Look, we still have all of these weapons. The gun, the rope, the wrench, the lead pipe.

Halloweenin toinen elokuva oli Clue (1985). On vuosi 1954 ja kuusi toisilleen tuntematonta ihmistä on kutsuttu kartanoon illallisjuhliin. Heidät vastaanottaa hovimestari Wadsworth (Tim Curry) ja myöhemmin illalliselle liittyy vielä isäntä Mr. Boddy (Lee Ving). Boddy antaa jokaiselle vieraalle lahjaksi erilaisen murhaesineen, eikä kulu aikaakaan kun Boddy päätyy ruumiina lattialle. Mutta onko syyllinen Mrs. Peacock (Eileen Brennan), Mrs. White (Madeleine Kahn), Professor Plum (Christopher Lloyd), Mr. Green (Michael McKean), Colonel Mustard (Martin Mull) vai Miss Scarlet (Lesley Ann Warren)?

Tämä Cluedo - pelaa henkesi edestä on ihan ensimmäinen lautapeliin perustuva elokuva. Elokuvan hahmot ovat suoraan Cluedosta tuttuja pelinappuloita ja muutenkin tuo peli näkyy leffassa hauskoina yksityiskohtina. Kartanon aulan lattia mukailee pelilaudan ruutuja, pelissä olevat salaportit toimivat myös elokuvassa samalla tapaa ja hahmojen autot elokuvassa olivat juuri sen värisiä kuin pelinappulat lautapelissä. Mainioin ja nerokkain tapa tuoda elokuvaan pelin ideaa on kuitenkin leffan loppuratkaisu. Cluedo-lautapelissähän on ideana selvittää kuka hahmoista on murhaaja, missä huoneessa murha tehtiin ja millä välineellä. Murhaaja ei siis joka pelikerralla ole sama ja leffassa tämä on toteutettu niin, että sille on kolme erilaista loppuratkaisua. Kun Clue ilmestyi vuonna 1985 elokuvateattereihin, toimitettiin niihin vain jokin näistä versioista näytettäväksi! Itse elokuvahan on ihan hulvattoman hauska musta komedia, jossa on erinomaiset näyttelijät. Kaikille tutusta lautapelistä on saatu oikeasti toimiva murhamysteeri, jossa saa myös jännittää kuinka se tulee päättymään. Tuossa omalla dvd-levylläni on mukana kaikki kolme erilaista loppuratkaisua ja siinä voi valita, että haluaako vain randomilla jonkin niistä, tai sitten vaihtoehtoisesti voi katsoa kaikki kolme loppua yhteen putkeen. Clue on siis mielestäni erittäin viihdyttävä murhamysteeri ja vaikka se ei varsinaisesti kauhua olekaan, niin mustalla huumorillaan se sopi erinomaisesti myös tähän Halloweenin leffaputkeen. Suosittelen!

Maximum Halloween 3017, la-su

Night Visions -leffafestarit päättyivät totuttuun tapaan jälleen koko yön istuntoon elokuvateatterissa. Teatterina oli tälläkin kertaa Kinopalatsi, joka toimii kyllä varsin mukavasti tähän tarkoitukseen. Itse osallistuin tälläkin kertaa vain osittain yönäytöksiin, sillä halusin käydä katsomassa yhden leffan jo ennen sitä ja aavistin, että en (enää) vain kykene istumaan 18 tuntia putkeen leffassa, vaikka kuinka kovia leffoja ja meininki olisikin. Reilut 12 tuntia sai siis riittää ja nämä tapittelin läpi:

Class of 1984 (1982)

Andrew Norris aloittaa uutena musiikinopettajana rähjäisessä koulussa. Pian tämä saakin huomata, että koulussa opettaminen on mahdotonta, sillä koulua näyttää pyörittävän oppilaista koostuva huligaanijoukko. Muut opettajat ja jopa rehtori on polvillaan huligaanien edessä, mutta Norris ei anna periksi ja yrittää saada otetta oppilaistaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä tämä huumebisnestä pyörittävä jengi jättää myös ruumiita jälkeensä. 

Näin tämän Luokka 1984 -leffan ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten, mutta pidin siitä välittömästi ja nyt kun tarjoutui mahdollisuus nähdä se valkokankaalta, niin olihan se hyödynnettävä. Paikalla näytöksessä oli myöskin ohjaaja Mark L. Lester, jonka leffoja oli festareilla enemmänkin näytillä (kuten Commando). Tässä leffassa on hyvä meininki. Pakko ensinnäkin tykätä ihan vain siitä, että siinä on tapahtumapaikkana 80-luvun koulumaailma ja pääsee näkemään vähän punkkarikasarinuorten tyyliä. Leffassa on myöskin ihan koko ajan meno päällä, siinä ei ole yhtään tylsää hetkeä ja taustalla soi mitä mainiommat musiikit. Väkivaltaa myös riittää ja loppua kohden melkoisen julmaakin sellaista. Vaikka leffa meneekin tietyllä tapaa melkoisen överiksi, niin onhan tuollainen välinpitämätön asenne koulua ja opettajia kohtaan tuttua omiltakin yläasteajoilta, nuoret osaa olla julmia. Class of 1984:ssa ne olivatkin erityisen julmia, mutta kun opettaja pistääkin kunnolla vastaan, on hyvä viihde taattu! Traileri
_____________


Sequence Break (2017) 

Kolikkopelikorjaamolla työskentelevä Oz ei välitä nykyajasta, vaan fiksailee innoissaan vanhoja pelikoneita niistä lumoutuneena. Oz alkaakin korjata hyvin omituista peliä, joka sekoittaa pelimaailman ja todellisuuden. Hallusinaatiot tuntuvat kuitenkin hyvin todellisilta ja sen vuoksi Ozin luonnekin alkaa muuttua. Mies on hiljattain tutustunut baarissa Tessiin, jonka kanssa tämä yrittää tapailla, mutta tästä tulee hankalaa pelin viedessä mennessään.

Valitsin tämän Sequence Breakin katsottavaksi suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että siinä oli mukana samoja tyyppejä kuin viime vuonna näytetyssä mahtavassa Beyond the Gatesissa (arvostelu täällä). Muutenkin idea kuulosti hyvältä: vanhoja kolikkopelejä, syntikkamusiikkia ja jänniä erikoistehosteita. Niitä tässä onneksi riittikin! Leffan idea oli myöskin mielenkiintoinen, mutta yksi asia tässä vain häiritsi. Tajusin mielestäni ihan liian aikaisessa vaiheessa sen loppuratkaisun! En tiedä oliko tarkoituksena hoksatakin se jo varhaisessa vaiheessa elokuvaa, mutta itse olisin halunnut yllättyä lopussa enemmän ja sen vuoksi välillä vähän jopa tylsistytti. Mutta olihan tämä nyt visuaalisesti ja musiikillisesti todella upea elokuva ja vaikka tuon loppuratkaisunkin "tiesi", niin kiinnosti nähdä kaikki mitä siinä välissä tapahtui. Tässäkin näytöksessä oli muuten ohjaaja Graham Skipper paikalla. Traileri
_____________


Brawl in Cell Block 99 (2017) 

Bradley elää onnellisesti yhdessä raskaana olevan vaimonsa kanssa kaikilla mukavuuksilla suuressa talossa, jota tämä rahoittaa harkitusti hämärähommilla. Suurempi keikka menee kuitenkin pahasti pieleen ja mies joutuu vankilaan. Tällä välin Bradleyn vaimo kaapataan ja tämän vapauttaakseen miehen tulee tappaa vankilan rankimmalla osastolla oleva vanki. Bradley on valmis tekemään mitä tahansa perheensä puolesta ja järjestää itsensä tuonne samaiselle osastolle keinoja kaihtamatta.

Brawl in Cell Block 99 valikoitui katsottavakseni oikeastaan vain sen vuoksi, että muut vaihtoehdot kiinnostivat vielä vähemmän. Odotukseni tämän suhteen olivat siis hyvin alhaalla ja ehkä juuri sen vuoksi tästä tulikin tämän vuoden festareiden yllättäjä omalla kohdallani. Pidin tästä leffasta nimittäin melkoisen paljon! Siinä oli sellaista kylmänviileää raakuutta, Bradleyta ei kiinnostanut mikään muu kuin se, että saa perheensä pelastettua. Ihan sama mitä pitää tehdä muille (syyttömillekin) ihmisille tai mihin ongelmiin mies itse joutuu. Leffa oli siis erittäin raaka ja siinä roiskuivat veret sekä irtonaiset ruumiinosat. Myöskin äänitehosteilla tuotiin varsin selvästi esille se kuinka monta luuta nyt napsahtikaan kerralla poikki. Olin itse myös hieman yllättynyt Vince Vaughnin hienosta ja uskottavasta roolisuoristuksesta, sillä olen nähnyt tältä vain (huonoja) komediarooleja. Brawl in Cell Block 99 toimi erinomaisesti kaikin puolin, se eteni rauhallisesti kohti määränpäätään ja oli samalla hyvin väkivaltainen sekä jännittävä. Mieleeni tulee myös sana tyylikäs, vaikka se sijoittuukin rosoisiin vankiloihin ja raakuuksia ei säästelty. Traileri
_____________


Street Trash (1987) 

New Yorkin hämäräkujilla työskentelevä kauppias onnistuu löytämään kellarista laatikollisen vuosikymmeniä vanhaa viinaa. Mies laittaa pullot pilkkahintaan myyntiin ja paikalliset kaduilla asuvat pummit käyvät hakemassa niitä yksi toisensa jälkeen. Pullojen sisältö vain onkin oikeasti jonkinlaista ydinjätettä ja juoman nauttineet henkilöt räjähtävät levittäen iloisen kirjavia sisuskalujaan ympäri kujia.

Street Trash oli yön elokuvista eniten odottamani, sillä se on kasarikauhukomediaa, jota en ollut edes aiemmin nähnyt. Ja olihan se odottamisen arvoinen, kunnon kasarimeininkiä mitä hienoimmilla erikoistehosteilla varustettuna. Juonellisesti se nyt ei ole kovin kummoinen, mutta olihan se nyt siistiä päästä näkemään kun tyypit muuttuivat viinahörppynsä otettuaan värikkääksi mömmöksi.  Ällöilyä ja goreilua siis riittää, mutta myös huumoripuolta oli reilusti mukana - nimenomaan aika mustaa sellaista. Näyttelijät tässä olivat myös aika tasottomia, mutta se vain kuului asiaan. Itseasiassa Street Trashista tuli vähän Troma-elokuvat mieleen, vaikka tämä ei niihin liitykään millään tapaa. Viihdyttävä kauhukomedia mahtavilla käsintehdyillä erikoistehosteilla. Traileri

_____________

American Satan (2017) 

Nuori toiveikas bändi muuttaa Hollywoodiin haaveillen supertähteydestä. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kilpailu on kovaa ja keikat täytyy saada itse myytyä täyteen. Erikoinen muukalainen tarjoaa kuitenkin bändille apuaan todella nopeaan suosioon. Ilmaista se ei kuitenkaan ole, sillä bändin on siirryttävä pimeälle puolelle ja noudatettava muukalaisen antamia moraalittomia käskyjä. 

Olihan se tämä American Satan valittava katsottavaksi, kun se kertoo aloittelevasta bändistä Hollywoodissa ja heti ensimetreillä pääsikin ihastelemaan esimerkiksi Whisky a Go Go:ta keikkapaikkana. Leffa olikin ihan kiva yhdistelmä rock-elämää (loppumattomia huumehöyryisiä bileitä bändäreitä pyöritellen) sekä sitten tuota kauhupuolta. Onhan tuollaista rokkibändien elämäntyyliä yhdisteltykin paholaisen kanssa leikkimiseen jo kautta aikojen! Leffassa oli ihan asialliset musiikit ja oli se myös paikoin viihdyttävä. Pakko silti kuitenkin sanoa, että American Satan ei ollut suosikkini. Siinä ei oikein ollut mitään uutta ja ihmeellistä, olisin ehkä toivonut siinä olevan enemmän tuota pimeän puolen kanssa leikittelyä. Toisaalta sanoisin, että tämä oli tällainen kerran katsottava elokuva, mutta toisaalta taas haluaisin antaa sille myös uuden mahdollisuuden. Kenties muuhun kellonaikaan kuin aamuviideltä. Traileri

Great artists are not peaceful souls.

Loving Vincent (2017) on maailman ensimmäinen kokopitkä käsinmaalattu elokuva. Elokuvassa on vuosi 1891 ja on kulunut vuosi taiteilija Vincent van Goghin kuolemasta. Armand Roulinilla on hallussaan viimeinen Vincentin kirjoittama kirje, jota hän lähtee viemään taiteilijan läheisille. Matkallaan Armand oppii paljon lisää Vincentin elämästä ja varsinkin tämän viimeisistä hetkistä pienessä ranskalaiskaupungissa. Tarinoita kuultuaan Armand alkaa epäillä, että van Goghin väitetyn itsemurhan takana olisikin jotain epäilyttävää ja mies alkaa selvittää asiaa. 

Kävin katsomassa tämän Loving Vincentin jo itseasiassa tuossa kauhuputken keskellä pari viikkoa sitten, mutta haluan nyt vielä palata siihen, sillä se oli kerrassaan loistava elokuva! Taustaksi kerrottakoon, että pidän todella paljon Vincent van Goghin maalauksista ja upea Tähtikirkas yö on kaikista maailman maalauksista kolmen suosikkini joukossa. Kun näin tämän elokuvan trailerin jossakin Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä, tiesin, että tämä kokonaan käsin kankaalle van Goghin tyyliin maalattu elokuva on päästävä näkemään. Kävinkin katsomassa sen ensi-iltaviikonloppuna Tennispalatsissa, jossa oli vierailemassa myös muutama tätä leffaa maalaamassa olleita taiteilijoita. Loving Vincentiä oli tosiaan maalaamassa jopa 150 taiteilijaa, joista jokaisen tuli ensin omaksua van Goghin maalaustyyli. Elokuvassa olikin kokonaisuudessaan lähes 70 000 öljyvärityötä ja sen tekemiseen meni aikaa useampi vuosi. 

Kaikki tuo vaiva oli kuitenkin täysin vaivan arvoista, sillä Loving Vincent oli todella upea ja taianomainen elokuva! Oli huippua vähän väliä tunnistaa siitä tuttuja maalauksia, sillä suurin osa kohtauksista oli suoraan van Goghin eri maalauksista poimittuja. Vaikka leffa olikin koostettu useista erillisistä maalauksista vuosien varrelta, oli niitä käyttämällä kuitenkin saatu rakennettua hyvä ja toimiva juoni. Se oli oikeastaan rikosmysteeri, jossa Armand yritti selvittää mahdollista syyllistä Vincentin kuolemaan pikkuhiljaa saamiensa vihjeiden perusteella. Katsoessa vain odotti mielenkiinnolla sitä seuraavaa juonenkäännettä - mitä nyt seuraamista vain meinasi välillä haitata se, että jäi lumoutuneena tuijottamaan jonkin maalauksen upeutta! Elokuva oli myös aika koskettava, sillä vaikka useat Vincent van Goghin maalaukset ovat tuttuja, niin miehen elämästä ja persoonasta en tiennyt kovinkaan paljoa tätä ennen. Onneksi tarina on vielä päätetty kertoa kokonaan näillä öljyvärimaalauksilla, sillä näyteltynä tai tietokoneella piirrettynä animaationa siinä ei olisi ollut ollenkaan samaa tunnelmaa. Loving Vincent oli siis mielestäni kaikin puolin mahtava elokuva ja hieno elämys, ehdottomasti yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni uusista elokuvista. Suuret suosittelut tälle! 

Dear Diary, my teen-angst bullshit now has a body count.

Heathers (1988) kertoo teini-ikäisestä Veronicasta (Winona Ryder), joka kuuluu koulun suosittuihin tyttöihin, joista kaikki muut sattuvat olemaan nimeltään Heather. Veronicaa on kuitenkin alkanut pahemman kerran nyppiä Heatherien ilkeä käytös muita oppilaita kohtaan ja on nyt valmis luopumaan asemastaankin. Veronica tutustuu koulun uuteen poikaan, kapinallisen Jason Deaniin (Christian Slater), jolla on ratkaisu siihen, miten Heathereista pääsee lopullisesti eroon.

Olen kirjoittanut Heathersista jo ainakin pari kertaa aikaisemminkin tänne blogiin, joten kommentoin tällä kertaa aika lyhyesti, vaikka tästä voisi tarinoida pidemminkin. Heathers on joka tapauksessa yksi suosikkini 80-luvun teinikomedioista ja tämä myös erottuu melkoisesti niistä perinteisemmistä (Hughes-)teineilystä. Huumori on tässä hyvin mustaa ja tyypillisiä hassuttelua tai seksijuttuja on aika vähäisesti. Romantiikkakin on melkoista Bonnie & Clyde -meininkiä. Siinä missä monessa muussa teinipätkässä käsitellään sitä, kuinka nörttityttö/-poika uskaltaisi pyytää ulos sitä koulun suosituinta poikaa/tyttöä, niin Heathersissa sekoitellaan ihastuksen kanssa putkenavaajaa suositun tytön mehun sekaan. Tässä myös käsitellään aika isoja aiheita, kiusaamista ja koulun sisäistä kastijaottelua vähän eri näkökulmasta. Näyttelijät ovat tässä ihan huippuluokkaa ja leffassa on monia omaperäisiä lausahduksia, jotka ovat jääneet elokuvan jälkeen elämään. Heathers kuitenkin selvästi hieman jakaa mielipiteitä ja suurin osa tuntemistani ihmisistä ei itseasiassa ole pitäneet tästä! Suosittelen kuitenkin mustemman huumorin ystäville. How very!

If you're willing to do the work, you can have anything. That's what makes the U.S. of A great.

Pain & Gain (2013) on Michael Bayn ohjaama tositapahtumiin perustuva toimintakomedia. Eletään 90-luvun puoliväliä Miamissa, jossa personal trainer Daniel Lugo (Mark Wahlberg) haaveilee rikkaasta elämästä, amerikkalaisesta unelmasta. Mies päättää tehdä jotakin asian eteen ja lyöttäytyy yhteen kahden muun bodarin, Paul Doylen (Dwayne Johnson) ja Adrian Doorbalin (Anthony Mackie), kanssa rötöksien maailmaan. Keinoja kaihtamatta he pyrkivät unelmiaan kohti ja kaappaavatkin salillaan käyvän rikkaan Victor Kershaw'n (Tony Shalhoub), ryöstelevät ja käyttävät julmaa väkivaltaa.

Pitkästä aikaa vuorossa on yhteisarvostelu, jossa on tällä kertaa mukana yhä enemmän blogeja! Viimeksi arvostelimme muutaman bloggaajan kanssa tanskalaisen Jahdin, siitä kirjoittamani tekstin voi käydä lukemassa täältä. Tällä kertaa katsottavaksi elokuvaksi oli tosiaan valittu tämä Pain & Gain, joista oman sanasensa kertovat myös seuraavien erinomaisten blogien kirjoittajat: ...NOIR, Double Feature, Cinema Lozenge, Mutaa vai tähtiä?, Puutaheinää, Shameless Pile of Stuff ja Vajaatoimintasankari. Pain & Gain ei itseasiassa ollut minulle entuudestaan ollenkaan tuttu, eikä se kuulostanut tai näyttänyt lainkaan sellaisesta, mitä tulisin ikinä katsomaankaan! Toimintaa ja muskelimiehiä, pläh. Mutta ei auta, pakkohan se oli katsella yhteisarvostelun vuoksi. Ei vaan, mielenkiintoni nousi kyllä siinä vaiheessa, kun tajusin tämän perustuvan tositapahtumiin. Tutustuin vasta leffan katsottuani siihen todelliseen tarinaan ja ymmärrän kyllä, etteivät tapahtumien myötä kuolleiden tai loukkaantuneiden henkilöiden omaiset ottaneet tätä, hyvin kepeästi asioihin suhtautuvaa, elokuvaa vastaan kovin hyvällä.

Suoraan sanoen en pitänyt tästä elokuvasta juuri ollenkaan. Noin tarinaltaan se oikeastaan kuulosti varsin kelvolta pätkältä, sillä yleensä pidän tuollaisista todellisiin rikollisiin/murhaajiin/muihin sekopäihin pohjautuvista jutuista. Monet ovat paheksuneet Pain & Gainissa juuri tuota puolta, että tässä tehtiin komediaa (näyttäen pahiksia hieman positiivisessakin valossa) oikeita ihmisiä koskettaneista Sun Gym Gangin julmista teoista. Itse hyvinkin mustan huumorin ystävänä en kuitenkaan kokenut tätä puolta mitenkään paheksuttavana, vaikka en sitä lähtisikään suosittelemaan niille, joita tapahtumat oikeasti koskettivat. Joten näiltä osin elokuva lähti ihan hyvältä pohjalta. Mutta jokin siinä elokuvan toteutuspuolessa sitten tökki pahemman kerran. Mielenkiintoisesta tarinasta oli tehty tylsää toimintaa ja hehheh-huumoria, jotka eivät toimineet ainakaan minulle. Leffassa käytettiin myös aivan liikaa puuduttavaa kertojaääntä, se oli ihan ok leffan alussa ja lopussa, mutta kun sitä soitettiin vähän joka välissä, ei sitä meinannut jaksaa kuunnella. Noin muutenkin meinasin useaan otteeseen tylsistyä tämän leffan parissa! Vaikka näyttelijät olivatkin suurimmaksi osaksi ihan päteviä sellaisia, eivät nämä oikein tuntuneet rooleihinsa sopivilta. Suurin ongelmani Pain & Gainin suhteen kuitenkin oli se, että se tuntui yrittävän liikaa ja tuli vähän sellainen olo, että se yritti olla joku ihan toinen elokuva. Jos The Wolf of Wall Street  ei olisi ilmestynyt vasta myöhemmin samana vuonna, olisin väittänyt, että Pain & Gain yritti olla samanlainen kuin se! Hieman samankaltaisesta lähtökohdasta Wolfissa tosiaan lähdettiin, siinäkin kerrottiin saman aikakauden todellisesta jenkkiläisestä rötöstelijästä ja siinäkin viuhuivat huumeet ja paljas pinta. Tosin Scorcese teki sen hyvin ja miehen leffa oli erittäin hyvä ja hauska. En siis tosiaan oikein ihastunut tähän Pain & Gainiin, mutta käykäähän ihmeessä katsomassa, mitä toiset bloggaajat olivat tästä mieltä!

In an action film you act in the action. If it's a dramatic film you act in the drama.

Jos joku on sattunut vilkaisemaan katsomieni elokuvien listausta viime aikoina, on se saattanut herättää hieman ihmetystä. Olen nimittäin viimeisen viikon ajan tuijottanut aika erilaisia elokuvia kuin yleensä, sillä suostuin leffaseuraksi Jean-Claude Van Damme -maratoniin! Katsomomme toisella osapuolella oli vähän rankempi putki, sillä tämä tapitti läpi peräti 43 Van Dammen elokuvaa vajaassa viikossa. Itse en sentään ihan siihen kuoppaan hypännyt, vaan katselin vain osan niistä. Melko mittava määrä niitä tuli kuitenkin katsottua siihen nähden, etten vielä jokunen kuukausi sitten tiennyt edes kuka on Van Damme! Tutustuin tähän toimintatähteen vasta tämän vuoden puolella, mutta olin kuitenkin jo keväällä nähnyt ne ilmeisesti tärkeimmät elokuvat, Bloodsportin sekä Timecopin. Ja vaikka pidinkin niistä, niin hieman epäileväisin mielin lähdin mukaan näin mittavaan maratoniin. Mutta helpostihan se meni ja omaksi loppusaldokseni kertyi kokonaiset 21 katsottua JCVD:n elokuvaa ja ne tosiaan olivat ne mitkä nyt sattuivatkaan olemaan aikajärjestyksen vuorossa silloin kun hyppäsin mukaan.

En nyt jaksa kirjoitella kaikista mitään arvosteluja, eikä kaikista mitään sanottavaa olisikaan. Yleisesti ottaen pidin enemmän JCVD:n uran alkupuolen elokuvista, niissä oli kivaa kasari- tai ysärifiilistä ja niissä oli enemmän sitä karatekikkailua. Tuoreemmissa elokuvissa oli liikaa tuliaseita, räiskintää ja silmiä särkevän kammottavaa CGI-verta. Toimintaelokuvat eivät koskaan ole olleet mitään suurimpia suosikkejani, mutta hienoista taisteluista kyllä pidän. Ja mitä vähemmän kättä pidempää mukana taisteluissa, sen parempi. Jaottelin nämä nähdyt nyt kolmeen osaan, hyvä (eli minä pidin), ihan ok ja huono (eli minä en pitänyt). Niin ja myönnettäköön, että en pysynyt ihan kaikkien aikana hereillä...

Hyvä 

Universal Soldier: Day of Reckoning (2012)

JCVD (2008)

Replicant (2001)

Timecop (1994)

Universal Soldier (1992)

Kickboxer (1989)

Bloodsport (1988)

Ihan ok 

Pound of Flesh (2015)

Until Death (2007)

Double Team (1997)

The Quest (1996)

Maximum Risk (1996)

Sudden Death (1995)

Nowhere to Run (1993)

Double Impact (1991)

Death Warrant (1990)

Lionheart (1990)

Cyborg (1989)

Huono 

The Expendables 2 (2012)

Second in Command (2006)

Street Fighter (1994)

En kommentoi, uni voitti

The Shepherd (2008)

The Order (2001)

Noista huono-kategoriaan menneistä voisi mainita sen verran, että ne eivät mahdollisesti edes olleet niin huonoja, ne vain edustivat juuri sellaisia elokuvia, joista en välitä pätkääkään. Expendables 2 oli aika kasvotonta räiskintää, juuri sitä, minkä vuoksi en koskaan ole niin innostunut action-pätkistä, ja näyttihän ne tietokoneella luodut veriroiskeet ihan kamalilta. Second in Command sitten taas sisälsi politiikkaa, sotimista ja taas liikaa räiskintää, ei ollut ollenkaan minun juttu. Street Fighter nyt vaan oli aika surkea ja Van Damme oli siinä huonoimmillaan, tällä oli oikeastaan koko elokuvan ajan vain tyhjä katse.

Hyvissä sitten taas oli aika yllättäjä tuo Universal Soldierin neljäs osa, josta odotukset oli aika pohjamudissa. Mutta siinähän oli oikein hyvää jännitystä, ahdistavaa tunnelmaa ja kauhuleffamaisuutta. Ihan ok -osastoon meni muutama sellainenkin, joita kovin harkitsin laittavan hyviin, mutta johonkin oli vedettävä raja. Esimerkiksi Van Dammen uusimman elokuvan Pound of Fleshin olin pistämässä hyviin leffan alkupuoliskon ajan, mutta sitten se valitettavasti meni vähän huonompaan suuntaan. Alku oli kuitenkin erittäin tyylikäs ja siinä elokuvassa mies teki mielestäni parhaimman roolisuorituksensa!

Että tällaista täällä on katseltu viime aikoina ja kivaahan se oli. Olisi näitä oikeastaan voinut enemmänkin katsella! Niin ja nyt ainakin tiedän mikä mies on Jean-Claude Van Damme.

They can't evict you on Christmas! Then you'd be ho-ho-homeless!

Kuudes jouluinen elokuva oli Go (1999), joka kertoo kolmesta eri näkökulmasta tarinaa huumekaupan ympäriltä yhtenä jouluaattoiltana. Simon (Desmond Askew) lähtee kaveriporukan kanssa pitämään hauskaa Las Vegasiin, mutta ilta kuitenkin päättyy pakomatkaan ja aseiden räiskintään. Ronna (Sarah Polley) tekee Simonin työvuoron kaupassa ja saa asiakkaakseen ekstaasia tiedustelevan homopariskunnan Adam (Scott Wolf) ja Zack (Jay Mohr), jotka ovat tosiasiassa huumekytän asialla. Ronna ottaa yhteyttä Simonin diileriin Toddiin (Timothy Olyphant), mutta huijauksen vuoksi ajautuukin ongelmiin tämän kanssa.

Go kuului suosikkileffoihini nuorempana, mutta nyt muistikuvani siitä olivat aika hatarat. En esimerkiksi muistanut sitä, että tässä eletään joulun aikaa! Lueskelin jotain listausta jouluelokuvista ja tuttu nimi osui silmiini, jonka vuoksi päätinkin vihdoin kaivaa sen hyllystä esiin. Sen muistin, että tämä pyöri huumeiden ympärillä ja huumeleffat ovatkin jostain syystä aina jaksaneet aina viihdyttää minua. Nyt tosiaan edellisestä katselusta oli vierähtänyt reilut kymmenen vuotta, enkä ollut ollenkaan vakuuttunut siitä, että vieläkö tämä teinileffa uppoaa. Mutta kyseessä ei, lukuisista tutuista nuorista ysärinaamoista huolimatta, ole mikään perinteisin teinileffa. Go pääsee yllättämään, sen näyttelijälistaus tai kansikuva eivät oikein lupaa sitä mitä on tiedossa - ja näin onneksi vain hyvässä mielessä! Go:ta on useasti verrattu jopa Pulp Fictioniin ja kyllähän tässä jotakin samaa on. Esimerkiksi jätkäporukan keskustelut autossa matkalla Vegasiin olivat hyvin tarantinomaisia, niin ja onhan tietysti nuo samanaikaiset tarinat ideana tuttu.  Elokuva on mielenkiintoinen ja hauska sekä hienosti toteutettu. Koko ajan tapahtuu paljon, siinä on hyvä nopea tahti ja lukuisia eri hahmoja, joilla kaikilla kuitenkin tuntuu olevan paikkansa tarinassa. Mietin katsellessani, että olisiko tämä parempi jollain eri maineessa olevilla tai tuntemattomammilla näyttelijöillä, mutta toisaalta juuri tuo yllättävyys on osa sen viehätystä. Ja ainakin näin vuosia myöhemmin on hauska nostalgisesti bongailla niitä tuttuja kasvoja.! Kuten arvata saattaa, niin tämä ei ole se kaikista jouluisin jouluelokuva, joten joulutunnelman nostattajaksi tämä ei ole ehkä se varmin valinta. Erilaisena jouluelokuvana ja ihan noin muutenkin Go on kuitenkin varsin viihdyttävä pätkä!

Fourteen years ago I was forced to make a commitment to an eight by nine cell, now you are going to be forced to make a commitment.

Tämän vuoden kauhuputki polkaistaan käyntiin nyt ja sen saa aloittaa Martin Scorsesen ohjaama Cape Fear (1991). Max Cady (Robert De Niro) vapautuu vankilassa istuttuaan siellä useita vuosia tuomittuna alaikäisen raiskauksesta. Cady on ehtinyt tuomionsa aikana hautoa kostoa puolustusasianajajalleen Sam Bowdenille (Nick Nolte) ja vapauduttuaan alkaakin vaania tätä ja tämän vaimoa (Jessica Lange) sekä teini-ikäistä tytärtä (Juliette Lewis). Bowdenin perhe yrittää kaikin tavoin pakoilla Cadya, mutta tämä tuntuu olevan aina askeleen edellä heitä.

Kiitos Simpsonit taas kerran. Jälleen yksi elokuva, jota ei enää pysty katsomaan samoin silmin kuin aiemmin. Olin nähnyt tämän Cape Fearin viimeksi joskus 90-luvun puolella, mutta siinä välissä taas olen nähnyt kymmeniä kertoja Simpsonien erinomaisen Cape Feare -jakson (S5E2). Joten voiko tuohon Cape Fearin (useasti toistettuun) tunnusmusiikkiin enää yhdistää mitään muuta kun Sideshow Bobin esimerkiksi astumassa haravaan? Vaikka De Niro onkin kerrassaan erinomainen hyytävän sekopäisenä Cadyna, niin kyllähän tuo mielikuva vie siivun elokuvan jännittävyydestä. Tämä 90-luvun Cape Fear on muuten remake J. Lee Thompsonin 60-luvulla ohjaamasta Cape Fearista (joka taas pohjautuu The Executioners -kirjaan). Omistan itse boksin, jossa on nämä kummatkin versiot ja arvoinkin pitkään, että kumman näistä ottaisin nyt katsottavaksi. Thompsonin elokuvan näkemisestä oli lyhyempi aika, niin tällä mentiin tällä kertaa, enkä nyt lähde vertailemaan näitä keskenään. Mainittakoon kuitenkin, että tässä uudemmassa Cape Fearissa vierailee myös alkuperäisen leffan tähtiä, mm. Gregory Peck (alkup. Bowden) ja Robert Mitchum (alkup. Cady) nähdään pienissä rooleissa tässä Scorsesen elokuvassa. Leffan tunnelma on onnistuneen piinaava ja siinä on kivaa kikkailua kuvakulmien ja zoomauksien kanssa. Cape Fear ei mielestäni ole Scorsesen parhaimmistoa, mutta se on kuitenkin laadukas trilleri, josta astetta paremman tekee De Niron hieno roolisuoristus.

But if these three boys are innocent, would you want three families to lose their children too?

Devil's Knot (2013) on tositapahtumiin perustuva ja Mara Leverittin samannimiseen kirjaan pohjautuva elokuva West Memphisissä 90-luvun alussa tapahtuneesta kolmen pikkupojan murhasta. Pam Hobbs (Reese Witherspoon) saa kuulla illalla töistä tullessaan, ettei tämän 8-vuotias poika kavereineen olekaan palannut pyöräilyretkeltään kotiin. Seuraavana päivänä poliisit löytävät kolme pientä kaverusta kuolleina pahasti mukiloituna, sidottuina ja hukutettuina läheisen puron varrelta. Syyllistä etsiessä tapauksen ympärille kehkeytyy saatananpalvontaan viittaavia todisteita ja pian huomio kohdistuu 18-vuotiaaseen mustiinpukeutujaan Damieniin (James Hamrick) sekä tämän ystävään Jasoniin (Seth Meriwether). Poikien tuttu, 17-vuotias kehitysvammainen Jessie (Kristopher Higgins) antaa vieläpä lausunnon, jonka mukaan hän oli paikalla kun Damien ja Jason julmasti surmasivat pikkupojat. Tutkija Ron Lax (Colin Firth) ei kuitenkaan usko näiden teinien syyllisyyteen ja ryhtyy auttamaan heidän puolustusasianajajia.

Tämä West Memphis Three -tapaus on minulle varsin tuttu jo entuudestaan, muistan kuulleeni siitä jo joskus tuolloin 90-luvulla ja olen myöhemminkin tutustunut tapauksesta irronneisiin tietoihin melkoisen paljon. 90-luvun alussa saatananpalvontajutut olivat erityisen pinnalla ja jatkuvasti puheenaiheena, muistan silloisilta ala-asteajoiltani muutamiakin ulkopuolisia vierailijoita luennoimassa aiheesta koko koululle. Vaikka nykyäänkin saatananpalvontaa yritetään välillä yhdistellä kaikenlaisiin hämäriin tapauksiin (Suomessa esimerkiksi Ulvilan tapaus tai Oulun pakastajaäiti), niin ei se nykypäivänä ota samalla tavalla tulta alle, enkä usko että aiheesta saarnataan enää kouluissa. Selkeä muutos on ainakin tapahtunut siinä, että ihmistä ei automaattisesti epäillä saatananpalvojaksi jos tämä pukeutuu mustiin, kuuntelee raskasta musiikkia ja pitää kauhusta niin elokuvien, kirjojen kuin pelien muodossa. Vuonna 1993 asiat olivat toisin ja tässä Devil's Knotissa korostettiin tätä puolta lähes huvittavan selvästi. Epäiltyjä kuvataan usein niin, että metalli raikaa taustalla tai niin, että he ovat katsomassa kauhua. Ja tämä onkin tärkeä asia huomioitavaksi, sillä pojat tuomittiin vankeuteen lähinnä näiden erikoisemman käytöksen ja ulkonäkönsä vuoksi, sillä varsinaista näyttöä heitä vastaan ei ollut! Jessien lausunto ei ollut luotettava, sillä tämä ei käy aivan täysillä ja tämän puheita kuulusteluissa johdateltiin vahvasti kuulustelijoiden toimesta. Koska jonkun oli kuitenkin oltava syyllinen, niin uskonnollisessa pikkukaupungissa nämä enemmän huomiota herättävät nuoret olivat helppo kohde. Tämä koko juttu on mielestäni äärimmäisen kiinnostava ja olinkin innoissani löytäessäni tämän näin tuoreen elokuvan aiheesta. Valitettavasti Devil's Knot kuitenkin  antoi vain pintaraapaisun tapahtumista, vaikka tietoa ja materiaalia on ollut jo vuosia ihan jokaisen saatavilla! Lisäksi elokuvassa osittain keskityttiin ihan tarpeettomiin asioihin, en esimerkiksi lainkaan ymmärtänyt tutkija Laxin henkilökohtaisen elämän osuutta tarinan kannalta, mitä tämän avioerosotkut ja flirttailut kahvilantädin kanssa toivat elokuvaan? Tuohonkin hukatun ajan olisi voinut käyttää syvällisempään otteeseen siihen varsinaiseen aiheeseen.

Tosielämän Echols, Misskelley ja Baldwin pidätettyinä vuonna 1993. (Kuva)

Katsottuani tämän elokuvan janosinkin lisää tietoa ja uppouduin katselemaan vanhat Paradise Lost (1996) -dokumentit sekä varsin tuoreen West of Memphis (2012) -dokumentin. Jos vain suinkin jaksaa katsella kaikki kolme Paradise Lost -dokkaria ja vielä siihen päälle West of Memphisin, voin vakuuttaa, että sitten on laajasti aiheesta tietoa! Paradise Lostit alkavat hyvin kattavasti vanhoilla 90-luvun oikeudenkäynneillä, kun taas West of Memphisissä nähdään viimeisimmät käänteet, syytettyjen vapautuminen vuonna 2011 ja sitä edeltänyt julkkisten suuri kampanjointi Echolsin, Misskelleyn ja Baldwinin syyttömyydestä (mukana tukijoina olivat mm. Eddie Vedder, Henry Rollins, Johnny Depp ja Peter Jackson). Itse pidän ehdottomasti arvokkaimpana näistä kaikista tuota Paradise Lostin ensimmäistä osaa, siinä näytetään kaikessa karuudessaan se, millaisilla "faktoilla" näitä teinipoikia ja erityisesti Damienia todistettiin syyllisiksi. "Asiantuntija" kertoo oikeudessa kuinka saatananpalvojilla on mustat kynnet ja hiukset sekä vieläpä usein mustia t-paitoja! Damienin kirjoittamia lainauksia kirjoista ja lyriikoista yritetään esittää jonain ihan muuna kuin ne on. Ei ihme, että monet muusikot ovat ottaneet tämän sydämenasiakseen, sillä moni heistä on aikoinaan ollut juuri tämän kaltainen muista erottuva nuori. (Ja kyllä, olen myös itse saanut nuorempana osakseni näitä typeriä saatananpalvoja-kommentteja.) Jos siis haluaa nähdä erittäin laajan katsauksen tapahtumien oikeasta kulusta, suosittelen ehdottomasti katselemaan Paradise Lostit. Jos taas haluaa nähdä miten päädyttiin 18 vuotta vankilassa istuneiden miesten vapauttamiseen, suosittelen katsomaan myös West of Memphisin. Jos taas välttämättä haluaa katsella vain suppean elokuvallisen version West Memphis Threestä, sitten ehkä kannattaa katsella tämä Devil's Knot.

I'm not sure what four nines does, but the ace, I think, is pretty high.

Ocean's Eleven (2001) on Steven Soderberghin ohjaama uudelleenversiointi vuonna 1960 ilmestyneestä samannimisestä elokuvasta. Vankilassa istunut Danny Ocean (George Clooney) on juuri päässyt vapaalle jalalle ja suunnittelee jo uutta ryöstöretkeä Las Vegasin kasinoille. Tällä kertaa panokset ovat kovat ja miehen suunnitelmissa on hyökätä peräti kolmelle Terry Benedictin (Andy Garcia) kasinolle, osittain sen vuoksi, että näillä kasinoilla pyöritetään isoja rahoja ja osaksi sen vuoksi, että Benedict tapailee nykyään Oceanin vaimoa (Julia Roberts). Hyvin suunniteltu ryöstöretki vaatii myös ison porukan ja ystävänsä Rustyn (Brad Pitt) kanssa he keräävät yhdentoista asiantuntevan miehen tiimin hoitamaan keikan.

En ollutkaan aiemmin nähnyt tätä elokuvaa, enkä edes ajatellut olevani mitenkään kovin pahasti myöhässä sen kanssa. Mutta mitä ihmettä, ilmestyikö tämä todella jo vuonna 2001? Olisin helposti etukäteen veikannut tälle lähemmäs kymmenen vuotta myöhemmän valmistumisvuoden! Aika menee niin nopeasti... (Kolmaskin osa ilmestyi jo 2007. Oho.) Tämä taitaa sittenkin taas olla niitä elokuvia, jotka vain näen ihan liian myöhässä. Vaikka olen ollut hyvin selvillä Ocean's Elevenin suosiosta, se ei ole oikein koskaan erityisesti nostanut mielenkiintoani. Katson oikeastaan aika vähän tämän tyyppisiä suunnitellaan ja toteutetaan ryöstö -elokuvia, eikä pääpiru George Clooney ole mitään suurimpia suosikkejani. Vasta oma viime syksyinen vierailuni Las Vegasiin nosti kiinnostustani näkemään sen leffan, jossa pyöritään samoilla kasinoilla, jotka on nyt itsekin päässyt kokemaan. Bellagiossa piti ihan tarkoituksella käydä tuhlaamassa dollari peliautomaattiin, Miragessa tuli nähtyä hieno show ja siellä piti myös yöpyä, mutta siirron vuoksi majoituspaikkana toimi MGM Grand. Ja tosiaan tämän Ocean's Elevenin suunniteltu ryöstöretki sattuu kohdistumaan juuri näihin samaisiin paikkoihin!

En ole myöskään nähnyt tuota alkuperäistä Ocean's Elevenia (1960), joten vertailua siihen en pysty tekemään, mutta ilmeisesti yleisesti ottaen tätä remakea pidetään jopa alkuperäistä parempana. Molempiin on ainakin saatu kerättyä aikansa suurimpia tähtinimiä näyttelijöiksi ja tässä Sodenberghin versiossa on muuten ihan hauskana lisänä lukuisten päätähtien lisäksi omina itsenään joukko tuon ajan teinisarjojen tähtiä. Näyttelijäpuoli elokuvassa toimiikin varsin mainiosti, sen isot nimet pelaavat onnistuneesti yhteen ja tämän kaltaisessa elokuvassa onkin etu, että näyttelijöiden kasvot ovat kaikille tuttuja. Huomaan usein kommentoivani elokuvista, että toivoisin niihin hieman tuntemattomampia kasvoja (tuoreimpana mielessä Gravity), mutta tässä roolit suorastaan kaipasivat näyttelijöitä, jotka olivat jo valmiiksi tähtiasemassa. Tarinana Ocean's Eleven kulkee myös varsin hyvin, ryöstöretken tarkka suunnitelma on hyvin nokkela ja se onnistuu hauskalla tavalla yllättämään myös katsojan juuri silloin kun luulee olevansa kärryillä siitä mitä tapahtuu. Tuo leffan yllättävyys ja kekseliäisyys pitävätkin mielenkiintoa varsin onnistuneesti yllä sen alusta loppuun. Olin etukäteen aika epäileväinen Ocean's Elevenin suhteen, en uskonut sen olevan niin hyvä kuin hehkutetaan. Mutta myönnetään, vaikka se ei mikään maailmoja mullistava elokuva ollutkaan, niin Ocean's Eleven oli kyllä hyvin viihdyttävä pätkä! Suosittelisin, mutta kaikki muut ovat varmaankin sen jo nähneet...

I've been a poor man, and I've been a rich man. And I choose rich every fucking time.

The Wolf of Wall Street (2013) on Martin Scorsesen ohjaama, tositapahtumiin perustuva elokuva 80- ja 90-luvulla Wall Streetilla rahoja pyöritelleestä pörssimeklarista Jordan Belfortista (Leonardo DiCaprio). Belfort pääsee nopeasti rahan makuun Wall Streetilla aloittaessaan ja päätyy lopulta perustamaan oman yrityksensä tuttaviensa kanssa, johon lukeutuu mm. uusi ystävä Donnie Azoff (Jonah Hill). Pienen alkukankeuden jälkeen firma alkaa pyöritellä valtavia rahasummia ja Belfortin elämään astuu kaikkien mukavuuksien lisäksi päivittäiset huumeet ja maksulliset naiset. Agentti Patrick Denham (Kyle Chandler) kuitenkin alkaa tutkia Belfortin firman epärehelliseltä vaikuttavaa toimintaa.

Jos sitä kerrankin yrittäisi kirjoittaa myös näistä teatterissa pyörivistä elokuvista, sillä vaikka olen käynyt katsomassa useampiakin, on kirjoituspuoli jäänyt vähän väliin. Menin katsomaan tämän Wolf of Wall Streetin aika mistään mitään tietämättömänä, tiesin vain että kyseessä on komedia, joka mitä ilmeisimmin sijoittuu Wall Streetille. Minulle selvisi hetkeä ennen elokuvan alkua mm. se, että elokuva on tuplasti pidempi kuin olin ajatellut (180 minuuttia!). Odotin elokuvaa aika positiivisin mielin, mutta onnistuin silti yllättymään erittäin positiivisesti. Ensinnäkin elokuva oli oikeasti ihan hervottoman hauska, sai nauraa monen monta kertaa ja yhden kohtauksen aikana nauroin niin makeasti, että sattui vatsaan ja päähän ja silmistä vuoti kyyneleitä poskille. Leffa ei kuitenkaan ollut pelkkä nauratuskomedia, vaan siinä oli ihan oikea tarina ja esimerkiksi tuosta naurukohtauksesta toipui aika nopeasti kun heräsi taas elämän todellisuuteen. Vaikka Belfortin huumepösilöinti nauratti hyvän hetken, niin sitten taas tuli muistutus siitä, että miehellä tosiaan on pieni lapsi. Elokuva pelasi aika hyvin erilaisten tunnetilojen kanssa ja oli koko kolmetuntisen kestonsa ajan erittäin mielenkiintoinen ja arvaamatonkin. Huumeita, rahaa, kirosanoja ja alastomia ihmisiä heiteltiin kuviin vähän väliä mitä kekseliäimmillä ja törkeimmillä tavoilla. Välillä oli miettittävä, että pitäisikö nauraa vai järkyttyä. Niin ja tämä kaikki perustuu tosiaan todellisiin tapahtumiin!

Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Leonardo DiCaprioon, olen kyllä aina pitänyt tätä taitavana näyttelijänä (todistusaineistona vaikka Arnie What's Eating Gilbert Grapessa tai Jim Basketball Diariesissa), mutta mies tuntuu usein valikoituvan rooleihin, mitkä eivät täysin sovi tälle. Olinkin vähän epäröivä myös tämän Wolf of Wall Streetin suhteen, mutta rooli Jordan Belfortina tuntui pitkästä aikaa olevan täysin nappi valinta miehelle! Tällainen sikamainen liian nopeasti liikaa rahaa ja valtaa rich kid -tyyli sopi miehelle erinomaisesti! Ei sillä että siis pitäisin DiCapriota itseään sellaisena, mutta tämä vaan osaa näytellä sellaista harvinaisen hyvin. Oli erittäin positiivinen yllätys nähdä DiCapriota myös hauskuuttajana, vaikka tämä on useammin draamakasvo. Mies saikin täysin ansaitusti Golden Globejen komediakategoriasta parhaan miesnäyttelijän pystin tästä roolisuorituksestaan.  Jonah Hillin hahmo oli elokuvassa toinen hyvin positiivinen yllätys ja tämä oli myöskin aika hervottoman hauska. Vaikutuin myös aika hyvin jälkikäteen lukemistani teksteistä, josta selvisi miten täysillä mies omistautui elokuvalle, tätä kun on vähän liiaksikin pitänyt sellaisena hälläväliä-kaverina. DiCaprion ja Hillin kemiat myös toimivat erinomaisesti yhteen ja kaveruksia oli ilo katsella. Noin muutenkin elokuvassa oli paljon onnistuneita hahmoja.

Arvatenkin tämä elokuva on hehkutuksen lisäksi herättänyt myös paljon kriittisempääkin keskustelua, sillä huumeet ja seksi ovat siinä hyvin näkyviä puolia. Mutta se nyt vaan on niin, että jos tekee elämäkertaelokuvan miehestä, jonka elämään ovat näkyvästi kuuluneet nuo edellä mainitut seikat, niin ei pitäisi tulla suurena yllätyksenä, että pakostikin ne näkyvät myös siinä elokuvassa! Vaikka huume- ja seksisekoiluille myös naurettiin leffassa, niin ei niitä nyt erityisen positiivisessa valossa kuitenkaan näytetty. Itseäni nämä eivät tietystikään haitanneet, mutta pakko myöntää, että olen aika yllättynyt elokuvan Oscar-ehdokkuuksista! Erityisesti amerikkalaisyleisön suhtautuminen alastomuuteen on yhä aika kukkahattutäteilyä ja Oscareista ollaan aika tiukkiksia. En oikein jaksakaan uskoa tämän voittoon parhaana elokuvana, mutta hienoa, että se on edes ehdolla ja toivottavasti pystejä tulisi muista kategorioista! Oscar-ehdokkuudethan tällä on seuraavista: miespääosa, miessivuosa, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus ja paras elokuva. Oli miten oli, niin The Wolf of Wall Street oli erinomaisen viihdyttävä elokuva. Siinä oli hyvin mielenkiintoinen tarina, se oli tyylillä toteutettu ja se myös nauratti ihan kunnolla. Suosittelen!

Money, success, fame, glamour.

Party Monster (2003) on James St. Jamesin muistelmakirjaan Disco Bloodbath perustuva elokuva newyorkilaisista nuorista 80- ja 90-luvun vaihteessa. Indianassa kasvanut ja tylsistynyt Michael Alig (Macaulay Culkin) muuttaa New Yorkiin ja tutustuu rikkaaseen juhlijaan James St. Jamesiin (Seth Green). Michael oppii pian juhlimaan kunnolla ja tästä tuleekin lyhyessä ajassa yksi suurimmista juhlien järjestäjistä ja kaikki nuoret haluavat samoihin juhliin. Myös huumeet astuvat kuvioihin, joita hänelle välittää Angel (Wilson Cruz). Villillä juhlimisella on kuitenkin myös seurauksensa.

Kun päättääkin jäädä kotisohvalle seuraamaan rakettien räiskettä ja vuoden vaihtumista,  on oikea elokuvavalinta tietysti nimeltään Party Monster. Olen törmännyt tämän leffan kansikuvaan monta kertaa ja se on aina näyttänyt niin huonolta, etten ole tullut katsoneeksi. Kuitenkin Seth Green ja Macaulay Culkin (jonka edellisestä leffaroolista oli 9 vuotta aikaa!) kiinnostivat sen verran, että päätin viimeinkin ottaa selvää mistä se Party Monster kertookaan. Tämä tosiaan pohjautuu James St. Jamesin kirjaan, jossa tämä kertoo tarinaa todellisesta 80-luvun lopulla New Yorkissa syntyneestä club kids -porukasta, johon tämä itsekin kuului. Nämä nuoret pukeutuivat villisti ja tienasivat elantonsa ihan vain juhlimalla näyttävästi. Yökerhojen omistajat tosiaan maksoivat heille siitä, että saivat heidät asiakkaakseen, sillä nämä olivat melkoisia vetonauloja. He olivat todellinen ilmiö tuolloin ja nuoret ympäri Jenkkilää matkustivat kokemaan näitä bileitä ja mm. James St. James ja Michael Alig olivat useissa keskusteluohjelmissa vierailemassa. Tämä elokuva kertoo myös kaikesta tuosta glamourista ja biletyksestä, mutta keskittyy kertomaan Michael Aligin värikkään tarinan siitä, kuinka tämä päätyi New Yorkin klubeilta vankilaan.

Seth Green ja Macaulay Culkin kävivät ennen kuvauksia jututtamassa esittämiään club kidsejä, jotta saisivat esityksensä mahdollisimman kohdilleen. Katsoessani tätä Party Monsteria minua kuitenkin häiritsi aika paljon se, millä tyylillä Macaulay Culkin veti roolinsa. Tämä näytti ja kuulosti juuri siltä kuin joku amatööri yliesittäisi mielikuvaansa stereotyyppisestä homoseksuaalista. Michael Alig oli/on kyllä räiskyvä persoona, mutta aidon Michael Aligin haastatteluja katsellessa ei Culkinin roolisuoritukselle vaan voi antaa kiitosta, tämä ei vaan mielestäni ollut uskottava. Seth Green veti myöskin välillä vähän yli, mutta tätä oli miellyttävämpää katsoa. Tarinana pidin tätä erittäin kiinnostavana, sillä vaikka näihin club kidseihin on tullut aiemminkin törmättyä toisissa yhteyksissä, avasi tämä elokuva asiaa ihan uudella tavalla. Kiva päästä kurkistamaan tuota älytöntä menoa, vaikka pelkkä juhliminen ei leffan teema ollutkaan. Mielestäni tässä on ihan hyvässä tasapainossa sitä hauskanpitoa ja synkempää puolta, mutta esimerkiksi entinen club kid Richie Rich (heh, ei kuitenkaan sekoiteta Culkinin Richie Richiin) on kommentoinut, että leffa oli liian synkkä kuvatakseen todellisuutta. Pidin tämän elokuvan trippimäisestä kerrontatavasta, sillä sellaisiahan nuo ajat näille huumehuuruisille club kidseillekin oli. Party Monster oli yllättävän hyvä ja kiinnostava elokuva!

What the hell did I know about California? For some people it was still a place of hopes and dreams, a chance to start over.

Kahdeksas road movie oli trilleri nimeltään Kalifornia (1993). Amerikan kuuluisista murhista kirjaa kirjoittava Brian (David Duchovny) lähtee valokuvaavan naisystävänsä Carrien (Michelle Forbes) kanssa kiertämään kuuluisia murhapaikkoja määränpäänään Kalifornia. Bensakuluissa säästääkseen he ottavat matkaseurakseen entuudestaan tuntemattoman pariskunnan Earlin (Brad Pitt) ja Adelen (Juliette Lewis). Carrie pitää Earlia alusta asti epäilyttävänä tyyppinä, mutta he eivät kuitenkaan tiedä Earlin pimeästä puolesta tai sitä, että tämä on juuri päässyt vankilasta ehdonalaiseen vapauteen, eikä saisi poistua osavaltiosta. Pian heidän ajomatkastaan halki mantereen alkaa tulla vähän turhankin jännittävä.

Kalifornia oli Thelman & Louisen lisäksi se toinen elokuva, jonka olin valmiiksi päättänyt katsoa tämän leffaputken aikana. Muistan katselleeni tätäkin jo lapsuudessani ja tykkäsin siitä silloin. En ollut nyt nähnyt tätä varmaan noin kymmeneen vuoteen ja vähän jännittikin, että vieläkö se uppoaa samalla tavalla. Enkä joutunut pettymään! Leffassa on joitakin puutteitakin, mutta Kalifornian parhaita puolia ovat ehdottomasti siinä nähtävät roolisuoritukset. Duchovny on oikeastaan ainoa, joka on vähän laimea, mutta noin muutoin näitä voi vain hehkuttaa. Forbes vetää ihan tyylillä hieman kylmän ja hienostuneen tuntuisen Carrien roolin, mutta Brad Pitt ja Juliette Lewis pääsevät todella loistamaan tässä hyvin aidon tuntuisilla roolisuorituksillaan. Brad Pitt on erittäin vaikuttava huonotapaisena psykopaattitappajana, mutta tätäkin enemmän pidän tämän tyttöystävää esittävän Juliette Lewisin pikkutyttömäisestä yksinkertaisesta Adelesta. Koska Lewis on vetänyt muissakin leffoissa vastaavanlaisia rooleja, voisi tämän melkein kuvitella oikeastikin olevan vähän yksinkertainen, niin uskottavasti tämä osaa vetää rooleissaan kaikki pienet eleet ja ilmeetkin! Kalifornian kerrontatyyli on myöskin kiinnostava, se kuinka Brian ja Carrie käyvät juuri läpi kuuluisia murhapaikkoja ja yrittävät ymmärtää murhaajien ajatusmaailmaa tietämättä, että seuruessaan on oikea psykopaatti, tuo tarinaan hyvän jännittävän ripauksen. Niin ja se elokuvan selvä ysäriys, en voi taaskaan olla hehkuttamatta sitä. Koska olen lapsena katsonut niin paljon näitä 90-luvun road leffoja, niin mielikuvissani Jenkkilän huoltoasemat ja muut tienvarsien pysähdyspaikat ovat jumiutuneet yhdeksänkymmentäluvulle... Kalifornia on varsin onnistunut tien päälle sijoittuva psykologinen trilleri!

I don't ever remember feeling this awake.

Kuudentena tien päällä -leffana toimi mikäs muukaan kuin Ridley Scottin ohjaama Thelma & Louise (1991). Parisuhteeseensa kyllästynyt Thelma (Geena Davis) ja tämän ystävätär Louise (Susan Sarandon) pakkaavat tavaransa avoautoon ja lähtevät yhdessä mökkireissulle. Matkan varrella naiset joutuvat ongelmiin ja Louise tulee ampuneeksi Thelman kimppuun hyökänneen miehen. Tästä alkaa naisten suuri seikkailu ja pakomatka läpi Amerikan. Matkallaan naiset irroittelevat ja syventävät ystävyyttään entisestään, mutta samalla joutuvat yhä suurempiin ongelmiin ja saavat peräänsä kunnon poliisipartiot. 

Tämä oli yksi niistä elokuvista, jotka ihan ensimmäiseksi päätin katsovani tämän leffaputken aikana ja tuskin olen ainoa, jolle tulee roadtrip-elokuvia miettiessään välittömästi mieleen Thelma & Louise. Näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa joskus 90-luvun alkupuolella ja olin tosiaan aika nuori silloin. Tämä onkin jäänyt mieleeni juuri lapsuuden leffana, sellaisena, joka teki aikoinaan ison vaikutuksen. Tuolloin oli melkoisen siistiä katsella kun tavalliset naiset olivat seikkailulla ja ajoivat sekä heiluivat aseiden kanssa kuin äijät. Sitä varmasti tuli haaveiltu siitä, että itsekin pääsisi vielä joskus vastaavanlaiselle matkalle ystävän kanssa. (Välihuomatus, toivon että tulevasta Amerikan automatkastani ei nyt tule IHAN samanlainen!) Ja täytyy sanoa, että kyllä tämä Thelma & Louise on näin 20 vuotta myöhemminkin ihan vaikuttava leffa. Tykkään sen hienoista musiikeista, niistä upeista autoilumaisemista ja tietysti sen aidosta ysärifiiliksestä. Tarina toki on myös toimiva, tunnelma aito ja näyttelijät, niin pääosan naiset kuin pienemmissä osissa olevat miehet (Keitel, Madsen, Pitt...), ovat varsin vaikuttavia rooleissaan. Oli muuten mielenkiintoista lukea kuinka montaa eri näyttelijää kuhunkin rooliin on harkittu ennen näitä lopullisia valintoja! Leffassa on monia hyvin legendaarisia kohtauksia, ja pakko myöntää, että kyllä vain se kuuluisa loppukohtaus on aina vain hieno, näin monen katselukerrankin jälkeen. (Vaikka siitä tuleekin pahasti mieleen Waynen ja Garthin Let's do the Thelma & Louise ending... Noin muutoin mieleeni palasi jatkuvasti Simpsonit ja odotinkin tältä leffalta muutamaakin kohtausta, kunnes muistui mieleen, että itseasiassa ne kohdat olikin Simpsoneiden versiossa.) Thelma & Louise on erittäin hyvä road movie: on avoautoa, Amerikan maisemia ja hyvää seikkailua.

----
Tämä leffaputki ei nyt ole mennyt ollenkaan niin kuin piti, mikä harmittaa ainakin itseäni. Tarkoituksena oli katsella aihepiirin elokuvia huomattavasti enemmän ja kirjottaa niistä paremmin, mutta uudistuneet työkuviot ja lähestyvä reissu eivät vaan anna aikataulullisesti mitenkään periksi. Movie Mondayt ja TV Thursdayt jäävät nekin väliin, kun ei vain ehdi. Pyrin kuitenkin käsittelemään täällä vielä pari leffaa lisää lähipäivinä!

E arriverà il sapore del bacio più dolce e un abbraccio che ti scapperà

Tämän vuoden Espoo Ciné alkoi omalta osaltani sisilialaisella elokuvalla Salvo (2013). Palermossa asuva mafian palkkatappaja Salvo (Saleh Bakri) listii yksi toisensa jälkeen tielleen osuvia gangstereita. Yhden etsimänsä ja surmaamansa miehen talosta löytyykin surmatun sokea sisko Rita (Sara Serraiocco), jonka Salvo päättää kuitenkin jättää henkiin. Salvo kaappaa nuoren naisen mukaansa ja vangitsee tämän hylättyyn taloon. Kaappauksen myötä Ritan ja Salvon välille muodostuu erikoinen suhde.

Tämä Salvo oli valittu esitettäväksi tämän vuoden Cannesin Kriitikkojen viikolla (Semaine de la critique Cannes 2013), josta se voittikin Grand Prix -pääpalkinnon ja elokuva on muutenkin herättänyt mielenkiintoa ympäri maailmaa. Suomen ensi-ilta oli nyt Espoo Ciné -tapahtumassa, jossa ohjaaja-käsikirjoittajat Fabio Grassadonia ja Antonio Piazza olivat itse paikalla esittelemässä elokuvaansa ja näytöksen jälkeen vastailemassa yleisön kysymyksiin. Eniten huomiota Salvossa herättää se, että elokuva sekoittaa monenlaista genreä. Se alkaa aika selkeänä rikosleffana alun mafia-ammuskeluineen, välissä nähdään ainakin trilleriä ja elokuva päättyy oikeastaan romantiikkaan. Kaikista mielenkiintoisin ja vaikuttavin kohtaus oli elokuvan alkumetreillä, jolloin Rita ja Salvo kohtaavat ensimmäistä kertaa. Talo oli hämärä ja Salvo vaanii nurkissa katselemassa Ritaa, joka ei itse näe mitään, mutta aisti jonkun olevan läsnä. Tässä vaiheessa elokuvan äänimaailmasta tulikin hyvin merkittävä, samalla kun Rita kuulosteli tarkan kuulonsa avulla ympäristöä, tuotiin äänet myös elokuvan katsojille hyvin selkeästi esille. Äänimaailma olikin elokuvassa aika tärkeässä osassa muutenkin, siinä soi ainoastaan yksi biisi muutamaan kertaan ja sekin vain silloin kun joku elokuvan hahmoista kuunteli sitä. Muuten kaikki äänet olivat elämän ääniä: haukkuvia koiria, liikenteen meteliä, raskasta hengitystä jne. Pelkät äänet kertoivat siitä, mitä kuvan ulkopuolella tapahtui ja niitä oppi kuulostelemaan itsekin aika tarkkaavaisesti. Vuorosanojakin koko elokuvassa oli vain muutamia.

Tuossa nimenomaisessa kohtauksessa oli todella onnistuneesti toteutettu jännittävä tunnelma. Ritan pyöriessä talossa peloissaan tietämättä mikä häntä vaani, tekivät elokuvan kuvakulmat, äänimaailmat ja valaistus paljon. Kohtaus oli pitkä, mutta piti jännitystä erinomaisesti yllä. Kohtauksessa näytettiin maailmaa myös Ritan silmin, jolloin kaikki oli mustaa lukuunottamatta pieniä valoilmiöitä, jota tehosti myös ikävän kuuloinen vinkuna. Tämä oli kokonaisuudessaan todella hieno ja vaikuttava kohtaus, ehdottomasti koko elokuvan parasta antia. Olisinkin toivonut enemmän tuota jännittävää tunnelmaa ja leikkisyyttä kuvan, valon ja äänien kanssa myöhemminkin elokuvaan. Tämän jälkeen kuitenkin Salvon tunnelma muuttui aika tavalla ja valitettavasti omasta mielestäni tylsempään suuntaan. Jotkut asiat tosin menivät niin nopeasti (näinkin hidastempoisessa elokuvassa) ja selittämättä, että olisin toivonut hieman enemmän vastauksia heränneisiin kysymyksiin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin pidin elokuvasta. Näyttelijät olivat todella hyviä, vaatii taitoa viestiä niin paljon tunteita ja ajatuksia lähes kokonaan ilman vuorosanoja. Tykkäsin myöskin tuosta useiden genrejen yhdistelystä, vaikka olisinkin itse ehkä tehnyt jotakin hieman toisin. Salvo oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja erikoinenkin elokuva. Oli erittäin kiinnostavaa myöskin kuulla ohjaaja-käsikirjoittajien kertomuksia elokuvan takaa, he mm. kertoivat itse varttuneensa 80-luvulla mafian pyörittämässä Sisiliassa, jonka vuoksi tämä puoli näkyi elokuvassa. Muutenkin he valottivat paljon asioita elokuvaan tekemiensä valintojen takaa, joka auttoi myös ymmärtämään elokuvan tapahtumia paremmin.

P.S. Olipas siinä italian oppituntia, kun yritin etsiä otsikkoa varten elokuvassa soinutta biisiä!

Back to Basics 2013, la-su

Nämä seuraavat katselin Night Visionsin Back to Basicsissa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, ensimmäinen elokuva alkoi lauantai-iltana seitsemältä ja viimeinen päättyi sunnuntaiaamuna puoli kymmenen paikkeilla. Torstaina ja perjantaina katselemistani leffoista kirjoitin tänne. 

Frankenstein's Army (2013)

Porukka venäläissotilaita ovat saksalaiskylässä etsimässä tovereitaan toisen maailmansodan loppuhetkillä. Kylästä ei kuitenkaan enää löydy elossa olevia ihmisiä ja löydetyt ruumiitkin ovat kummallisen näköisiä. He harhautuvat vanhalle tehtaalle, jossa heille alkaa valjeta totuus kylän tilasta. He nimittäin saavat vastaansa joukkion mitä erikoisempia natsihirvityksiä, jotka joku on tehtaillut ihmisten ruumiista ja koneenosista!

Tämä Frankenstein's Army oli kuvattu kokonaan käsikameran varassa, yksi venäläissotilaista tallensi tapahtumia kameralleen ja me saimme nähdä nämä tapahtumat löydettyjen tallenteiden kautta. Koin tämän aluksi erittäin rasittavaksi piirteeksi, oli ärsyttävää katsella heiluvaa kuvaa kun tyypit vaan kävelivät ympäriinsä, eikä mitään tapahtunut. Jossain vaiheessa tämä kuvaustyyli alkoi toimia paremmin, kun näitä hirviöitä yllättäen pöllähtikin jostakin paikalle ja ne kävivät kuvaajan päälle. Muutenkin leffan alkupuolisko oli vähän tylsä, toki oli tärkeää rakentaa pikkuhiljaa tarinaa ennen kuin tämä totuus paljastui, mutta huomattavasti mielekkäämpää oli katsella niitä ihmeellisiä otuksia ja taisteluita kuin kameran mukana heiluvaa seinää. Nuo zombirobotit olivat tosiaan näyttävän näköisiä ja upeasti toteutettuja, sillä niissä ei oltu juuri käytetty tietokonetehosteita. Leffan loppupuoli, jossa päästiin tutustamaan hämärään laboratorioonkin tarkemmin, oli myös kerrassaan mainio. *** Traileri

______________ 

Death Wish 3 (1985)

Paul Kersey (Charles Bronson) saapuu New Yorkiin ystävänsä luo, mutta löytääkin tämän nuorisojengin tappamana. Kersey ei tästä riemastu ja päättääkin alkaa taistelemaan tuota koko naapurustoa kiusaavaa jengiä vastaan. Tämä tilaa toinen toistaan kovempiaa aseita itselleen ja listii porukkaa yksitellen, josta naapurit ovat hyvin kiitollisia ja saapuvat auttamaankin vielä vähän järeämpien aseiden kanssa.

Myönnettäköön heti alkuun, että nämä Väkivallan viholliset eivät ole itselleni muutoin kuin nimensä puolesta tuttuja. Olikin hauskaa jälleen näin "pakotettuna" "joutua" katsomaan tämä Death Wish 3, koska ihan hyvin se olisi voinut muutoin jäädä kokonaan näkemättä. Ja se olisi ollut harmi, sillä olihan tämä kerrassaan viihdyttävä elokuva ja erityisen viihdyttävää oli katsella juuri tällaisessa seurassa. Naurua riitti ja yleisössä taputettiin kilpaa leffan eläkeläisten kanssa, jotka ihastelivat hurmioituneena kun nahkatakkinen kivikasvoinen Kersey listi näitä inhottavia nuorisojengiläisiä. Aseet vaan kovenivat toisensa jälkeen ja se meni jo ihan älyttömyyksiin, leffa oli tosiaan vedetty kunnolla överiksi - niin ja kaiken lisäksi se oli vielä niin kasari kuin olla voi. Kyllä viihdytti. Tämä oli muuten edesmenneen ohjaaja Michael Winnerin muistonäytös. *** Traileri

______________ 

Whoever Slew Auntie Roo? (1972)

Tyttärensä menehdyttyä Auntie Roo (Shelley Winters) on järjestänyt joka vuosi orpokodin kilteille lapsille suuren joulujuhlan, jossa tämä tarjoilee lapsille ruokaa ja antaa lahjoja. Juhliin salaa tulevat myös tottelematon Christopher (Mark Lester) ja tämän sisko Katy (Chloe Franks). Auntie Roo ihastuukin Katyyn, sillä tämä muistuttaa hänen omaa kuollutta tytärtään ja täti haluaisi adoptoida tytön. Christopherin mielestä täti kuitenkin muistuttaa Hannu ja Kerttu -sadusta tuttua noitaa ja poika on varma, että tädillä on pahat aikeet.

Teknisten ongelmien vuoksi tätä saatiin odotella melkein kolme varttia, mutta leffa oli kyllä odottamisen arvoinen. Tämä oli hyvin onnistunut väännös Hannu ja Kerttu -sadusta ja siinä oli myös onnistuttu säilyttämään vähän satumainen tunnelma, toki kauhuelementeillä maustettuna. Tädin roolissa ollut Winters veti hahmon juuri sopivasti vähän yli ja tämä oli samalla hyvin hettainen ja vähän sekopäinen täti. Tämän talo oli myös ympäristönä aika erinomainen lukuisine lukittuine ovineen, joka toi tarinaan hyvää lisäjännitystä. Taloa myös käytettiin onnistuneesti hyväksi, pidin erittäin paljon sellaisesta kohtauksesta, jossa lapset seikkailivat kellarissa taikurin välineiden jäämistön seassa leikkien ja säikähdellen. Tarinana tämä oli hyvin synkkä ja elokuvassa oli oikeastaan aika vaikea olla kenenkään puolella! Tämä Whoever Slew Auntie Roo? oli suosikkini la-su yön leffoista. **** Traileri

______________ 

Resolution (2012)

Michael (Peter Cilella) saapuu ystävänsä Chrisin (Vinny Curran) majoittamalle huonokuntoiselle mökille. Chris käyttäytyy sekavasti ja heiluu ase kädessä, jonka vuoksi Michael päättää sitoa tämän käsiraudoilla patteriin. Tämän jälkeen mökissä ja sen ympäristössä alkaa tapahtua kummallisia juttuja. Sinne ilmestyy outoja videoita sekä viestejä ja mökillä käy vierailemassa omituista sakkia. Miehet alkavat epäillä jo omaa mielenterveyttään kun he myös itse esiintyvät osassa videoista.

Tässä näytöksessä paikalla olivat ohjaajat Justin Benson ja Aaron Moorhead, jotka viihdyttävät sekä ennen että jälkeen leffan. Näiden energia sai innostumaan elokuvasta, vaikka en enää kunnolla muistanut mitä olinkaan tullut katsomaan. Resolution olikin aika erikoinen elokuva, joka lähti kehittymään sellaiseen suuntaan, jota ei osannut odottaa. Tykkäsin kyllä tästä yllätyksellisestä puolesta ja kaikki leffan erikoisuudet, ne videopätkät ja hämärät tyypit, toivat kivaa hämmennystä ja jännitystä. Pääosissa olevilla miehillä toimi kemia hyvin yhteen ja itseasiassa mieleeni tuli Due Date  -kaverukset (saattaa olla, että mielleyhtymä johtui lähinnä siitä, että Chris näytti parrassaan Zach Galifianakisilta). Leffalla oli ihan kiva idea, jota oli mielenkiintoista seurata sen kehittyessään. Koin tästä kuitenkin puuttuvan jotain, enkä ollut ihan myyty tälle sen loputtuakaan, mutta tekijöiden aito innostus omaan juttuunsa taisi vahvistaa tuon kolmannen tähden. *** Traileri

______________ 

Hansel & Gretel Get Baked (2013)

Gretel (Molly C. Quinn) ja tämän poikaystävä Ashton (Andrew James Allen) ovat innokkaita pilven pössyttelijöitä. He saavat tietää vanhasta herttaisesta Agnes-mummosta (Lara Flynn Boyle), jolta saisi ostettua erityisen hyvää ainetta. Ashton suuntaa naisen luo, mutta herttainen mummeli paljastuukin pahaksi noidaksi, joka aikoo valmistaa pojan ateriakseen! Gretel ja tämän veli Hansel (Michael Welch) lähtevät selvittämään kadonneen pojan kohtaloa.

Vaikka olenkin kyllä B-teinikauhun ystävä, ei tämä leffa oikein innostanut. Sen nimi jo itsessään kertoi ehkä jo tarpeeksi paljon, enkä odottanutkaan tältä ihmeitä. Tarina oli aika kökköinen, vaikkakin tietysti ihan omanlaisensa versio Hannu ja Kerttu -sadusta. En vaan saanut tarpeeksi iloa irti ihan vaan siitä pilvenpoltteluhuumorista, joka tosin sekin oli aika kesyä. Joitakin ihan kivoja ja näyttäviä raatelukohtauksia leffassa oli, mutta siinä oikeastaan kaikki. Nuoret näyttelijät lähinnä ärsyttivät, mutta Lara Flynn Boyle oli yllättävän passeli pahan noidan rooliin. (Taisin kyllä keskittyä turhan paljon vain kauhistelemaan naisen kauneusleikkauksilla pilattuja kasvoja, tätä oli miellyttävämpää katsella leffan alkupuolella vanhan naisen maskissaan...) En sanoisi leffaa täysin surkeaksikaan, sillä kyllä sen kerran katseli, mutta en erityisemmin odota näkeväni sitä enää toista kertaa. *½ Traileri

______________ 

Stitches (2012)

Tomin (Tommy Knight) 10-vuotissynttäreillä tapahtuu kamala tapaturma, kun sinne esiintymään saapunut törkyinen pelle Stitches (Ross Noble) kuoleekin lasten leikkien vuoksi. Vuosia myöhemminkin Tom näkee asiasta painajaisia ja vasta 16 vuotta täyttäessään tämä uskaltaa järjestää uudet juhlat kavereilleen. Harmi vaan, että myös Stitches saa haudalleen kutsun kekkereihin ja saapuu paikalle kostamaan kohtalonsa lasten synttäreillä olleille nuorille.

Jostain syystä oletin brittiläisen Stitchesin olevan kauhua vain pienellä huumorivivahteella, mutta itseasiassa leffa oli melkoisen hervoton kauhukomedia. Huumoria tässä revittiin esimerkiksi veriroiskeesta, irronneista ruumiinjäsenistä ja ulosrevityistä sisuskaluista, joten ihan kaikkien juttu tämä ei ole. Itseänihän nämä naurattavat ja koska tässä kaikki revittely oli vieläpä toteutettu varsin näyttävästi, niin leffa upposi minulle erittäin hyvin. Juoni oli melkoisen älytön, mutta piti hommaa tarpeeksi kasassa. Tykkäsin siitä, että Stitches-pelle käytti tappamiseen pellejen ohjelmanumeroita kekseliäästi ja muutenkin pelleilyä oli käytetty hyväksi tässä. (Kuvittele kuinka esim. ihmisen sisuskaluja voi käyttää ilmapallon tavoin! Pellekammoisille oiva elokuva.) Vaikka komediapuoli jyräsikin tässä aika reilusti, niin leffa oli kuitenkin myös onnistunut slasheri, jossa haudasta noussut pelle jahtasi kotibileissä stereotyyppisia teinihahmoja. Stitches viihdytti ja nauratti koko kestonsa ajan! *** Traileri

______________ 

Chorakhe (1981)

Kaakkois-Aasian lomakohteessa kauhua herättää jättiläismäinen verenhimoinen krokotiili, jonka hampaisiin jää myös lomailemassa olevan lääkäri Akomin (Nat Puvanai) koko perhe. Mies aikoo nyt asettua tuota hirviötä vastaan!

Olin koko yön täysin pirteä tähän elokuvaan asti. Olen aiemminkin huomannut, että se aamun viimeinen leffa on itselleni vaikein hetki, mutta asiaan on auttanut sopivan hilpeä leffa (kuten viime vuoden The Room, joka oli muuten tarjolla tänäkin vuonna kahdessakin iltanäytöksessä). Vaikka tämä Crocodile olikin thaimaalainen 80-luvun elokuva jättiläiskrokotiilista, joka vähän kuin lupaili nauratusta, puuttui tästä kuitenkin se kunnon hupiosuus ja väsymys hiipi pahasti silmään. Muutenkaan tarina ei oikein jaksanut pitää mielenkiintoa yllä ja hyvin moni kohtaus oli kuin suora (huono) kopio Tappajahaista. Nyt en tykännyt, mutta paha mennä sanomaan mitä mieltä olisin ollut vähän virkeämpänä. * Traileri