Feb 29, 2012

100 Movie Facts About Me - Part IX



Osa 9

41.  Leikimme lapsena usein kaverini kanssa elokuvateatteria. Leffateatterin tiskinä toimi silityslauta, kassakoneena vanha suklaakohvehtirasia, lippuina vanhat kuitit ja elokuvat katseltiin tietysti olohuoneen sohvalta. Meidän teatterissa taisi kerrasta toiseen pyöriä vain kaksi leffaa: (jo aiemmin täällä mainittu) Taikatrollit (1993) ja Aladdin (1992).

42. Ensimmäinen dvd-hankintani ikinä oli laatuelokuva nimeltään Shriek If You Know What I Did Last Friday the Thirteenth (2000). Halusin nähdä sen eikä sitä ei saanut vhs-kasettina, joten ostin sen dvd:nä kauan ennen kuin edes omistin koko laitetta. 

43.  Olen käynyt vain kerran katsomassa saman elokuvan uudestaan leffateatterissa. Kyseinen leffa oli Black Swan (2010).

44. On ollut hauskaa huomata, että olen lapsena ja nuorena katsellut myös paljon laadukkaita ja ei-niin-tunnettujakin kauhuleffoja, joita on tullut tv:stä. En edes välttämättä muista nähneeni niitä, kunnes katselen sellaisen nyt vanhempana uudestaan. Harmi kun ei ole aina tullut kirjoitettua ylös katseltuja leffoja!

45. Ei ehkä niinkään leffafakta minusta, mutta hauska fakta kuitenkin. Olen niin allerginen valkosipulille, että jo sen voimakas haju saa veren vuotamaan nenästäni. Huvitan itseäni tällä aina vampyyrijuttuja katsellessani. Siis miettimällä asiaa, en haistelemalla valkosipulia.


Osa 8 täällä


P.S. Julkaisuvauhtini näissä on ollut yksi setti per kuukausi, eikä nyt olla vielä edes puolessa välissä ja ideani faktojen suhteen alkaa olla jo vähissä! Vinkkejä?! Mistä kiinnostaisi kuulla?

Feb 27, 2012

Movie Monday #38 - Oscarit

Vielä palataan vähän Oscar-aiheeseen, sillä Movie Mondayn haaste oli kertoa Oscareiden merkityksestä itselle. Yritin itseasiassa viime yönä gaalaa katsoessani miettiä, että koska olisin katsonut Oscareita ensimmäisen kerran. Siis sellaisen koostelähetyksen, muistan kyllä ensimmäisen kerran kun valvoin läpi yön livelähetyksen seurassa. Se oli vuonna 2003, kun Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä oli ehdolla ja muistaakseni olenkin siitä lähtien katsonut ihan joka vuosi nuo livelähetykset. Koostelähetyksiä olin kuitenkin katsonut jo monta vuotta aiemmin ja muutenkin seurannut lehdistä Oscar-huumaa.

 
Joten kyllä, voisi sanoa, että Oscareilla on itselleni suuri merkitys. Tai siis sillä Academy Awards -tapahtumalla, joka järjestetään vuosittain. Se on yksi vuoden kohokohtia. On hienoa nähdä tunnettujen näyttelijöiden ja elokuvantekijöiden kokoontuvan yhteen ja aistia se rakkaus leffoja kohtaan. Pukuloisto kiinnostaa siinä mielessä, että tuollaiseen tapahtumaan kuuluu pukeutua näyttävästi ja tyylikkäästi. Kuten aiemmin kirjoitin tämän vuoden gaalasta ja joka vuosi takerrun vastaavanlaisiin seikkoihin, olen aika tiukkis Oscareiden suhteen. En tykännyt siitä, kun joku vuosi lavalla hyppi lapsia tavallisissa t-paidoissa, enkä tykännyt siitä, kun jonakin vuonna esiintymislava oli lähes samalla korkeudella kuin yleisö. Tapahtuman kuuluu olla hienostunut ja arvokas, sellainen kun se on alusta asti ollut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tylsää ja huumori ehdottomasti kuuluu juhlaan! Juontajan kuuluu mielestäni olla pidetty tyyppi ja sellainen, jolta on sallittua se pieni ilkeily kollegoilleen.

Niin huvittalta kun se ehkä kuulostaakin, sillä itse pystien jakautumisella ei ole minulle edes kovin suurta merkitystä. Toki kiinnostaa nähdä mitä milloinkin palkitaan, mutta harvoin tulee valittua leffaa katseluun vain sen takia, että se on Oscar-voittaja. Tai jos leffa on mielestäni huono, niin silloin se on mielestäni huono, vaikka olisi saanut ties kuinka monta Oscaria. Muutenkin katselen Oscar-leffoja aina monta vuotta myöhässä. Siitä itse Oscar-gaalasta tosiaan tykkään, mielestäni se on hieno juhla elokuvalle. Ei vain niille ehdolla oleville leffoille vaan yleensä sille, että on olemassa elokuvia ja ihmisiä, jotka haluaa niitä tehdä ja katsoa.

Oscars 2012

Nyt se on taas jo ohi ja vuosi seuraaviin Oscar-kemuihin. Muutaman vuoden tauon jälkeen Billy Crystal teki taas paluun juontajan hommiin yhdeksättä kertaa. Saattaa olla, että odotukseni tämän suhteen olivat liian korkealla, mutta tuntui siltä, ettei mies ollut ihan täydessä vedossa. Oli Crystal ihan perushyvä, varma ja toi kivasti mieleen vanhat juhlat, mutta tämä oli vähän vaisu. Itseasiassa sana vaisu on muutenkin sellainen, jota käyttäisin tämän kertaisista juhlista. Väliohjelmaa oli hyvin vähän, samoin kun mitään spesiaalia, jota kaipailin itseasiassa viime vuonnakin. Alkupuolella ollut kooste vanhoista leffoista oli kivaa tunnelmointia, mutta olisin kaivannut sellaista enemmänkin. Pystit ovat toki tärkeintä, mutta kun näin hienot juhlat kerran järjestetään, niin voisi siellä olla muutakin kuin liukuhihnalta jaettavia pystejä.


Oscarien jakautumisen näkee täältä, kuten myös sen, miten vähän onnistuin taaskaan arvailemaan oikein. Yllätyksiä ei silti ollut, sillä sehän nyt oli aika pitkälti tiedossa, että The Artist ja Hugo kilpailee keskenään palkinnoista ja näinhän se meni. Oscareita jakamassa olleet puhujat olivat suurimmaksi osaksi hauskaa katseltavaa ja niistä ne suurimmat naurut irtosivat. Tosin parhaiden pääosien pystejä edeltäneet kehumiset oli todella väkinäisen kuuloisia, koska ne luettiin suoraan screeniltä. Ne puheet olisi pitänyt osata ulkoa, jotta ne olisi kuulostaneet yhtään siltä, että puhuja myös tarkoittaa sanojaan. Tilanne tuntui suorastaan kiusalliselta. Meryl Streep voitti ansaitusti naispääosan Oscarin ja tämän, sekä molempien sivuosan voittajien, Octavia Spencerin ja Christopher Plummerin, voitonhetket oli tunnelmallisimpia kohtia gaalassa. The Artist oli niin selvä parhaan elokuvan voittaja, että jopa minä veikkasin sen oikein! Siinä on muuten elokuva, jonka haluan myös mahdollisimman pian nähdä.


Vaikka tässä vähän tulikin kritisoitua kaikenlaisia asioita, niin olihan koko show todella hieno ja erittäin kiinnostavaa seurattavaa jälleen kerran. Tosin Suomen studiosta minulta ei ihan hirveästi positiivista sanottavaa irtoa. Heikelä onnistui jälleen olemaan oma ärsyttävä itsensä ja laukoi lähinnä asiattomuuksia. Muutenkaan studioporukan jutut eivät oikein olleet laadukkaita, Saartamolla ja Nurksella välillä olikin jotain ihan hyviä juttuja, mutta ne eivät kantaneet pitkälle. Tiedän olevani vähän tiukkis Oscareiden suhteen, mutta toivoisin jonkinlaista arvokkuutta ja kunnioitusta niin sinne varsinaiseen gaalatilaisuuteen Hollywoodiin kuin ihan Suomen kommentaattoreille. Tosin tällä kertaa voi ylistää alun punaisen maton kommentointiosuutta, silloin Suomen studiossa oli ihan asiallista porukkaa ja juttua.

Yön eväät


Feb 26, 2012

And the Oscar goes to...

Ensi yönä vihdoinkin odotus ja niitä viime vuoden elokuvia palkitaan, joten tässä perinteisesti veikkaukseni pystien jakautumisesta. Tunnetusti nämä arvailuni menevät aina ihan metsään, koska ne nyt on tehty täysin fiilispohjalta ja olen aika pihalla ennakkosuosikeista. Oikeat osoitteet täydennän tähän taulukkoon yöllä ihan sitä mukaa kun pystejä jaetaan. 


Hyvää Oscar-yötä kaikille!

Kategoria
Veikkaukseni
And the Oscar goes to
Best Picture
The Artist
The Artist
Actor in a Leading Role
Gary Oldman
Jean Dujardin
Actor in a Supporting Role
Nick Nolte
Christopher Plummer
Actress in a Leading Role
Michelle Williams
Meryl Streep
Actress in a Supporting Role
Bérénice Bejo
Octavia Spencer
Animated Feature Film
Puss in Boots
Rango
Art Direction
The Artist
Hugo
Cinematography
Hugo
Hugo
Costume Design
The Artist
The Artist
Directing
Martin Scorsese
Michel Hazanavicius
Documentary Feature
Hell and Back Again
Undefeated
Documentary Short Subject
Incident in New Baghdad
Saving Face
Film Editing
Hugo
The Girl with the Dragon Tattoo
Foreign Language Film
A Separation
A Separation
Makeup
Harry Potter
The Iron Lady
Music (Original Score)
Hugo
The Artist
Music (Original Song)
Man or Muppet
Man or Muppet
Short Film (Animated)
La Luna
The Fantastic Flying Books of 
Mr. Morris Lessmore
Short Film (Live Action)
Tuba Atlantic
The Shore
Sound Editing
Drive
Hugo
Sound Mixing
Hugo
Hugo
Visual Effects
Harry Potter
Hugo
Writing (Adapted Screenplay)
Moneyball
The Descendants
Writing (Original Screenplay)
The Artist
Midnight in Paris


edit: Joo, ei ne veikkaukseni vaan millään osu vahingossakaan oikeaan!


Kuva: listal.com

Feb 20, 2012

Movie Monday #37 - The one in charge

Movie Mondayn viikon haaste oli yksinkertaisesti tehdä lempiohjaajien top 3 -lista. Kaksi ensimmäistä olivat selkeitä valintoja, mutta kolmannen sijan olisin voinut jakaa ainakin viiden eri ohjaajan kanssa. En tykkää tehdä minkäänlaisia top-listauksia, koska niistä tulee vain paha mieli, kun ei millään pysty mahduttamaan kaikkia hyviä listalle. Tuntuu niin väärältä jättää tältä listalta pois niin moni mahtava tekijä! Näitä kolmea ohjaajaa yhdistää se, että aina kun tietää näiltä tulevan jotain uutta, menee se aiheesta huolimatta välittömästi must see -listalle.



Pitkään syyksi riitti Unelmien sielunmessu, mutta nyt sen seuraksi voi liittää mm. Black Swanin.



Ihan siitä syystä, että jo ennen kuin tajusin leffojen ohjaajista yhtään mitään, oli lempileffojeni joukossa lukuisia Burtonin leffoja. Ja yhä ne on siellä.



Syyksi voisi mainita miehen kaikki leffat ja sen, että edellisten ohjaajien tapaan Tarantinon uusia leffoja odottaa aina suurella mielenkiinnolla. Tähän olisi voinut valita useammankin ohjaajan, joilta mahdollisesti löytyy parempia leffoja, mutta Tarantino siitä syystä, että kaikki tämän leffat jaksaa innostaa.


Kuvat: listal.com

Feb 19, 2012

When you're sitting in your room playing guitar, you don't have to worry about being successful. It's not gonna happen.

Pearl Jam Twenty (2011) on Cameron Crowen tekemä dokumentti kaksikymppisiään juhlivasta seattlelaisesta bändistä. Dokumentissa nähdään haastatteluja sekä livemateriaalia Pearl Jamin keikoilta kuluneen 20 vuoden varrelta sekä ihan tuoretta kuvaa nykypäivältä.


Harmittaa vieläkin, etten päässyt syksyllä katsomaan tätä valkokankaalta, vaikka lippukin oli jo hankittuna. Enkä oikein osaa sanoa tästä dokumentista mitään ihmeellistä, vaikka haluaisin. Pearl Jam kun on yksi suurimmista lempibändeistäni, oikeastaan ainoa yhä keikkaileva bändi, jonka haluaisin palavasti vielä joskus päästä kokemaan livenä, mutta vielä ei ole tullut sitä mahdollisuutta. Tämän upeasti toteutetun dokumentin on saanut aikaan musiikkitoimittajanakin toiminut ja hienoja elokuvia ohjannut Cameron Crowe. Jäljestä näkeekin, että on ollut taitava ja asiansa tunteva tekijä ja tarjolla on paljon kiinnostavia ja harvinaisiakin pätkiä menneiltä vuosilta, erinomaisia haastatteluita, mahtava tunnelma - puhumattakaan siitä tärkeimmästä: loistavaa musiikkia. Dokumentista tekee kiinnostavan se, ettei se keskity mihinkään bändin ryyppyputkiin ja kiertueilla kaadettuihin naisiin, vaan enemmänkin ihan musiikkiin ja bändin aatteisiin sen takana. Se ei oikeastaan ole kovin iloinen ja hilpeä dokkari, vaikka niitäkin hetkiä löytyy. Tämä muistutti itseänikin jälleen kerran siitä, kuinka paljon rakastan hyvää musiikkia ja sai myös ikävöimään 90-luvulle. Pearl Jam 20 on hieno musiikkidokumentti, jota voin vain suositella ja tietysti erityisesti niille kaikille, joilla on Pearl Jamille paikka sydämessään.



Kuva: pj20.com

Feb 16, 2012

Horror DVDs

Taas lisää hyvää kauhua hyllyyn.


The Gates of Hell Trilogy:
The Beyond (1981)  

Feb 15, 2012

That's what everybody's been saying: You'll feel better and don't worry. And this is all fine and like, it's not.

50/50 (2011) on tositapahtumiin perustuva elokuva 27-vuotiaasta Adamista (Joseph Gordon-Levitt), joka saa tietää sairastavansa syöpää. Adam aloittaa hoidot ja tätä tukemassa on paras ystävä Kyle (Seth Rogen) sekä tyttöystävä Rachael (Bryce Dallas Howard). Kun Kyle ei tunnu ottavan asiaa ollenkaan tosissaan, Rachael tuntuu etäiseltä ja Adamin äiti (Anjelica Huston) lähinnä hysteeriseltä, saa Adam tukea nuorelta terapeutiltaan (Anna Kendrick).


Odotukseni olivat korkealla 50/50:n suhteen jo tietäessäni sen pääosanäyttelijät. Gordon-Levitt on mielestäni tällä hetkellä yksi lupaavimmista näyttelijöistä ja Rogenin huumori vaan uppoaa. Jännää oli myös nähdä parivaljakko näyttelemässä yhdessä ja vieläpä näin traagisen kuuloisessa tarinassa. Sain muuten vasta jälkikäteen tietää, että tämä leffa pohjautuu Rogenin kaverin elämään ja Rogen "esittää itseään" leffassa. (Köh, joku voisi kommentoida tähän, että milloin Rogen ei esittäisi itseään...) Syöpään sairastuvista ihmisistä on tehty kymmeniä nyyhkyleffoja, joten oli ihan virkistävää nähdä tällainen elokuva, joka ei vain vellonut siinä surussa. 50/50 olikin draaman lisäksi myös selvä komedia, josta irtosi monet hyvät naurut. Huumoripuoltakaan ei kuitenkaan vedetty överiksi, vaan näiden kahden genren välillä tasapainoteltiin hienosti. Leffan käänteet oli osittain aika ennalta-arvattavia, mutta se ei häirinnyt katsomista. Miellyttävät näyttelijät pelastivat senkin puolen. 50/50 on hyvä draamakomedia, suosittelen!


Tässä viime aikoina on tullut törmättyä monilla keskustelupalstoilla ja blogeissakin keskusteluun Finnkinon palveluista ja ihmisiltä tuntuu löytyvän vain huonoa sanottavaa. Haluan sen vuoksi kirjoittaa tästä omasta erittäin positiivisesta kokemuksesta. Itselleni kävi nimittäin niinkin nolosti, että ehdin hukata kotona ostamani leffaliput matkalla teatteriin! Kaverin kanssa etsittiin niitä pitkään, kunnes kello oli jo niin paljon, että leffaa edeltävät mainokset jo pyörivät kovaa vauhtia. Lopulta menin tiskille kysymään, että olisiko tässä enää mitään tehtävissä. Parin työntekijän pohdittua asiaa, he soittivat kyseisen salin ovimiehelle, että päästää meidät sisälle ilman lippuja. Saimme kurkistaa olivatko paikkamme vielä vapaana (muistin onneksi meidän paikkanumerot) ja nehän olivat, joten pääsimme saliin. Kyseessä oli täysin oma mokani, mutta kiitos teatterin ystävällisen henkilökunnan, pääsimme katsomaan tämän leffan!




Kuvat: listal.com

Feb 14, 2012

Movie Monday #36 - Takaa-ajettu

Tällä viikolla Movie Monday kysyy takaa-ajokohtausten top 5 -listaa.  En ole aiemmin miettinyt mitään parhaimpia takaa-ajokohtia, joten tässä nyt ne mitkä ensimmäiseksi tuli mieleen ja jotain todella hienoja saattoi unohtua joukosta. Tosi yllättävällä genrevalinnalla näemmä mennään.

1. The Shining (1980) 






4. Suspiria (1977) 


5. Halloween (1978) 

Feb 10, 2012

I think there are two ways you can see the world. You either see the sadness that's behind everything or you choose to keep it all out.

The United States of Leland (2003) kertoo teini-ikäisestä Lelandista (Ryan Gosling), joka joutuu vankilaan surmattuaan kehitysvammaisen pojan. Varsinaista syytä tapahtumaan tältä kiltin oloiselta pojalta ei tunnu löytyvän. Vankilassa kuitenkin tämän opettaja Pearl (Don Cheadle) yrittää ymmärtää pojan ajatuksia. Jutellessaan Lelandin kanssa saa Pearl selville mm. huonon isäsuhteen kuuluisaan kirjailijaan (Kevin Spacey) ja muutenkin taustalta löytyy ongelmallisia ihmissuhteita. Mutta mitkä ovat todelliset syyt julmaan tekoon?


Näin United States of Lelandin ensimmäisen kerran vuosia sitten kun vuokrasimme sen kaverin kanssa tietämättä ihmeempiä itse elokuvasta. Olin nähnyt silloin aika hiljattain myös Donnie Darkon ja koin nämä kaksi jollain tapaa hyvin samanlaisiksi leffoiksi. Itseasiassa sekoitin näiden leffojen takia Ryan Goslingin pitkään Jake Gyllenhaalin! Huomasin nytkin tätä leffaa katsoessani miettiväni, että Michelle Williams ja Gosling työskentelivät vielä myöhemmin yhdessä Brokeback Mountainissa. Niin paitsi että sehän oli Jake Gyllenhaal. United States of Leland ja Donnie Darko ovatkin tunnelmaltaan vähän samanlaisia, tosin Lelandista puuttuu se Donnien scifipuoli. Goslingin sekä Gyllenhaalin hahmot ovat molemmat synkän ja vaisun tuntuisia poikia, niin ja molemmat muuten seurustelevat Jena Malonen esittämän tytön kanssa. Itse pidän kuitenkin Donnie Darkoa parempana elokuvana, eivätkä nämä yhteneväisyydet loppujen lopuksi kerro elokuvien samankaltaisuudesta ihan hirveästi.


United States of Leland on mielenkiintoinen leffa, se on sellainen elokuva, jonka sanoma ja tapahtumat jäävät pyörimään mieleen vielä sen päätyttyäkin. Uskoisin, että tämän elokuvan voi katsoa usealla eri tavalla, eri ihmiset kokevat sen ehkä eri tavoin. Samalla kun Leland avaa elämäntarinaansa opettajalleen, hypitään leffassa ahkerasti nykyhetken ja menneen välillä raottaen niin surmaa edeltäviä tapahtumia kuin paljon aikasemmin tapahtuneita juttuja. Mitään kovin pirteää elokuvaa tästä ei kannata odottaa, sillä United States on Leland on sävyltään synkkä ja rauhallinen. Vaikka leffassa yritetäänkin päästä tappajan pään sisälle ja ymmärtää tämän teko, ei tämä mielestäni ole silläkään saralla kovin perinteinen pätkä. Kyseessä ei ole julma sarjamurhaaja, vaan aika tavallisen oloinen mietiskeleväinen poika. Gosling tekeekin onnistuneen näyttelijäsuorituksen ja muutenkin näyttelijät ovat ihan hyviä. Leffassa onkin lukuisia tuttuja näyttelijöitä, tosin näiden kaikkien osuus ei tuntunut tarinan kannalta olennaiselta ja osa hahmoista jäi turhan irrallisiksi. Joka tapauksessa United States of Leland on katsomisen arvoinen elokuva. Suosittelen katsomaan silloin kun ehkä kaipaa vähän pohdiskelevampaa elokuvaa katseluun.



Kuvat: listal.com

Feb 7, 2012

Movie Monday #35 - Vain muistoissa jälleen sen luokseni saan

Movie Monday kyselee tällä viikolla nuoruuselokuvia, sellaista leffoja, jotka tuovat nuoruuden jollain tapaa mieleen. Rajaan nyt nuoruuden koskemaan juuri teini-ikää, sillä kuvittelen vieläkin olevani nuori (ei tarvitse palauttaa maan pinnalle...). Nuoruuteni oli pääasiassa tosi kivaa aikaa, meillä oli tiivis kaveriporukka, jonka kanssa tehtiin kaikkea hauskaa. Katselin teininä myös paljon leffoja ja kuuntelin aina musiikkia. Tykkäsinkin tuolloin katsella erityisesti sellaisia leffoja, joissa oli hyvä musiikki isossa osassa ja unelmoin eläväni niiden leffojen kaltaista elämää. Nämä sen aikaiset suosikkileffat tuokin nyt mieleen oman nuoruuteni ja silloiset haaveeni.



The Doors (1991)




Singles (1992)


Kuvat: listal.com, tumblr.com

Feb 6, 2012

Is the nation ready for two minutes of radio silence?

The King's Speech (2010) on neljän Oscarin voittanut historiallinen elokuva brittiläisestä kuninkaallisesta George VI:sta. Bertie (Colin Firth) on kärsinyt koko ikänsä puheviasta, joka on vaikeuttanut tämän elämään kuningas George V:n poikana. Kun vuonna 1936 kuningas George V  kuolee ja Bertien vanhempi veli yllättäen jättäytyy kuninkaan tehtävistä, kruunataankin Bertie uudeksi kuninkaaksi, George VI:ksi. Änkyttävä uusi kuningas yrittää nyt selvitä tehtävänsä vaatimista julkisista puhumisista vaimonsa Elizabethin (Helena Bonham Carter) tukemana sekä puheterapeutti Lionelin (Geoffrey Rush) avustamana.


Tapananihan on katsella näitä Oscar-voittajaleffoja noin sata vuotta myöhässä, joten on lähes ennätyksellistä, että katselin tämän vuoden sisällä pystin saamisesta! Kuninkaan puhe on kyllä kiinnostanut, mutta en oikein pidä Colin Firthistä, niin sen katsominen on vähän tarkoituksellaankin jäänyt. Colin Firth tuntuu olevan niin monissa rooleissa sellainen samanlainen vaivalloisen oloinen änkyttävä mies, joka vääntelee aina tuskastuneesti naamaansa. Juuri sellainen kun se on Bridget Jonesissa. Tieto siitä, että Firthin rooli Kuninkaan puheessa on jäykistelevä kuningas, joka kärsii änkytyksestä (minulla ei siis todellakaan ole mitään ongelmaa oikeiden puheongelmaisten kohdalla, ärsyynnyn vain Firthin tavasta näytellä), ei varsinaisesti innostanut katselemaan tämän vaikeaa naamaa. Toisaalta taas leffat todellisista kuninkaallisista ja heidän elämästä sekä vaikeuksista sen julkisen kuvan toisella puolella kiinnostavat paljon. Mielenkiinto voitti ja Kuninkaan puhe tuli katseltua!


Kiinnostava tämä leffa olikin ja vaikka se pyörikin hyvin pitkälti Colin Firthin näyttelijäsuorituksen ympärillä, ei sekään häirinnyt - mies oli oikeasti sympaattinen roolissaan. Firthin lisäksi elokuvassa mainiot roolisuoritukset tekee kuninkaan vaimoa Elizabethia esittänyt Bonham Carter sekä Geoffrey Rush puheterapeuttina. Bertien ja terapeutin kohtaamiset toikin aiheeltaan vakavahkoon leffaan lisäksi kevyttä huumoria. Kuninkaan puhe on oikeastaan aika hidastempoinen elokuva, eikä siinä nyt ihan hirveästi edes tapahdu, mutta silti se pysyy koko ajan kiinnostavana. Leffan lopulla on yksi erittäin tuskastuttava kohta, jossa kuningas on juuri aloittamassa puhettaan radiossa. Kohtaus tuntuu hävyttömän pitkältä, siinä näytetään panikoivaa kuningasta ja luetellaan kuinka paljon aikaa vielä on jäljellä lähetyksen alkuun. Tuskastuttavaa kohtauksesta ei tehnyt se, että se olisi ollut tylsä ja pitkäveteinen, vaan se, että se sai itsellenikin katsojana hirmuisen jännityksen päälle! Erittäin onnistunut kohtaus siis. Kuninkaan puhe on muutenkin onnistunut elokuva ja niin, olihan tämä ihan selvä Oscar-leffa.



Kuvat: listal.com
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...