. Bill & Ted's Excellent Adventure on siis nimensä mukaisesti erinomainen teiniseikkailu, joka kestää lukuisia katselukertoja. 

Back to Basics 2016

Kevään Night Visions -tapahtuma Back to Basics huipentui huhtikuun puolivälissä seitsemän elokuvan putkeen. Festarit alkoivat jo keskiviikkona, mutta itse osallistuin tällä kertaa vain tähän yöputkeen. Tarkoituksena olikin viettää koko yö teatterissa, mutta väsymys voitti kymmenen tunnin jälkeen ja saldoksi jäi vain viisi elokuvaa. Tällä kertaa yön elokuvia katseltiin Eerikinkadulla olevissa Andorrassa ja Dubrovnikissa. Aluksi tämä tuntui aika huonolta ajatukselta, mutta eipä tuo lopulta tilana nyt ihan hirveästi Engelistä eronnut, varsinkaan Andorran puoli. Katselin vain yhden elokuvan Dubrovnikissa, jossa kyllä häiritsi se, että istuimina oli vain kovat klaffituolit ja tupakkakopin savut leijalivat ikävästi salin puolella. Mutta kivaa oli jälleen kerran leffayössä!  Tässä lyhyesti näkemistäni elokuvista.

Candyman (1992)

Helen tekee tutkielmaa urbaanilegendoista ja törmää jatkuvasti tarinaan Candymanista. Tarinan jäljet johtavat slummialueelle, jossa paikalliset kertovat lisää Candymaniin liitetyistä kuolemantapauksista. Pian Helen alkaa kietoutua vähän turhankin tiukasti myyttiin kiinni ja ruumiita ilmestyy aina vain lisää.

Vanha tuttu Candyman oli ihan siistiä päästä näkemään valkokankaalta ja viime näkemästä oli muutenkin jo useampi vuosi aikaa. Candyman ei ole koskaan ollut mikään suurin kauhusuosikkini, mutta pidän siitä kyllä. Leffassa on kiva tunnelma, hyvät näyttelijät ja Candymanin hahmo on sopivan pelottava. Olin myöskin tämän ilmestymisen aikaan aika otollisessa iässä, sillä muistan kuinka ala-asteen leirikouluissa haastettiin toinen toisiamme lausumaan Candymanin nimeä peilin edessä! Se oli aika kutkuttavan jännää, vaikka tuskin kukaan meistä oli tuolloin tätä elokuvaa nähnyt. Traileri

_____________

Frankenstein (2015)

Pariskunta Frankensteinit luovat laboratoriossaan keinotekoisen aikuisen miehen. Mies alkaa pian oppimaan ihmisten tavoille ja kiintyy myös voimakkaasti erityisesti tämän luoneeseen naiseen ja pitää tätä äitinään. Kaikki ei kuitenkaan ole mennyt täysin nappiin ja miehen kehoon nousee ikäviä paiseita. Mies pääsee pakoon kadulle ja kohtaa paljon uusia ihmisiä, mutta vaikka tämä kovin yrittää sopeutua elämään siellä, on tällä vaikeuksia pysyä perässä siinä mikä on oikein ja mikä väärin. 

Tämä Frankenstein kertoo tarinan täysin hirviön näkökulmasta, elokuvassa tämä keinotekoinen mies, eli "hirviö" kertoo tarinaansa suorilla lainauksilla Mary Shelleyn kirjasta. Erityisen positiivista tässä elokuvassa olikin juuri se, ettei siinä oltu millään tapaa yritetty lähteä tekemään uudestaan jo tehtyjä elokuvia. Oli mielenkiintoista nähdä hyvinkin nätti poika hirviön roolissa, keinotekoisen Adamin hahmo oli hyvin sympaattinen. Ennen elokuvaa nähtiin ohjaajan lyhyt videotervehdys, jossa tämä varoitteli etukäteen leffan todella raa'asta goreilusta, mutta eipä se nyt oikeastaan kovin kummoista ollut. Olihan siinä raakuuksia, mutta ei mitenkään erityisen paljon - ei siinä määrin että sitä olisi kannattanut mainostaa. Tämä Frankenstein oli joka tapauksessa ihan hyvä elokuva, se piti ihan hyvin otteessaan.  Traileri

_____________

Phantasm (1979)

Nuori Mike näkee yöaikaan hautausmaalla omituisen välikohtauksen, kun hautausurakoitsija nostaa haudasta yksin painavan ruumisarkun autoonsa ja huristelee pois ruumis kyydissään. Mike alkaa tutkia tapausta tarkemmin ja jää kiinni siitä tälle pelottavalle haudankaivajamiehelle Tall Manille. Tall Mall alkaa vainota Mikea ja pian käy selväksi, että tämä ei olekaan ihan tästä maailmasta.

Phantasminkin näkemisestä oli ehtinyt vierähtää muutama vuosi ja olihan se tämäkin hienoa päästä näkemään teatterissa. Elokuvan paras puoli on ehdottomasti sen tunnelma hienoine musiikkeineen, jotka ovat hyvin vaikuttavia. Kerronnaltaan se on hieman sekava ja paikoitellen vähän puuduttavakin, mutta leffan hyvät puolet kuitenkin voittavat. Phantasmin tunnetut lentävät teräksiset piikkipallot ovat aika unohtumattomia ja Tall Man on hyvin hyytävä pahis! Kyseessä oli muuten muistonäytös Tall Mania (kaikissa viidessä Phantasm-elokuvassa) esittäneelle Angus Scrimmille (1926-2016). Hieno kauhuklassikko.  Traileri

_____________

Roar (1981)

Hank asuu Afrikassa lukuisten leijonien ja muiden isojen kissaeläimien ympäröimänä. Mies on täysin tottunut hallitsemaan näitä petoja, eikä tämä pelkää niitä lainkaan. Nyt kuitenkin Hankin perhe saapuu vierailulle ja aikataulusekaannuksien vuoksi  Hank onkin juuri käymässä toisaalla, eikä tämän perhe ole tiennyt miehen lemmikeistä mitään! Perheen kauhuksi näitä petoja alkaakin tulvia ovista ja ikkunoista, eikä pakotietä ole. 

Miksei minulla ole omaa leijonaa?! Siinäpä ajatus, joka leijaili mielessäni koko tämän elokuvan ajan. Varsinaisen juonen sijaan keskityin siis ihastelemaan miten suloisia kissapetoja tässä oli ja miten kiva niitä olisi itsekin päästä halailemaan. Todellisuudessahan tämän elokuvan kuvaaminen on ollut  ihan todellista kauhua. Sitä on tehty 11 vuotta ja jatkuvasti joku kuvausryhmän jäsenistä loukkaantui vakavasti villipetojen ympäröimänä. Elokuvaa olikin jännä katsoa, koska välillä ihan oikeasti pelotti näiden näyttelijöiden puolesta, kun leijonat pääsivät vähän villiintymään. Näyttelijöiden kasvoilta paistanut kauhu oli siis ihan todellista. Juoni tässä jäi vähän ohueksi taustalle ja keskityttiin siihen petojen rynnimiseen. Kiinnostava elokuva kuitenkin! Traileri

_____________

Night Fare (2015) 

Kaverukset kohtaavat pitkästä aikaa Pariisissa ja päättävät juhliakin pitkän kaavan mukaan. He hyppäävät taksiin ja matkaavat omituisen hiljaisen kuskin kyyditseminä määränpäähänsä. Miehet kuitenkin huijaavat kuskia ja juoksevat maksamatta kyydistä. Pian he saavat kuitenkin nähdä miten suuri virhe tämä oli, sillä kuski alkaa piinata ja seurata heitä, eikä rahan tyrkyttäminenkään enää auta.

Night Fare vaikutti ihan kiinnostavalta, sen alkupuoli toi mieleeni jopa elokuvan Drive hienoine autokiihdyttelyineen ja musiikkienkin puolesta. Mutta sitten menin ja nukahdin. Heräsin ja ihmettelin, että kukas tuo on. Nyt skarppina. Aa okei, alkaa taas hahmottua. Sitten taas torkahdin ja heräsinkin mukavasti lopputeksteihin. Joten lopputulema on se, etten nyt ihan hirveästi voi tätä leffaa arvostella... Traileri

But you could totally be Turbo Kid.

Kävin katsomassa Rakkautta & Anarkiaa -festareilla kanadalaisen post-apokalyptisen elokuvan nimeltään Turbo Kid (2015). On tulevaisuuden vuosi 1997 ja yksin jäänyt The Kid (Munro Chambers), seikkailee pyörällään ympäriinsä löytääkseen tavaraa vaihdettavaksi veteen. Vettä on hankala saada, sillä inhottava Zeus (Michael Ironside) joukkoineen hallitsee niin veden jakelua kuin muutenkin koko ympäröivää aluetta, Wastelandia. 80-luvun esineiden ympäröimä The Kid lukee vanhoja Turbo Rider -sarjakuvia ja haaveilee olevansa tämän kaltainen sankari. Eräänä päivänä Kidin seuraksi lyöttäytyy innokas Apple (Laurence Leboeuf), jonka kanssa he ystävystyvät ja harjoittelevat taistelua hallitsevia pahiksia vastaan. Pian Kid tekee myös melkoisen löydön, Turbo Riderin asun, jonka ansiosta tämä saakin myös sankarin supervoimat käyttöönsä!

Luettuani seuraavan kuvauksen festareiden sivuilta, oli leffavalintani välittömästi selvä: Turbo Kid on kuin houreinen rakkauskirje 80-luvun kulttileffoille. Se vilisee viittauksia ja väkivaltaa, veri roiskuu litratolkulla splatter-hengessä, ja taustalla pauhaa Le Matos -yhtyeen mainio syntetisaattorisoundtrack. Miten monta hyvää asiaa mahdutettu kahteen lauseeseen! Miten monta hyvää asiaa mahdutettu yhteen elokuvaan! Pidin siis Turbo Kidistä erittäin paljon, tämä on itseasiassa yksi parhaista tänä vuonna näkemistäni elokuvista. Heti aluksi ihastuin sen kasariuteen (vaikka se onkin tehty vuonna 2015 ja sijoittuu vuoteen 1997) sekä siinä kuultuihin erinomaisiin musiikkeihin ja nämä jaksoivatkin ihastuttaa koko elokuvan keston ajan. Veriroiskinnat ja väkivallat olivat kaikessa liioitellussa revittelyssään myöskin oikein mukavaa katseltavaa. Noin ympäristöltään ja hahmoiltaan, nuorisoa lukuun ottamatta, leffa toi aika vahvasti mieleen uuden Mad Maxin (josta en muuten koskaan saanut aikaiseksi arvostelua, mutta pidin siitä erittäin paljon), mutta muutoin en nähnyt  näiden välillä juurikaan yhtäläisyyksiä. Turbo Kidissä oli tuon splatteroinnin ja muun riehakkaamman toiminnan lisäksi myös herkempää ja hauskempaa puolta The Kidin ystävystyessä Applen kanssa. Nämä puolet toimivat mielestäni oikein mainiosti yhteen ja elokuva oli oivallinen kokonaisuus. Turbo Kid oli siis erittäin viihdyttävä pätkä, jota suosittelen lämpimästi erityisesti 80-luvun elokuvien ystäville!

Maximum Halloween 3014, la-su

Halloween-kauhuputki huipentui tietysti Night Visionsin koko yön puristukseen elokuvateatterissa. Tänä vuonnahan nämä festarit järjestettiin Kinopalatsissa totutun Maximin sijaan ja kokemuksena tämä teatteri olikin aika erilainen, Kinopalatsi kun on huomattavasti isompi ja siellä on useampia saleja. Näin ollen mitään varsinaista tungosta ei päässyt muodostumaan, sillä, vaikka tänä vuonna oli taas enemmän kävijöitä kuin koskaan aiemmin, levittäytyivät ihmiset isommalle alueelle. En nyt tiedä kuinka kivaa on olla puristuksissa hikisten kainaloiden välissä, mutta kyllähän se ahdistava tungos kuuluisi asiaan! Lisäksi aikatauluissa ei myöhästelty oikeastaan ollenkaan, joka tuntui perin oudolta sekin. Onneksi kuitenkin täyteen ahdetun pikkusalin ilma pysyi mukavasti tutun tunkkaisena aamuyön leffojen aikana - eihän se olisi festariyö eikä mikään, jos ei meinaisi pökertyä sinne salin kuumuuteen ja hapen puutteeseen!

Erinomaiset festarit on takana jälleen kerran, tässä siis vielä niistä viimeisen yön elokuvista:

Let Us Prey (2014) 

Skontlantilaisen poliisiaseman uusi konstaapeli Rachel Heggie (Pollyanna McIntosh) näkee kuinka nuorisorikollinen ajaa vanhemman miehen (Liam Cunningham) päälle, joka kuitenkin katoaa kuin tuhka tuleen. Kadonnut mies ilmestyy myöhemmin poliisiasemalle, mutta miehen henkilöllisyydestä ei saada selvää ja tämä käyttäytyy muutenkin oudosti, jonka vuoksi mies heitetään selliin muiden sekaan. Pian mies saakin koko aseman porukan tunnustamaan syntinsä, tuomaan ne julki ja myös maksamaan synneistään.

Mielestäni tämä Let Us Prey oli melkoinen sekametelisoppa. Sillä oli alkussa aika kylmänrauhallinen tahti, mutta loppupuoliskoltaan se olikin melkoista tykitystä. En olisi osannut odottaa tällaista kehityssuuntaa, elokuvan alun tyylitellyt synkistelyt olivat ihan eri maailmoista kuin sen lopun aseräiskinnät. Leffassa oli myöskin koko ajan aika paljon huumoria ja erityisesti sitten loppua kohden myös yleisö pääsi nauramaan. Siinä vaiheessa kun porukan synnit alkoi käydä ilmi, oli hyvin vaikeaa enää erottaa, että kummat olivatkaan niitä pahempia pahiksia: ne kaltereiden taakse lukitut vai asemaa pyörittävä väki! Näyttelijät leffassa olivat ihan ok, erityisesti Cunningham oli vakuuttava tuona mystisenä lähes ilmeettömänä miehenä. En itseasiassa oikein tiedä mitä mieltä olen tästä elokuvasta, omalla tavallaan se oli mukavan outo sekä viihdyttävä ja alkupuoliskoltaan aika tyylikäskin, mutta en oikein saanut otetta koko elokuvasta. Tätä vaikeutti se, ettei se oikein ollut valinnut linjaansa, vaan se oli sekoitus erilaista kauhua, toimintaa ja komediaakin. Tekisi oikeastaan mieli katsella tämä vielä toiseen kertaan ennen kuin pystyn muodostamaan siitä lopullisen mielipiteen. Nyt en osaa sanoa muuta kuin sen perinteisen: ihan ok. Traileri

_________

Escape from Tomorrow (2013) 

Amerikkalainen perusperhe; äiti, isä ja kaksi lasta on lähtenyt varsin perinteiselle lomalle Floridan Disney Worldiin. Perheen isän silmissä hauskana huvittelupaikkana tunnettu maailma alkaa kuitenkin saamaan pahoja piirteitä, siellä tuntuu piilevän jokin suuri pahuus. Toisaalta mies on mielissään kun nuoret ranskalaistytöt tuntuvat flirttailevan tälle ja mies viihtyykin mielellään samoissa laitteissa heidän kanssaan. Perheen äiti ei kuitenkaan jaksa katsella miehen omituista käytöstä ja mukava loma meneekin riitelyksi.

Escape From Tomorrow on paljon puhuttu elokuva sen vuoksi, että se on oikeasti kuvattu Floridan Disney Worldissa ja Kalifornian Disneylandissä, mutta täysin salaa ja tietysti täysin luvatta. Tässä näytöksessä olikin paikalla elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Randy Moore, joka kertoi sen mielenkiintoisesta tekoprosessista. Elokuvaa ei tarvinnut varsinaisesti kuvata salassa, kameroita ei tarvinnut piilotella, sillä tunnetustihan huvipuistot ovat täynnä kameroiden kanssa heiluvia turisteja. Koko työryhmä, niin näyttelijät kuin kuvaajatkin, olivat puistossa ns. tavallisina asiakkaina. Kaikilla oli kuukausikortit ja siellä liikuttiin päivittäin kuin turistit muiden joukossa. Ihmeen ongelmattomasti hommat olivatkin sujuneet, eikä vieläkään ollut kuulemma Disneyn suunnalta kuulunut mitään älähdystä. Tämä elokuvan tekoprosessi oli niin mielenkiintoinen, että olihan se nyt nähtävä millainen lopputulos siitä saadaaan aikaiseksi. Valitettavasti täytyy vaan sanoa, että lopputulos ei sitten ollut ollenkaan niin mielenkiintoinen. Elokuva vaikutti kyllä hyvältä ja koko ajan odotti jännityksellä, että koska se saa sen hyvän käänteen. Lupaavia toimivia ja pelottavia välähdyksiä siitä määrittelemättömästi uhasta oli paljon, leffaan oli saatu onnistuneesti kuvattua iloista Disney-meininkiä täysin eri valossa hyvin kauhumaisesti. Mutta sitä hyvää ja mielenkiintoista käännettä ei sitten koskaan tullutkaan. Suurin osa elokuvasta oli perheen lomariitelyn katselemista ja vasta ihan lopussa alkoi ratketa jotain, mutta sekin oli ihan turhan outoilua. Elokuvalla oli siis erinomainen idea, kekseliäs kuvaustapa, lupaava ja hyvä tunnelma, mutta valitettavasti juoni ontui pahemman kerran. Harmittaa ihan, ettei tämä ollut parempi. Traileri

_________

Starry Eyes (2014) 

Nuori Los Angelesissa asuva näyttelijätär Sarah (Alex Essoe) työskentelee pikaruokaravintolan tarjoilijana, mutta haaveilee läpimurrosta elokuva-alalla. Sarah saakin kutsun mielenkiintoisen kauhuelokuvistaan tutun yhtiön koekuvaukseen, joka kuitenkin menee todella huonosti. Koekuvauksen jälkeen nainen saa omissa oloissaan raivokohtauksen, jonka sattuu näkemään elokuvayhtiön edustaja ja nainen saakin sen ansiosta uuden mahdollisuuden The Silver Screamin päärooliin ja kutsun tapaamaan yhtiön johtajaa. Tapaaminen ei sekään mene kovin hyvin, mutta lopulta uhrausten jälkeen asiat kääntyvät niin, että tämä saa roolinsa. Pian Sarah saa kuitenkin huomata sitoutuneensa johonkin täysin muuhun kun aikoi ja tämä alkaa kokea melkoisia muutoksia niin omassa kehossaan kuin käytöksessään.

Tämä Starry Eyes oli mielestäni yön uusista elokuvista paras ja pidin tästä aika paljonkin. Yksi sen parhaista puolista on Alex Essoen hieno roolisuoritus. Alun kiltistä, kunnollisesta ja kauniista nuoresta naisesta muuntuu loppua kohden jotain täysin vastakohtaista ja vielä vähän enemmän. Muutenkin tulin kiinnittäneeksi paljon huomiota leffan näyttelijöihin, hekin olivat toki ihan hyviä, mutta enemmänkin sen vuoksi, että lähes jokainen näytti jostain yhteydestä tutulta. (Esimerkiksi yksi jota en millään osannut yhdistää mihinkään olikin Gene Simmonsin Nick-poika!) Starry Eyesia tunnutaan useammassakin yhteydessä verrattavan Rosemary's Babyyn (josta kirjoitin muuten hiljaittain arvostelun tänne) ja voin kyllä jossain määrin yhtyä tähän. Niin tuo Sarahin muuntautuminen kuin muutenkin elokuvan tunnelma ja ehkäpä hieman myös idea, muistutti tuota vanhaa klassikkoa ja vain hyvässä mielessä. Starry Eyesissa on mielenkiintoinen idea, miten pitkälle Hollywood-tähteydestä haaveileva, kamalassa pikaruokapaikassa sinnittelevä nuori on todella valmis menemään ja sitten näytetään hieman ylilyöntinä esitettynä se, mihin se sitten voi lopulta johtaa. Pidin tämän elokuvan painajaismaisesta tunnelmasta ja siinä oli hienot musiikit ja se myös näytti upealta. Traileri

_________

...E tu vivrai nel terrore! L'aldilà / The Beyond (1981)

Liza (Catriona MacColl) perii vanhan hotellin, joka kaipaa pahemman kerran kunnostusta. Kummasti vain kaikki kunnostamaan saapuvat ihmiset päätyvät kammottavilla tavoilla tapetuiksi. Lähistöllä asuva sokea tyttö Emily (Cinzia Monreale) käy vierailemassa Lizan luona ja kertoo tälle hotellin historiasta ja lopulta uudelle omistajalle alkaa valjeta, että todellisuudessa hotellin tulvivasta kellarista löytyy yksi seitsemästä helvettiin johtavista porteista!

Ei ehkä kovin yllättävä tieto, mutta tämä Lucio Fulcin ohjaama The Beyond oli kaikista yön elokuvista suurin suosikkini. Olen itseasiassa nähnyt tämän joskus vuosia sitten, mutta en enää muistanut siitä erityisemmin mitään. Hankin kyllä tuossa pari vuotta sitten Fulcin Gates of Hell -boksin, mutta en ole vieläkään katsellut näitä leffoja niiltä levyiltä. Mutta olihan se hienoa nähdä tämäkin ihan valkokankaalta! Kyseessähän on kerrassaan upean näköinen elokuva, jossa todella herkutellaan verellä ja raakuuksilla. Näitä ei kuitenkaan roiskita vauhdilla katsojan silmille, vaan jokaista hetkeä luodaan rauhallisesti ja sitten kun jotain kamalaa tapahtuu, sille annetaan kunnolla aikaa ja sitä jäädään tarkastelemaan lähietäisyydeltä. Ja mielellään niitä katseleekin ja ihastelee, kaikki raakuudet elokuvassa on todella tyylikkäästi toteutettuja. Kun taustalla soi vieläpä hieno hyytävä musiikki, on tässä erinomainen kauhutunnelma kohdillaan. Ja se juoni, no, eipä se tosiaan ole elokuvan vahvin puoli, mutta kaikki muu hienous antaa sen anteeksi ja The Beyondista ei voi kuin nauttia. Traileri

_________ 

Masters of the Universe (1987) 

Skeletor (Frank Langella) on kaapannut lukkoseppä Gwildorin (Billy Barty) luoman maagisen avaimen ja aikoo universumin valtiaaksi. He-Man (Dolph Lundgren) ja Gwildor ystävineen aikoo estää tämän ja he saavatkin haltuunsa avaimen ja päätyvät sen luoman portin välityksellä maapallolle. Avain kuitenkin hukkuu kaikessa rytäkässä ja sen löytävät teini-ikäiset Julie (Courteney Cox) ja Kevin (Robert Duncan McNeill). Skeletor on pistänyt He-Manin perään omat joukkonsa ja nyt he kaikki seikkailevat maapallolla etsien tuota maagista avainta!

Odotellessani tämän elokuvan alkamista, aloin miettiä, että miksiköhän muuten valitsin kyseisen elokuvan katsottavakseni. Muiden saliin pääsyä jonottavien keskustelut pyörivät lapsuuden He-Man-leikeissä ja itse muistelin, kuinka lapsena nämä olivat minulle vain isoveljen tyhmiä leluja. (Itseänihän kiinnosti tuohon aikaan enemmänkin Lady Lovely Locksit.) No yksinkertainen syy tähän leffavalintaan oli varmaankin se, että toisessa salissa meni samaan aikaan jotain vähemmän mielenkiintoista ja kyllä minua itseasiassa kiinnosti vihdoin tutustua tähän niin monille isoon, mutta itseltäni aikoinaan täysin väliin jääneeseen, juttuun. Siihen nähden, ettei minulla ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia elokuvasta, oli tämä ihan positiivinen kokemus. Siinä oli hyvää seikkailumieltä, hyvää kasariutta, hyvää lapsenmielisyyttä ja kökköä näyttelemistä. Siis oikeasti, miksi se He-Manin näyttelijä oli niin käsittämättömän pökkelö? Pohdin, että vaikka He-Man taitaa olla niitä tärkeimpiä hahmoja (ainakin omissa vähäisissä mielikuvissani He-Man on nimenomaan pääroolissa leikeissä/sarjoissa), niin tämän näyttelijän kohdalla on varmaankin todettu, että sen on vaan parempi useimmiten olla hiljaa ja taustalla. No onneksi muut näyttelijät olivat sitten ihan päteviä ja veivät tarinaa eteenpäin. Kerrassaan viihdyttävä elokuva, joka sai aikaan hyvät naurut ja aplodeja myös kesken elokuvan! Traileri

_________ 

WolfCop (2014) 

Lou Garou (Leo Fafard) on melkoisen huono poliisi, sillä tämä myöhästelee jatkuvasti töistä, eikä työt oikeastaan kiinnosta pätkääkään ja alkoholi maistuu niin työajan jälkeen kuin myös sen aikana. Yhtenä vahvasti alkoholilla läträtyn illan jälkeen mies herää normaalin krapulaisena työaamuun, mutta pikkuhiljaa tälle alkaa tulla omituisia muistikuvia yön tapahtumista. Täysikuun aikaan sitten paljastuukin, että mies on muuttunut ihmissudeksi! Arvatenkin poliisin hommat alkavat nyt ihmissutena kiinnostamaan enemmän.

Voi apua. Koko festareiden ajan olin katsonut kauhulla WolfCopin traileria tietäen, että minulla on lippu siihen näytökseen. Se näytti ihan kamalalta, mutta elin kuitenkin pienessä toivossa, että se olisi kuitenkin jotenkin katsottava elokuva. Ei muuten ollut. En muista kertaakaan aiemmin olleeni yhtä tuskastunut festarinäytöksessä elokuvan huonoudesta! Kyseessä ei ollut väsymys, tylsistys tai yleinen uupumus, vaan ihan vain huonon elokuvan aiheuttama ahdistus. Eikä tämä tosiaankaan ollut niitä elokuvia, jotka on niin huonoja, että ne on hyviä. Siihen tosin elokuvan tekijät olivat varmaan yrittäneet pyrkiä, sillä ei tästä ainakaan hyvää oltu yritetty tehdä. Liika yritys paistoi kuitenkin pahemman kerran läpi ja tämä oli ihan vain huono. Kyseessä oli siis (kauhu)komedia, mutta sen huumori oli vain ihan käsittämättömän surkeaa, en muista yksiäkään kunnon nauruja koko salista. Pari heikkoa hörähdystä. Saatoin itsekin kerran hymyillä jollekin jutulle hetken, mutta sitten tuli jo seuraava läppä, joka hyydytti senkin hymyn nopeasti. Tämä saattoi muuten olla ensimmäinen kerta koskaan, kun annoin NV-yleisöäänestyksessä elokuvalle vain yhden tähden (jossa oli jo yksi liikaa)! Oli se vaan huono. Traileri

_________ 

Uchû daikaijû Girara / The X from Outer Space (1967)

Joukko japanilaisia lähtee avaruusalus AAB-Gammalla käymään Marsissa tutustumaan paikkoihin, joissa on tehty ufohavaintoja. He kohtaavatkin lentäsen lautasen matkallaan ja saavat Maahan viemisiksi erikoisia näytteitä. Maassa näytteistä kehittyykin valtavan kokoinen jättiläisavaruusolio, joka lähtee seikkailemaan ympäri Japania murskaten alleen kaiken mitä eteen sattuu!

Perinteisesti aamun viimeisen elokuvan aikana alkaa silmät lumpsumaan silkasta väsymyksestä oli kyseessä mikä tahansa elokuva, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Onneksi kuitenkin tämä X oli erittäin viihdyttävä pätkä ja vaikka silmät välillä tykkäsivät jäädä useammaksi sekunniksi kiinni, niin pysyin tälläkin kertaa koko yön hereillä! Tosin en aivojumiltani tajunnut ihan heti, että katselemamme versio oli tosiaan englanniksi päällepuhuttu, joten ruotsinkieliset tekstitykset säikäyttivät ihan hyvin hetkeksi. Siinä olisi muuten takuulla maistunut uni, jos olisin katsellut japaniksi puhuttua leffaa ruotsiteksteillä... Eihän tässä leffassa hirveästi järkeä ollut, mutta nämä vanhat japanilaiset hirviöelokuvat ovat vain niin ylilyöntejä, ettei voi kuin viihtyä. Eikä pelkästään hirviöiden ulkomuodon vuoksi (katsokaa nyt tuotakin otusta kuvassa!), mutta myös leffan muista käänteistä ja dialogeista löytyy ihan käsittämättömiä juttuja. Tässäkin oli yhtäkkiä joku ihan hirmuinen kolmiodraama meneillään tutkijoiden välillä, joka sitten loppua kohdin meinasi nousta tärkeämmäksi jutuksi kuin tuo alienin taltutus! Juuri sopiva lopetusleffa, se nauratti ja kiinnosti, yleisö tykkäsi. Traileri

Remember Noah, he chose you for a reason.

Noah (2014) on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, joka pohjautuu Raamatun kertomukseen Nooan arkista. Noah (Russell Crowe) on alkanut nähdä merkillisiä unia vedenpaisumuksesta ja arkista. Tämä katsoo unien olevan Luojan viesti, että tämän tulee rakentaa suuri arkki ja pelastaa sinne perheensä lisäksi vain eläimiä. Noah ajautuu kuitenkin vaimonsa Naamehin (Jennifer Connelly) ja heidän poikien kanssa vaikeuksiin, sillä Luojan tahdon noudattaminen tuntuu olevan tälle tärkeämpää kuin perheen hyvinvointi ja rakkaus.

Olen useaan otteeseen maininnut Aronofskyn olevan suosikkiohjaajiani ja perusteeksi on riittänyt ihan jo kaikkien aikojen lempielokuvani taideteos Requiem for a Dream (2000) ja toinen suuri suosikkini Black Swan (2010). Ja siihen päälle kaikki muut miehen pitkät elokuvat, tällä ohjaajalla on ollut varsin puhtoinen lista elokuvaohjauksista. Lähdinkin osaksi suurella mielenkiinnolla ja osaksi aika pelokkaana katsomaan tätä Aronofskyn tuoreinta teosta, joka ei ollut saanut kovin positiivista vastaanottoa missään. Elättelin toiveita, ettei se kuitenkaan olisi niin huono. Mutta ei se hyväkään ollut, valitettavasti. Siitä on melkoisen monta vuotta aikaa kun olen Raamattua lukenut, mutta pitänee lukea tuon Nooan kertomus uudelleen, sillä en tosiaankaan muistanut, että se meni ihan näin. Ensinnäkään en muista siinä olleen jättiläisen kokoisia käveleviä kiviä... (Olenko ainoa jolle tuli näistä kivityypeistä välittömästi mieleen The NeverEnding Storyn Rockbiter? Tai vaihtoehtoisesti Lord of the Ringsin Entit?) Olen kyllä aina ollut ihan avoin sille, että vanhoja tarinoita saa pistää uusiksi taiteen nimissä, mutta jotenkin esimerkiksi nuo otukset tuntuivat ihan oudolta lisäykseltä tarinaan. Tästä oli ehkä osittain pyritty tekemään ihan vain fantasialeffa, josta viesti näiden tyyppien lisäksi esimerkiksi suuri taistelukohtaus, joka oli kuin jostain Sormusten Herrasta. Ja jälleen kerran, toki tästä, niin monissa elokuvissa käytetystä, Nooan tarinasta saa esittää täysin erilaisenkin elokuvan kuin se, jossa eläimet vain marssivat nätissä jonossa siltaa pitkin isoon laivaan. En vaan kokenut, että Noah olisi onnistunut myöskään fantasiaelokuvana. Niin ja fantasiaelokuvaksi tässä tuntui olevan taas vähän turhan paljon saippuadraamaa Nooan poikien naiskuvioista!

Pidin kuitenkin siitä, että Nooasta tehtiin niin todellinen hahmo tässä, tämä ei ollut täydellinen vaan tällä oli omat vikansakin. Tähän liittyen pidin myös siitä, ettei tämä elokuva kertonut niinkään Jumalasta, vaan ihmisestä ja ihmisen uskosta. Jumalaa elokuvassa ei nähty tai kuultu, ainoastaan ihmisen tulkintoja saamistaan "viesteistä". Russell Crowe oli ihan sopiva rooliinsa, mutta en nyt erityisesti hehkuttaisikaan tämän roolisuoritusta. Noin muutoin olin näyttelijöihin oikeastaan aika pettynyt, erityisesti Jennifer Connelly oli joistain syystä poikkeuksellisen epäuskottava. (Vaikka nainen on mielestäni varsin hyvä näyttelijä!) Välillä elokuva oli myös visuaalisesti todella hienon näköinen. Nooan unet/näyt olivat hienoja kaikessa omituisuudessaan ja toivat välillä mieleeni sen hyvän Aronofskyn. Lisäksi erityisen hieno kohtaus oli se, missä vettä alkoi pauhata joka puolelta ihan kunnolla ja arkki heilui aaltomyräkässä. Tässä vaiheessa elokuvan 3D toi myös hienon lisän ja tämä kohta oli todella vaikuttava. Noin muutoin olisinkin vain toivonut tämän olevan pienempi elokuva. Sellainen, jossa olisi vain keskitytty tuohon ihmisyyteen ja tehty sen suhteen oikeita valintoja, eikä olisi kulutettu isoja dollareita, jotta tästä tulee mahdollisimman iso ja kallis elokuva. Tai sitten olisi vaan tehty rehti seikkailuelokuva, jonka olisikin sitten voinut ohjata joku muu... Noah ei vaan ole Aronofskya millään tavalla parhaimmillaan ja elokuvateatterista poistuessani vahvin tuntemus oli suuri pettymys. Harmittaa, että tämä elokuva on miehen hienon ohjauslistan jatkeena. En kuitenkaan menettänyt kokonaan uskoani Aronofskyyn ja varmasti käyn katsomassa tämän seuraavankin elokuvan suurella mielenkiinnolla!

T-Rex doesn't want to be fed. He wants to hunt.

Jurassic Park (1993) ilmestyi tänä vuonna uudestaan elokuvateattereihin, tosin tällä kertaa 3D-muodossa. Löydettyään keinon kloonata dinosaurusten DNA:sta uusia eläviä dinoja miljonääri John Hammond (Richard Attenborough) on saanut mainion idean perustaa yleisölle avoimen dinoja vilisevän Jurassic Park -puiston. Hän kutsuu puistoon ennakkokäynnille dinosauruksia tutkivat paleontologit Alan Grantin (Sam Neill) ja Ellie Sattlerin (Laura Dern) sekä kaaosteoreetikko Ian Malcolmin (Jeff Goldblum). Tutkijat lähtevät Hammondin lapsenlasten kanssa ajelulle katselemaan dinosaurusten elämää, mutta jotain kammottavaa tapahtuu ja T-Rex tovereineen pääsee vapaalle jalalle metsästämään ihmislihaa!

 

 

Oi ja voi, Jurassic Park! Muistan varsin hyvin sen hetken kun katselin kyseisen elokuvan ensimmäistä kertaa, se oli juuri ilmestynyt vuokravideolle ja olin tuolloin 9-vuotias. Katselimme sitä vanhempieni ja yökylässä olevan ystäväni seurassa olohuoneessamme ja kyllä muuten tyttöjä jännitti! Muistan kuinka istuimme ystäväni kanssa vierivieressä kääntyvällä nojatuolilla ja vähän väliä piti kääntyä kurkkaamaan onko sen taakse hiippailut joku dino. Jurassic Park oli samalla huisin jännä ja ihan älyttömän siisti seikkailu! Kuten noin kaikilla muillakin 80-luvulla syntyneillä, Jurassic Parkin jälkeen dinosaurukset olivatkin hetken aikaa siistein juttu ikinä. Mieleeni on jäänyt mm. ala-asteen luokkaretki Heurekaan kun siellä oli dinosaurusteema ja kaikki olivat äärimmäisen innoissaan. Lisäksi muistan hämärästi jonkin perheen kesken tehdyn reissun jonnekin messuille (?), jossa sai koskea aidoksi väitettyyn dinosauruksen nahkaan ja siitä sai vieläpä diplomin seinälle! Siisteintä ikinä. 

No miten se elokuva maittoi melkein 20 vuotta myöhemmin 3D:llä höystettynä? Olin erittäin innoissani elokuvateatteriin suunnatessani ihan jo siitä, että pääsin pitkästä aikaa näkemään Jurassic Parkin ja vielä ensimmäistä kertaa teatterissa, sillä vuonna -93 olin tosiaan pari vuotta liian nuori siihen. Nyt vuonna 2013 leffa olikin melkoinen nostalgiaseikkailu, oli ihan perhosia mahan pohjassa kun seurueen helikopteri hiljalleen liiteli ja laskeutui Parkkiin tutun tunnussävelmän pauhatessa. Perhoset vatsassani eivät tosin johtuneet erityisen tehokkaasta 3D:stä, sillä sen vaikutus oli mielestäni aika olematon. Toki se antoi hieman syvyysvaikutusta maisemiin, mutta en kokenut sen erityisesti tuovan mitään uutta elokuvaan, 2D-versio olisi ollut varsin riittävä. En ole nähnyt muita vanhoja jälkikäteen 3D:ksi käsiteltyjä elokuvia, joten en osaa verrata tätä toisiin vastaaviin. Siistiä oli joka tapauksessa katsella Jurassic Parkia vihdoinkin isolta kankaalta! En suosittele katsomaan tätä 3D:n vuoksi, mutta suosittelen ehdottomasti suuntaamaan elokuvateatteriin, jotta pääsee näkemään tämän valkokankaalta kunnon äänitehosteilla varustettuna, jolloin tämä kokemus on parhaimmillaan. Itse elokuvaa en osaa edes kommentoida mitenkään järkevästi, on se yhä vain niin mahtava elokuva. Hyvää seikkailua ja jännitystä, upeita maisemia ja dinoja, onnistuneita hahmoja ja hauskoja sutkautuksia. Jurassic Park on äärimmäisen viihdyttävä elokuva ja se vie täysin mukanaan jännään seikkailuun - oli sitten vuosi 1993 tai 2013 tai oli ikää sitten se 9 vuotta tai vähän enemmän.

(Saatoin toistaa sanaa siisti tässä muutamaan kertaan. No mutta kun Jurassic Park!)

Kuvat: listal.com

If you want something in life, reach out and grab it.

Into the Wild (2007) on Sean Pennin ohjaama  Jon Krakauerin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva. Tässä tositarinassa vastavalmistunut Christopher McCandless (Emile Hirsch) kyllästyy elämään varakkaiden vanhempiensa odotusten alla ja karkaa matkalle Amerikan halki rahattomana vain rinkka selässään. Chris ei kerro lähdöstään kenellekään, eikä ole matkallaan yhteydessä edes rakkaaseen huolestuneeseen siskoonsa Carineen (Jena Malone). Vailla huolta poika seikkailee ympäriinsä tutustuen uusiin ihmisiin ja maisemiin jättäen aina edelliset taakseen. Määränpäänä tällä on Alaskan villi luonto.

Tämä Erämaan armoille perustuu tosiaan ihan todelliseen henkilöön ja tämän todelliseen seikkailuun. Elokuva alkaa siitä kun Chris on jo määränpäässään, pohjoisessa Alaskan kylmyydessä. Nähdään vuorotellen selviytymistarinaa Alaskan kylmyydessä ja takaumia menneistä tapahtumista, siitä kuinka Chris on päätynyt valmistujaispäivälliseltä lukuisten sattumusten kautta lopulta tuonne villiin luontoon. Tämä elokuva herätti aika paljon ajatuksia. Se sai kaipailemaan itsekin moisiin maisemiin ja seikkailuihin, vaikka olen aika kaukana mistään erämatkailijasta. Leffassa todella herkuteltiin niillä Amerikan erilaisilla maisemilla, näytettiin pelkästä upeasta luonnosta pitkiä kuvauksia, joita säestivät hienot musiikit. Ja voi niitä musiikkeja, olin aivan myyty koko elokuvalle välittömästi kun kuulin Eddie Vedderin lauluäänen heti leffan alkumetreillä. Jostain syystä olin missannut tällaisen tiedon, että mies on tehnyt kokonaisen soundtrackin tähän Into the Wildiin. Erittäin positiivinen yllätys ja nautiskelinkin kilpaa hienoista maisemista ja näistä hienosta musiikeista. Elokuvan musiikit ovat näemmä herättäneet aika paljon ajatuksia puolesta ja vastaan, mutta omasta mielestäni ne toimivat erinomaisesti ja toivat sanoituksineen tarinaan oman lisänsä.

Elokuvassa minua häiritsi paikoin sellainen asia, että koin sen päähenkilön hyvin ärsyttäväksi tapaukseksi. Halusin pitää Chrisistä ja yritinkin pitää tästä, mutta tämä oli niin itsekäs ja ylimielinen, että se oli hyvin vaikeaa. Tavallaan tämä puoli kuitenkin lisäsi elokuvan mielenkiintoisuutta, tarinan sankari ei ollut täydellinen, vaan tällä oli omat vikansa. Tämän puolen näkymiseen saattoi myös vaikuttaa se, että elokuvan valmistumiseen osallistui Chrisin sisko Carine McCandless, joka aikoinaan odotti huolestuneena viestiä maailmalla reissaavalta veljeltään. Tarina voisi olla aika erilainen pelkästään Chrisin itsensä kertomana. Chrisiä näytellyt Emile Hirsch teki todella hienon ja uskottavan roolisuorituksen leffassa, tämä tuntui olevan hyvin syvällä roolinsa sisällä ja mies myös teki kaikki stunttinsa itse. Muutenkin näyttelijävalinnat olivat tässä aika erinomaisia, joista erityismaininnan ansaitsee vanhan herran Hal Holbrookin koskettava roolisuoritus. Into the Wild oli muutenkin paikoin hyvin koskettava ja tunteikas, erityisesti niillä kohdin kun Chris jätti taakseen jälleen uusia läheiseksi tulleita ihmisiä. Koskettavan kauniita olivat myöskin ne upeat vuorimaisemat, jotka tosiaan jo itsessään antoivat tälle pitkälle (150 min) leffalle lisäminuutteja, mutta olivat mielestäni täysin sen arvoisiakin. Into the Wild oli kaunis, koskettava ja ajatuksia herättävä elokuva, suosittelen.

Kuvat: screenrush.co.uk

After all, you cannot know the strength of your faith until it is tested.

Life of Pi (2012) on Ang Leen ohjaama, Yann Martelin kirjaan perustuva elokuva. Pi (Suraj Sharma)  on meriteitse matkalla perheensä ja heidän eläintarhan eläimien kanssa Intiasta Amerikkaan. Laiva kuitenkin haaksirikkoutuu ja Pi selviää parin eläimen kanssa pienelle pelastusveneelle. Lopulta nuori Pi on kahden vaarallisen ja aggressiivisen bengalintiikerin kanssa pienessä veneessä keskellä aavaa merta.

Tämä Piin elämä oli Oscar-ehdokkaana peräti 11 kategoriasta ja voittikin sitten neljä pystiä, joista yksi oli Ang Leelle parhaasta ohjauksesta. Nyt elokuvan nähtyäni voin varmuudella todeta, että ainakin ne ansaitut palkinnot tulivat tälle ihan syystä. Life of Pi oli elämys, se ei ollut pelkkä elokuva, vaan todellakin hieno elämys. Se näytti kerrassaan upealta, onneksi menin vielä katsomaan tämän elokuvateatterissa, sillä se 3D toi elokuvaan todella vaikuttavan lisän. Tarina tässä oli todella kaunis ja koskettava, ja vaikka en kirjaa olekaan lukenut, niin uskaltaisin väittää, että sen tarina on tuotu hienosti myös elokuvamuotoon. Olin elokuvan aikana monta kertaa pala kurkussa, sillä eläimet saavat minut herkistymään elokuvissa (toisin kuin ihmiset, heh) ja tässä oli monta aika koskettavaa kohtaa liittyen tuohon tiikeriin. Koko tarina ei kuitenkaan ole vain sitä ihmisen, eläimen ja meren kohtaamisen seuraamista, vaan teemana on myös nuoren Pin pohdinnot esimerkiksi eri uskonnoista, joista tämä on poiminut aatteita elämäänsä. Elokuvassa oli myös upea värimaailma ja meri oli saatu samalla äärimmäisen kiehtovaksi ja pelottavaksikin. Sellaisena minä sen koenkin, laivalla ollessa tykkään tuijotella kannelta merelle, mutta olisi ihan kamalaa itse joutua sinne meren armoille. Elokuvassa meri pitikin sisällään melkoisia ihmeellisyyksiä, joten tämäkin puoli oli siis erinomaisesti toteutettu! En keksi tästä elokuvasta mitään huonoa sanottavaa ja suosittelen sitä kaikille - niin ja mikäli vain mahdollista, niin katsomaan sen vielä elokuvateatterissa 3D-lasit päässä. Tosin Life of Pi näyttää varmasti hienolta myös omalta tv-ruudulta, eikä se sen taianomainen tarina ainakaan katoa  mihinkään.

Life of Pi tuli itseasiassa katsottua vähän erikoisemmissa olosuhteissa, näin nimittäin tämän Pii elun, Tallinnassa sijaitsevassa Solaris Kino -elokuvateatterissa. (Oli kivaa seilata merellä elokuvan jälkeen!) Tämä oli siis ensimmäinen visiittini virolaiseen leffateatteriin ja mielestäni on aina hauskaa eri maiden elokuvateattereissa tarkkailla paikallisten elokuvakäyttäytymistä. Suomessa ollaan hyvin rauhallisesti elokuvan aikana verrattuna moniin muihin maihin, mutta niin näemmä ollaan Virossakin. Salissa nimittäin vallitsi aivan täydellinen hiljaisuus heti kun mainokset päättyivät! Vaikka elokuvassa oli monia vähän hiljaisempia kohtauksia, ei mistään kuulunut edes minkäänlaista popcornin rouskutusta tai karkkipussin rapinaa. Toki kyseessä oli arki-ilta pienessä salissa, mutta silti se hiljaisuus oli melkein hämmentävä. Hinnat ainakin tässä teatterissa olivat huomattavasti Suomen teattereita edullisempia, arki-iltana Suomessa 3D-lippu on noin 13 €, Tallinnan Solaris Kinossa lippu oli 7 € ja jo 12 eurolla olisi saanut Elamus Maximus 3D -lipun, johon sisältyy popcornit, juoma sekä karkkipussi. Virossa siis elokuvat onneksi näytetään alkuperäiskielellä ja alareunassa kulkevat tekstitykset viroksi ja venäjäksi. Itse olen kyllä tottunut katsomaan leffoja myös ilman tekstityksiä, mutta tähän toi vähän lisähaastetta olla välittämättä niistä tekstityksistä ja erityisesti olla huvittumatta vironkielisistä ilmaisusta. Solariksen 3D-lasit olivat myös ihan miellyttävän tuntuiset päässä, saattoivat jopa olla samaiset, joita Finnkinolla on nykyään käytössä. Voin siis ihan suositella vierailua Solaris Kinoon jos on Tallinnassa käymässä. Ikävä kyllä sinne ei saanut Suomesta käsin hankittua lippuja, joten kannattaa käydä ajoissa paikan päällä ostamassa liput mikäli haluaa hyville paikoille.

Kuvat: listal.com

World domination. The same old dream. Our asylums are full of people who think they're Napoleon. Or God.

Dr. No (1962) eli Salainen agentti 007 ja tohtori No on James Bond -elokuvasarjan ensimmäinen osa. Agentti James Bond (Sean Connery) lähetetään Jamaikalle tutkimaan toisen brittiläisten agentin murhaa, minkä uskotaan oleva osa suurempaa uhkaa. Selvitellessään asiaa Bond tapaa lukuisia asiaan liittyviä ihmisiä, mutta nämä vievät mielummin itseltään hengen kun antavat tälle minkäänlaista tietoa. Bond kuitenkin pääsee tapahtumien jäljille ja suuntaa Crab Keyn saarelle, missä hän kohtaa vedestä nousevan vaalean kaunottaren Honey Ryderin (Ursula Andress). Pariskunta onnistutaan kaappaamaan ja he ovat vangittuina salaisessa laboratoriossa. Viimein Bond pääsee myös tapaamaan tiedemiehen tri No:n (Joseph Wiseman), jonka suurena suunnitelmana on tuhota USA:n avaruusohjelma.

No niin! Nyt on sitten vihdoinkin katseltu elämäni ensimmäinen Bond-leffa ja tietysti sillä kaikista ensimmäisellä osallakin aloitettiin. Mitään sen kummempia perusteluja minulla ei ole sille, miksen aiemmin ole näitä elokuvia katsellut. Jossakin vaiheessa lapsena vaan päätin, että Bondeja katselee vain isät (oma isäni ainakin katseli ja katselee yhä), eikä minua kiinnosta moiset aikuisten miesten toimintapätkät. Enkä sitten koskaan katsellut yhtään ainutta osaa, until now. Näistä hyvin myöhään katselluista arvostetuista leffoista tulee aina vähän sellainen olo, että mikä minä olen mitään sanomaan tästä. Miten voisin sanoa mitään mitenkään merkityksellistä elokuvasta, minkä kaikki muut ovat nähneet parhaimmassa tapauksessa 50 vuotta sitten ja sen jälkeen katselleet sille 22 jatko-osaa vuosien varrella?! Aion siitä huolimatta esittää pienen mielipiteeni tästä yhdestä elokuvasta - mielipiteen, joka pohtautuu tosiaan ainoastaan tähän yhteen elokuvaan, en osaa kommentoida jatkoa millään tavalla (vielä). Halusin muuten nimenomaan ehtiä katsomaan Bondeja ennen tämän vuoden Oscareita, joissa järjestetään tänä vuonna kunnianosoitus Bond-elokuville. No kiireksi meni, mutta tämän yhden ehdin katsella!

Mistähän tätä nyt lähtisi kommentoimaan. Voisin vaikka aluksi todeta, että voihan Austin Powers. Harmillisesti nuo aikoinaan katsellut Powersit palailivat jatkuvasti mieleeni tätä katsoessa ja en osannut suhtautua joihin kohtauksiin tai tapahtumiin tarpeellisella vakavuudella. Yritin kuitenkin parhaani mukaan unohtaa ne ja pakko se on myöntää, että pidin tästä elokuvasta. Maininnan ansaitsee ehdottomasti Sean Connery, joka oli hyvin täydellisen oloinen Bondin rooliin taitavana agenttina ja samalla myös naistenkaatajana. Vaikea kuvitella, että esimerkiksi myöhemmissä osissa esiintyvä Pierce Brosnan olisi ollenkaan niin charmikas ja vakuuttava, mutta katsotaan sitä sitten noin viidentoista Bond-elokuvan päästä! Juonellisesti tämä tuntui olevan aika perus, sellainen kun kuvittelisin kaikkien muidenkin Bondien olevan. Bond on hyvä ja taistelee onnistuneesti vaihtelevia pahiksia vastaan kainalossaan joku kaunotar. Tämän elokuvan pääpahis Dr. No oli myöskin varsin mielenkiintoinen, tai lähinnä tämän laboratoriotouhut olivat jänniä. Pidin leffassa myös juuri siitä 60-lukulaisuudesta, jos nyt niin voi sanoa. Minulla on vaikeuksia ilmaista mielipidettäni koko leffasta, mutta ainakin tämä ensimmäinen osa sai minut kiinnostumaan katsomaan yhä enemmän Bondin seikkailuja! Vaarana oli tietysti myös sekin, että olisin todennut tämän olevan ihan roskaa ja jättänyt koko projektin sikseen. Näin ei onneksi käynyt ja nyt Dr. No:n jälkeen odotan innolla seuraavan Bondin katselemista!

Kuvat: listal.com

My good man, did you simply get carried away with your dramatic gesture, or are you pointing your weapon at me with lethal intention?

Django Unchained (2012) on Quentin Tarantinon uusin elokuva. Eletään vuotta 1858 ja King Schultz (Christoph Waltz) on palkkionmetsästäjä, joka tarvitsee tummaihoisen orjan Djangon (Jamie Foxx) apua löytääkseen etsimänsä henkilöt. Djangosta tulee vapaa mies ja miehet alkavat yhdessä toimin tienata rahaa palkkionmetsästäjinä. He herättävät kaikkialla kummastusta ja paheksuntaa: miten tummaihoinen mies voi kulkea vapaana ja olla hevosen selässä. Django haluaa kuitenkin vielä löytää ja vapauttaa rakkaan vaimonsa ja Schultz tarjoutuu auttamaan tämä. Yhdessä he marssivat Calvin Candien (Leonardo DiCaprio) kartanolle nerokas juoni mielessään. Kaikki vaikuttaa menevän putkeen, mutta Candien vanha luottomies Stephen (Samuel L. Jackson) kuitenkin alkaa epäillä miesten aikeita.

Tästä tulee sitten taas ihan yhtä hyvä arvostelu kuin viime pääsiäisen Taratino-putken jutuista: hehkutihehkutiniintarantinomaistahehkuti. Eli tästä voidaan päätellä, että pidin kyseisestä elokuvasta. Itseasiassa täydellinen viihtyminen on erittäin hyvä lausahdus kuvailemaan elokuvakokemustani Django Unchainedin parissa! Olen tosiaan tykännyt tarantinoista lapsuudesta asti, enkä ole koskaan pettynyt yhteenkään tämän leffaan. Siitä huolimatta olin ihan vähän mietteliäs tämän suhteen, sillä kyseessä on kuitenkin western, jotka eivät koskaan ole olleet mitään suosikkejani (eli en ole koskaan vaivautunut edes antamaan niille mahdollisuutta). En olisi ikinä mennyt katsomaan tätä, ellei kyseessä olisi ollut juuri Tarantinon elokuva. Jälleen kerran elokuvan paras puoli onkin se, miten siitä välittyy miehen suuri innostus ja rakkaus elokuviin. Kaikki tämän elokuvat tuntuvat olevan kunnian- tai rakkaudenosoituksia pitämilleen leffoille ja se tästä Djangostakin tuli vahvimpana esille. Vaikka tämän elokuvissa on hyvin suuri osa vaikutteita muista pätkistä, niin niissä on kuitenkin aina vahvasti myös se miehen oma tunnistettava jälki. Toiselle sijalle miehen elokuvista on nostettava musiikit. Tarantinolla on joku todellinen kyky löytää juuri oikeanlaiset musiikit elokuviinsa ja käyttää niitä juuri oikealla tavalla juuri oikeissa kohdissa. Välillä musiikit on hyvin yllättäviäkin ja silti ne osuu juuri kohdilleen. Tämä onnistuu jälleen Django Unchainedin kohdalla täydellisesti.

Näyttelijöistä parasta antia oli toistamiseen Christoph Waltzin roolisuoritus, joka oli omalla tavallaan samankaltainen kuin Inglourious Basterdsissa, mutta toisaalta sitten taas nämä hahmot ovat täysin toistensa vastakohtat. Pidin myös Jamie Foxxista Djangona, luin että tähän rooliin oli alunperin kaavailtu Will Smithiä, mutta en osaa kuvitella tätä virnuilemassa tässä leffassa (laulamassa Wild Wild Westiä)... Rohkean valinnan Tarantino on tehnyt DiCaprion kohdalla, miestä kun on totuttu näkemään hyviksen roolissa ja nyt tämä oli pahin rasistisuuksien ja inhottavuuksien laukoja koko elokuvassa. DiCaprio onnistui kyllä olemaan hyvin inhottava ja limainen roolissaan, mutta minua silti vähän häiritsi nähdä tämän turhan tutut kasvot tässä leffassa. Toinen vähän häiritsevä hetki oli Tarantinon oma pieni (ja heikko) vierailu kankaalla, jonka olisi voinut jättää poiskin, mutta ei se nyt pahasti häirinnyt. Samuel L. Jackson oli jälleen varma ja onnistunut valinta. Django Unchainedin tarina on mielenkiintoinen ja jaksaa pitää otteessaan koko lähes kolmetuntisen kestonsa ajan. Se on aika rohkeakin teemansa puolesta, tummaihoisista käytetään aikaan kuuluvasti sitä n:llä alkavaa sanaa ja orjien huonoja oloja ei piilotella. Ennen kaikkea Django Unchained on kuitenkin viihdyttävä. Leffan loppupuolella kun aseet räiskivät, veri roiskui, musiikit pauhasivat ja meininki oli korkeimmillaan minulle tuli hyvin vahvasti sellainen olo, että hitsit miten siistiä katsella tätä mahtavuutta. Teatterista kotiuduttuani olisin halunnut katsella vielä jonkun elokuvan, mutta totesin, ettei tuollaisen pläjäyksen jälkeen voi katsoa enää mitään muuta. Django Unchained ei hyppää ihan Tarantinon elokuvien kärkijoukkoihin, mutta se on ehdottomasti jälleen viiden tähden arvoinen elokuva. Suosittelen.

Kuva:listal.com

Bilbo Baggins, I'm looking for someone to share in an adventure.

The Hobbit: An Unexpected Journey (2012) on Peter Jacksonin ohjaama J.R.R. Tolkienin Hobitti-kirjaan perustuva elokuva. Vaikka itse kirja onkin julkaistu yhdessä osassa, julkaistaan elokuvaversio kolmessa osassa, joista tämä Odottamaton seikkailu on nyt ensimmäinen. Tarina sijoittuu noin 60 vuotta taaksepäin ennen Taru sormusten herrasta -tapahtumia, kun Bilbon (Martin Freeman) luona tulee vierailemaan Gandalf-velho (Ian McKellen), joka pyytää tätä mukaansa seikkailulle. Mukavuudenhaluinen Bilbo kuitenkin kieltäytyy kunniasta, mutta saakin illalla lisää yllättäviä vieraita kun hänen ovelleen saapuu 13 kovaäänistä ja nälkäistä kääpiötä illallistamaan. Nämä ovat lähdössä matkaan ja lopulta Bilbo päättääkin uskaltautua Thorinin (Richard Armitage) johtaman kääpiöjoukkion mukaan seikkailulle kohti Ereboria.

En ole koskaan saanut kirjoitettua mitään erityisen järkevää arvostelua Lord of the Rings -elokuvista (tässä kai paras mitä olen saanut aikaan), mutta leffathan siis kuuluvat suurimpiin suosikkeihini. Enkä osaa kirjoittaa nyt Hobitistakaan yhtään sen järkevämpää arvostelua. Leffa oli hädin tuskin päässyt alkuun kun olin jo ihan myyty. Ne tutut maisemat, tutut kaverit ja ihan uusi seikkailu. Puhumattakaan niistä Howard Shoren upeista musiikeista! Kylmät väreet nousivat välittömästi pintaan kun tämä matkaa tekevä kääpiöjoukkio kera hobitin ja velhon kävivät lähes päihitettyinä jälleen yhdessä taistoon musiikkien pamahtaessa kunnolla pauhuun. Ja tällaisia kohtia taisi olla aika monta, mutta mitäs siitä... Pahoittelen, että minusta ei vaan saa irti mitään kovin kriittistä arvostelua, sillä tämä oli vaan niin hieno matka takaisin tuttuun maailmaan, jonne oli ehtinyt tulla jo ikävä. Olisin varmaankin ihan mielelläni katsellut kolmen tunnin ajan ihan vaan vaikka niitä maisemia musiikkien säestämänä. En siis todellakaan päässyt pitkästymään Hobitin aikana, vaikka olinkin etukäteen lukenut jostakin liian venytetyistä kohtauksista. Saattoi ollakin, mutta itse en niitä huomannut. Katselin tämän 3D HFR -muodossa ja se oli mielestäni ihan kivaa katseltavaa, tosin myös 2D olisi riittänyt varsin hyvin. (Tässä välissä pitää muuten antaa kiitosta Finnkinon uusista 3D-laseista, ne on melkein aurinkolasien tuntuiset päässä, ei satu enää!) Ainoan kritiikkini tästä elokuvakokemuksesta annan vieressäni istuneille pojille, joille ei tuntunut olevan selvää miten leffateatterissa pitää käyttäytyä ja nämä häiritsivät käytöksellään sitä ihan totaalista todellisuuden unohtamista. Aika hyvin Hobitti kuitenkin onnistui siinä, sillä tuntui suorastaan oudolta talsia takaisin Helsingin loskaisille kaduille suoraan seikkailuista. Ja tylsältä. Ei tämä Hobitin ensimmäinen osa kuitenkaan päässyt LotR-leffojen tasolle, mutta ainakin näin ensimmäisellä katselulla olin ihan vaan lumoutunut. Suosittelen lukemaan jostakin muualta kunnollisemman arvostelun.

Kuva: listal.com

Just remember, the true spirit of Christmas lies in your heart.

Neljännen joululeffan paikan otti Robert Zemeckisin ohjaama animaatio The Polar Express (2004). Samannimiseen kirjaan perustuvassa elokuvassa nuori poika havahtuu jouluaattoyönä tämän talon eteen pysähtyvän pikajunan meteliin. Poika hyppää junan kyytiin kuullessaan sen olevan pikajuna napapiirille ja konduktööri vielä mainitsee, että joulupukkiin uskonsa kyseenalaistaneelle pojalle tämä voisi olla viimeisiä mahdollisuuksia tälle matkalle. Matkasta pohjoisnavalle tuleekin melkoinen seikkailu kaikille kyydissä oleville lapsille.

Katseltuani nuo edelliset kolme korkeintaan keskinkertaista joululeffaa totesin, että seuraavaksi haluan nähdä jonkun varmasti hyvän ja jouluisen elokuvan - sen vuoksi valitsin katseluun tämän Napapiirin pikajunan. Olen tosiaan nähnyt tämän muutamaan kertaan aiemminkin ja olen pitänyt siitä, mutta nyt edellisestä katselusta oli vierähtänyt jo useampi vuosi. Tässä animaatiossa Tom Hanksilla on useita äänirooleja, mies on niin pääosan poika kuin konduktööri ja näiden lisäksi tällä on useita muitakin pikkurooleja. Roolit eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään ääniin, leffan hahmot on myös animoitu Hanksin liikkeiden mukaisesti. Ja Tom Hanks myös onnistuu tässä mainiosti, mies muuntautuu hyvin erilaisiin rooleihinsa ja on uskottava. Napapiirin pikajunassa on varsin kaunis tarina, tosin ehkä hieman yllätyksetön sellainen. Vaikka tämä nyt juonellisestikin ihan toimii, niin ehdottomasti parasta tässä leffassa on kuitenkin se, että tätä katsellessa tuntuu siltä, että olisi itsekin mukana matkassa. Siinä on seikkailumieltä ja upeita maisemia, on vuoristoratoja ja vauhtia. Tämä pitäisi varmaankin itseasiassa katsella isolta kankaalta, jotta kokemuksesta saisi kaiken irti. (Olenkin muuten usein miettinyt, että miksei joku elokuvateatteri voisi järjestää erikoisnäytöksiä joulun alla ja näyttää siellä vanhoja jouluelokuvia!) The Polar Express on näyttävän näköinen, tunnelmallinen ja lämmin joulutarina hyvällä seikkailuhengellä. Tämä sai ainakin minut tälläkin kertaa joulumielelle, suosittelen!

Kuva: dbcovers.com

I know you did send me back to the future. But I'm back! I'm back from the future.

Viime viikonloppuna tuli jälleen järjestettyä ystävän kanssa päivän kestävä leffaputki ja tällä kertaa katseluun valikoituikin kerrassaan mainio Paluu tulevaisuuteen -trilogia. Juuri tämä putki on ollut jo vuosia suunnitteilla ja odotimmekin sitä nyt aika innolla, nämä Robert Zemeckisin ohjaamat leffat kun ovat kuuluneet molempien suosikkeihin lapsuudesta lähtien.

Vaikka tämä onkin kaikille tuttua, niin lyhyesti juonesta: Ensimmäisessä osassa tiedemies Emmett "Doc" Brown (Christopher Lloyd) on kehittänyt DeLorean-autosta aikakoneen, jolla pystyy matkustamaan ajassa niin menneeseen kuin tulevaisuuteenkin. Docin ystävä Marty McFly (Michael J. Fox) päätyykin tuolla koneella vuoteen 1955. Marty törmää menneisyydessä vanhempiinsa ja onnistuu sotkeutumaan heidän rakkaustarinaansa, jolloin koko McFlyn perheen tulevaisuus on uhattuna. Toisessa osassa Marty matkustaa tulevaisuuteen, vuoteen 2015, pelastamaan oman poikansa kohtaloa. Palatessaan takaisin vuoteen 1985 onkin muodostunut vääristynyt rinnakkaistodellisuus, jota lähdetään korjailemaan jälleen vuoteen 1955. Kolmannessa osassa Marty saa kuulla, että Doc on matkannut vuoteen 1885, mutta on nyt vaarassa. Marty matkustaa perässä villiin länteen ja heidän pitää sen ajan välineillä tehdä paluu tulevaisuuteen. 

En oikein osaa sanoa näistä leffoista yhtään mitään järkevää tai kriittistä, koska ne tosiaan ovat olleet jo pari vuosikymmentä lempileffojeni joukossa. Trilogia pitää sisällään mahtavat seikkailuelokuvat, jotka on pullollaan kerrassaan nerokkaita ideoita ja loistavia hahmoja. Lapsena Marty oli suosikkihahmoni, mutta nykyään tykkään yhä enemmän niistä koomisemmista sivuhenkilöistä, kuten Martyn isä Georgesta (Crispin Glover) ja kiusantekijä Biffistä (Thomas F. Wilson), puhumattakaan Docista! Lapsuudessa mielestäni trilogian paras osa oli kakkonen, ihan vaan sen vuoden 2015 osuuden vuoksi. Siistiä päästä sitten joskus isona itsekin elämään tuota aikaa! Kirjoitinkin joskus 90-luvun alussa ala-asteella kouluun tulevaisuusaiheisen kirjoitelman oikeastaan kokonaan tähän leffaan perustuen. Ykkönen oli tietysti mielestäni myös erinomainen elokuva, mutta kolmosta pidin tuolloin itseasiassa vähän tylsänä. Nykyään paremmuusjärjestys taitaa mennä ihan leffanumeroinnin mukaisesti, mutta pidän kyllä kaikkia osia kerrassaan loistavina ja koko trilogiaa erinomaisena kokonaisuutena. Yksi hienoimpia leffakokemuksia ikinä oli päästä pari vuotta sitten katsomaan Paluu tulevaisuuteen ihan elokuvateatterissa muiden intoilijoiden seurassa.

Toisin kuin edellisen leffaputkipäivän elokuvia, tätä Paluu tulevaisuuteen -trilogiaa voin suositella erittäin lämpimästi katseltavaksi yhteen soittoon! Tuntimääräkin on hyvin inhimillinen (me katselimmekin näiden jälkeen vielä kolme elokuvaa lisää, heh) ja kyseessähän on elokuvaviihdettä parhaimmillaan.

Kuvat: listal.com

How can you even be sure what incurs the Lord's wrath these days? Times change. I remember when eating meat on a Friday was supposed to be a Hell-worthy trespass.

Dogma (1999) on Kevin Smithin neljäs View Askewniverse -leffa. Enkelit Loki (Matt Damon) ja Bartleby (Ben Affleck) on karkoitettu taivaasta maan päälle, mutta nyt he saavat tietää New Jerseyssä sijaitsevasta kirkosta, jonka kautta heillä olisi mahdollisuus päästä livahtamaan takaisin taivaaseen ja samalla pyyhkimään pois kaikki oleva maan päältä. Itse jumalan ääni Metatron (Alan Rickman) ottaa yhteyden aborttiklinikalla työskentelevään, jumalalle selkänsä kääntäneeseen, Bethanyyn (Linda Fiorentino) ja antaa tälle tehtäväksi estää enkeleiden aikeet. Matkallaan Bethany törmää kahteen profeettaan, Jay (Jason Mewes) ja Silent Bobiin (Smith), sekä myös unohdettuun Rufus-apostoliin (Chris Rock). Epäuskoisena Bethany jatkaa matkaa kirkkoa kohti tehtävänsä ja erikoisen matkaseurueensa kanssa.

Dogma on taas näitä vähän arvostetumpia leffoja Kevin Smithiltä, josta pidän itsekin hyvin paljon. Yritän muuten tämän Smitheilyn jälkeen tehdä jonkinlaisen parhaimmuus-listauksen kaikista tämän leffoista, vaikka saankin vaan pään kipeäksi minkäänlaisia top-listauksia tehdessäni. Tällä kertaa yritän kuitenkin saada sellaisen aikaiseksi, joten pidän teitä nyt jännityksessä, enkä kirjoita näihin arvosteluihin vielä sen kummemmin mitään parhaus-järjestystä. (Huisin jännää! Ette varmaan saa edes unta iltaisin ennen kuin julkaisen sen! Niin ja todennäköisesti totean lopuksi, että ei siitä listaamisesta tule mitään.) Dogma kuitenkin herätti ilmestyessään paljon kohua uskovaisten parissa, sillä tottahan toki tämä elokuva nähtiin suorastaan jumalanpilkkana. Tämä ei kuitenkaan ollut Smithin tarkoituksena, mies on lausunut olevansa itse uskovainen mies ja leffan tarkoitus oli juhlistaa ja iloita uskoa. Dogman käsikirjoituksen Smith on muuten tehnyt jo ennen ensimmäistä elokuvaansa Clerksiä.

On kuitenkin aika ymmärrettävää, että osalta tämä Smithin hyvä tarkoitus on mennyt ohi, sillä yhdistäähän mies aika härskiä huumoria uskontoaiheeseen. Leffassa hän myös kyseenalaistaa monia asioita; onko jumala nainen vai mies, oliko Jeesus sittenkin tummaihoinen, oliko Jeesuksella sisaruksia, mitä Jeesus todella teki niiden ikävuosien aikana joista raamatussa ei kerrota, mistä voi tietää mikä nykypäivänä on jumalan mielestä syntiä jne. Kyllähän jo tällaiset kysymykset saavat monet uskovaiset närkästymään. Leffassa ei kuitenkaan mielestäni millään tavalla paista mikään pilkkaaminen tai edes ilkeämielisyys, sillä on vaan hieman erilainen ja humoristinen ote asioihin. Aika rohkea veto tämä leffa joka tapauksessa oli, jonka mies varmasti myös tiesi. Dogman huumori on mielestäni erittäin onnistunutta ja hyvin samankaltaista kuin aiemmissakin leffoissa. Tässä leffassa Jay ja Silent Bob pääsee myös viimein vähän enemmän esille, joka on toki omasta mielestäni vain hyvä asia, sillä Jay on vaan ihan parhaita hahmoja näissä leffoissa. Tämän parhautta lisää vain se, että Jayn hahmo perustuu täysin Mewesiin itseensä, tuollaista kieltä (snootchie bootchies), elehdintää ja jutun tasoa tältä on kuulemma ihan oikeastikin irronnut silloin kun he ovat Kevin Smithin kanssa aikoinaan tavanneet!

Dogmassa on noin muutenkin hyvin vaikuttava näyttelijäkaarti ja kuten Smith on Mewesiä varoitellut, mukana on ihan oikeita näyttelijöitä ja vuorosanat täytyy todella tällä kertaa osata. (Ja jottei Alan Rickman suuttuisi, Mewes myös opetteli koko kässärin ulkoa, mukaan lukien kaikkien muidenkin vuorosanat!) Rickmanin Metatron-hahmo on myös yksi parhaita puolia leffassa, mutta kaikki hahmot toimii tässä erittäin hyvin. Bethany tasoitti hyvin rauhallisella ja järkevällä käytöksellään muiden sekopäistä toimintaa ja Affleckia ja Damonia on mukava nähdä leffoissa parivaljakkona, sillä miesten tosielämän kaveruus paistaa aina kivasti läpi. Dogma on monipuolinen elokuva, päällisin puolin se on kunnon hauskuutteluseikkailu, mutta sillä tuntuu kuitenkin olevan tuo syvällisempikin ja pohdiskeleva puoli. Erittäin toimiva leffa, yllättävästi suositteluni jälleen tällekin pätkälle.

Kuvat: hotflick.net