Movie Monday #1 - Musikaali

Päätin osallistua  Movie Mondayn ensimmäiseen haasteeseen, jonka aiheena on musikaalit. Musikaalit ei oikeastaan herätä itsessäni mitään ihmeellisiä tunteita. Se, että elokuva on musikaali, ei oikeastaan kerro siitä vielä mitään. Katson musikaaleja siinä missä muitakin leffoja, jos on tarpeeksi kiinnostava idea, niin sitten tulee katsottua. Joskus leffaseura saattaa kommentoida, että leffan musikaalisuus häiritsi ja itse en ole välttämättä edes kiinnittänyt asiaan erityisesti huomiota. Siinähän laulavat. Jos on katsonut pienestä pitäen Disneyn piirrettyjä, niin eiköhän niihin luritteluihin ole tottunut.

Yritin miettiä mikä on suosikkini musikaaleista ja sitten sen keksinkin. Tietysti se on yksi lempileffoistani, ihana The Nightmare Before Christmas (1993). NBC:ssä yhdistyy niin monet hyvät asiat, ettei sitä voi kun rakastaa. Halloween, hupaisat kauhuhahmot, upeat maisemat, tunnelma ja hienosti toteutettu animaatio. Todella kaunis ja satumainen leffa. Ylistystä ansaitsee tietysti myös ne NBC:n mahtavat musiikit, jotka ovat Danny Elfmanin käsialaa ja mies laulaa mm. Jack Skellingtonin osuudet. Leffan soundtrackia tuleekin kuunneltua hyvin usein ihan ilman leffaakin, joka on aika hyvä toimivan musikaalin merkki.

Hyvänä kakkosena parhaiden musikaalien listalla tulee loistava The Rocky Horror Picture Show (1975).

Katsottuja

Tuli taas todistettua, miksen ikinä voisi hankkia elokuvakanavia itselleni. Jonkun kampanjan johdosta sain kahden viikon ajan katsella ilmaiseksi muutamia kanavia, joka tarkoitti hirmuista suunnittelua: miten ehdin katsoa kaikki mahdolliset leffat tai saan osan mahtumaan digiboksille! Muutenkin kiireisten viikkojen keskellä kaikki mahdollinen ylimääräinen aika tulikin vietettyä leffojen parissa. Nyt kanavat on jo kiinni, onneksi.

+ merkityt olivat erityisen hyviä (suosittelen)
- merkityt eivät viihdyttäneet (en suosittele)
Loput jäävät jonnekin välimaastoon, eri tasoille tosin sielläkin. (suosittelen ehkä)

The Fourth Kind (2009)

The Reader (2008) +

The Traveler (2010) -

Hachiko: A Dog's Story (2009) +

Pieces of April (2003)

The Uninvited (2009) +

The Stepfather (2009)

Revenge of the Bridemaids (2010) -

Youth in Revolt (2009)

I Love You Phillip Morris (2009)

Kick-Ass (2010) +

Dread (2009) +

Jennifer's Body (2009)

The Cake Eaters (2007)

Valentine's Day (2010)

Frequently Asked Questions About Time Travel (2009) +

Bandslam (2009)

Precious (2009) +

Whip It (2009)
Cirque du Freak: The Vampire's Assistant (2009)
Remember Me (2010) +
The Runaways (2010) +
Cabin Fever 2: Spring Fever (2009)
The Lovely Bones (2009)
The Babysitters (2007)
The Joneses (2009)
Rachel Getting Married (2008)
How to Lose Friends & Alienate People (2008)
Funny People (2009)
Bakjwi (2009) +
New York, I Love You (2009)
After.Life (2009)

Huh, muutama niitä tulikin katseltua. Niin ja digiboksille tallennettuna odottaa vielä 20 katselematonta leffaa.

Joistakin näistä tulikin tehtyä arvostelut ja joihinkin mahdollisesti palaan vielä myöhemmin. Saa esittää toiveita, jos jostain tietystä leffasta kiinnostaisi kuulla sanottavani.

What is your strongest memory of feeling fear?

Dread (2009) on Clive Barkerin samannimiseen novelliin perustuva kauhu/trilleri. Opiskelijaporukka ottaa tutkimuksensa aiheeksi pelot, jota varten he haastattelevat lukuisia ihmisiä. He avautuvat myös itse toisilleen peloista sekä kokemuksista pelkojen takaa, jotka ovatkin yllättävän rankkoja juttuja. Peloista puhuminen voi auttaa, mutta toisaalta niitä on myös helppo käyttää hyväksi jos niistä kertoo väärälle ihmiselle...

En tiennyt tästä leffasta mitään etukäteen, joten odotuksia ei juurikaan ollut. Barkerin tarina ei myöskään ollut ennalta tuttu, mutta Barkerin nimen maininta leffan yhteydessä tietysti kohotti heti mielenkiintoa. Dread olikin elokuvana erittäin positiivinen kokemus. Siinä on todella kiinnostava tarina, joka pelaa täysin ihmismielen avulla, leffassa ei pompi yliluonnollisia asioita. Henkilöhahmoista tulee tämän kaltaisissa tarinoissa olennaisia ja näyttelijät Dreadissa olivatkin onnistuneita valintoja. Toteutukseltaan Dread oli tyylikäs, mm. välähdykset menneestä ja unet olivat erityisen näyttävän näköisiä. Leffan tunnelma on myös onnistuneen synkkä ja ahdistava. Dread on lähinnä psykologista kidutusta, vaikka ne kirveet ja muut heiluukin välillä. Suosittelen, mutta pienellä varauksella niille, jotka järkyttyvät helposti.

Huom! Trailerit spoilaa aika pahasti, en suosittele katsomaan ennen itse leffan näkemistä!

Kuva:: horrorfestonline.com

Unfortunately, the truth makes everything else seem like a lie.

Avauduin tuossa jonkun aikaa sitten siitä, kuinka en ole oikein katsonut toimintaleffoja. Vastapainoksi sille, en ole koskaan myöskään erityisesti pitänyt romanttisista leffoista. Muutama poikkeus tosin löytyy ihan lempileffoistakin (esim. Before Sunrise) ja muutenkin tarpeeksi kiinnostavalla idealla oikealla tavalla romanttiset leffat voi myös toimia. Pahimpia tapauksia on kuitenkin romanttiset komediat, joissa yleensä se tarina ja huumori on vaan ihan käsittämättömän huonoja. Niin ja niissä pyörii ne samat ärsyttävät naamat leffasta toiseen. Juonellisesti ne noudattaa lähes aina samaa kaavaa ja naurattikin Wikipediassa ollut genren kuvaus: Suhteeseen tulee ongelmia, mutta kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti.

Before Sunrise (1995)

Olen kuitenkin melkoinen kevyiden leffojen tehokäyttäjä, usein pyörii taustalla joku kepeä leffa ja toisinaan ne sattuu olemaan romanttista komediaa, sitä kun vaan tulee tv:stä usein. Tosin monesti on pakko jättää katselu kesken, jotkut on niin sietämättömän rasittavia. Eilen tuli kuitenkin katseltua alusta loppuun Valentine's Day (2010), joka pelotti jo valmiiksi. Ashton Kutcher ja Jennifer Garner noin alkutekijöiksi: molemmat ovat kuluttaneet naamaansa vähän liikaakin romanttisissa komedioissa. Lisäksi leffan tapahtumat sijoittuvat ystävänpäivään, joten mitä muutakaan genren tuntien voi odottaa kuin sitä siirappisuutta. Leffan idea lyhyesti: on ystävänpäivä ja kaiken ikäiset ihmiset ympäri Los Angelesia viettävät kukin omalla tavallaan päivää. Nämä ihmiset ja tarinat kietoutuvat erilaisilla tavoilla yhteen.

Olihan se paikoitellen juuri mitä oletinkin leffan olevan. Ennalta-arvattavaa, siirappista ja huumori oli juuri sitä hassunhauskaa. Hyvänä puolena leffassa oli kuitenkin se, että siinä oli monta erilaista rinnakkaista tarinaa. Siinä missä ärsyttävintä katseltavaa oli juuri Kutcherin touhut, pidin mielenkiintoisina esimerkiksi vanhemman pariskunnan ja pikkupojan osuuksia. Varmaankin juuri siksi, että ne tarjoili vähän eri näkökantaa kuin se puhkikulutettu idea: pari-kolmekymppiset tyypit tapaa ja eroaa ja palaa taas yhteen. Leffalla olikin hieman muista poikkeava idea ja hirmuinen lista tunnettuja näyttelijöitä. Jos ei pidä jostain tarinasta, voi keskittyä toiseen. Valentine's Day on kevyttä viihdettä ja uskoisin tämän olevan genressään ihan hyvä leffa; varmaankin yleisesti romanttisen komedian ystävät pitävät myös tästä leffasta. Itsekin pystyin katsomaan sen kivutta loppuun asti!

Kuvat: listal.com

I'm gonna break through or somebody gonna break through to me.

Precious (2009) perustuu vuonna 1996 ilmestyneeseen Sapphiren kirjaan Push. Precious (Gabourey Sidibe) on 16-vuotias ylipainoinen tummaihoinen tyttö, joka kärsii ulkonäöstään. Lisäksi tyttö odottaa jo toista lastaan ja asuu köyhissä olosuhteissa väkivaltaisen äitinsä (Mo'Nique) kanssa, eikä koulukaan oikein suju. Elämä ei ole helppoa.

Olen katsellut viime aikoina lähinnä aika aivottomia leffoja, sellaista kevyttä katseltavaa. Niitä on vaan helppo laittaa pyörimään väsyneenä töiden jälkeen tai vaikka ihan taustalle tietokoneella naputellessa. Ei tarvitse miettiä mitään, kunhan viihtyy. Vaikka pidän esimerkiksi kauhusta erittäin paljon, löytyvät ne ihan suosikkini kuitenkin draamaleffoista. Hyvä draamaelokuva pakottaa ajattelemaan ja tuntemaan. Niissä käsitellään vaikeitakin asioita ja herätetään todellisuuteen. Tässä Precious onnistuukin erinomaisesti. Se käsittelee erittäin rankkoja aiheita, eikä silottele mitään. Katsellessa tulee tunne, että voiko enää mikään mennä huonommin, mutta silti jollakin tavalla kaiken sen synkkyyden takana on toivonpilkahdus. Kaikki on näyttelijät ovat onnistuneita valintoja ja erityisen upean roolisuorituksen tekee hirveää äitiä esittänyt Mo'Nique, joka saikin roolistaan sivuosan Oscarin. Elokuvassa yhdistyy koskettava tarina ja taitavat näyttelijät - lopputuloksena onnistunut kokonaisuus. Precious on hyvä draamaelokuva rankoista aiheista, joita on varmasti hyvä välillä tuoda esille.

Kuva: movieinsider.com

Ravage my body sworn to chastity, leave me with no pride, and have me live in shame.

Bakjwi/Thirst (2009) on korealainen elokuva katolilaisesta papista, joka muuttuukin vampyyriksi lääketieteellisen kokeen seurauksena. Mies yrittää jatkaa arkea normaalisti pappina, mutta tälle on tullut uusia mielenkiinnonkohteita ja erityisesti nuoren kauniin naisen veri vetää puoleensa.

Vampyyrileffojahan on ilmestynyt tasaiseen tahtiin jo ties kuinka pitkään, mutta viime vuosina ne on saaneet ihan uudenlaisen nousun ympäri maailmaa. Tuoreista tarinoista onkin tullut vähän erilaisia verratuna perinteisiin vampyyrijuttuihin. Tämä korealainen Thirst ottaa jälleen hieman erilaisen lähestymistavan. Päähenkilön kimppuun ei hyökkää torahampainen mustaviittainen verenimijä, vaan vampyyriksi muuttuminen tapahtuu hieman yllättäen. Leffa on kekseliäs, mutta silti vampyyreilla on tässäkin niitä perinteisiä ominaisuuksia. Thirst on tyylikäs yhdistelmä synkkää draamaa, romantiikkaa, väkivaltaa, hyvin mustaa komediaa ja tietysti sitä perinteistä vampyyrikauhua. Pidin erityisesti leffan viimeisestä puolituntisesta.

Thirst on kiinnostava, erilainen ja erikoinen vampyyrileffa, suosittelen ehdottomasti.

Kuva: focusfeatures.com

You're a corpse. Your opinion doesn't count anymore.

After.Life (2009) kertoo nuoresta opettajasta, Annasta (Christina Ricci), joka joutuu pahaan onnettomuuteen ja päätyy ruumiina hautaurakoitsija Deaconin (Liam Neeson) käsiteltäväksi. Anna kuitenkin tuntee itse olevansa hengissä, sillä hän pystyykin liikkumaan ja puhumaan. Deacon kuitenkin vakuuttaa Annan olevan kuollut ja vain Deacon pystyy enää näkemään ja kuulemaan häntä.

After.Lifella oli mielestäni erittäin kiinnostava idea. Entä jos kuolema päätäkään olemistasi välittömästi, vaan seuraat yhä ruumiissasi hautaan laskemiseen asti? Entä jos et ole ihan varma oletko edes kuollut? Mainion idean lisäksi mielestäni After.Life on myös ihan hyvin toteutettu elokuva. Se ei ehkä tarjoile täysin suoria vastauksia katsojan kysymyksiin, vaan vastauksia pitää etsiä. Tunnelma on alusta loppuun jännittävä ja painostava. Leffassa myös käytetään tyylikkäästi värejä, hyödyntäen erityisesti punaista korostusvärinä. Neeson onnistuu hieman epäilyttävänä hautausurakoitsijana ja Ricci on kalpeine ihoineen ulkonäöllisesti juuri sopiva rooliinsa ja on muutenkin perushyvä. Leffassa oli kuitenkin puutteensa, siinä oli muutamakin aika merkityksellinen pointti, joita ei tunnuttu olleen mietitty ihan loppuun asti. Ne eivät kuitenkaan häirinneet itseäni liikaa varsinkaan katselun aikana, jälkipureskelussa enemmänkin. 

Kuva: afterlifethefilm.com

Make a move and the bunny gets it.

Nelosella pyörii toimintatorstait, joiden tarjonnasta en yleensä ole nähnyt mitään. Tämän viikon leffa on kuitenkin vanha tuttu, hyllystänikin löytyvä Con Air (1997), joka on yksi niistä harvoista toimintaleffoista, joista olen tykännyt jo sieltä 90-luvulta lähtien. Leffa ei tosiaankaan ole mitään pelkkää räiskintää, vaan siinä on kehitellään tarinaa hyvällä jännityksellä. Con Air sisältää loistavia hahmoja, mahtavia heittoja ja se on kerrassaan viihdyttävä elokuva. Tämä leffa on kevyttä ja hauskaa viihdettä, sellaista jota jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan.

Con Air -lennolla siirretään vaarallisia elinkautisvankeja toiseen vankilaan ja samaan koneeseen joutuu myös juuri vapauteen päästettävä Cameron (Nicolas Cage). Muilla vangeilla on vähän toisenlaiset suunnitelmat ja he onnistuvat kaappaamaan koneen valtaansa. Cameron haluaa kuitenkin vain pian kotiin perheensä luo ja aikoo myös viedä koneen perille.

Torstaina 5.5. Nelonen, klo 22:00

(Kyllä, otin digiboksille talteen eilisen Die Hardin!)

Kuva: slate.com