Aug 23, 2013

Mother, they're still not sure it is a baby!

Seuraavaksi Espoo Ciné 2013 -tarjoilikin itseäni eniten kiinnostavan tapahtuman, vuorossa oli Kinokonsertti: Eraserhead! Näytöksessä siis esitettiin David Lynchin elokuva Eraserhead (1977), mutta elokuvan ääniraita oli korvattu livemusiikilla ja säestämässä lavalla oli siis ranskalainen yhtye Cercueil. Eraserheadissa pääosassa on Henry (Jack Nance), joka saa yllättäen kuulla olevansa vastasyntyneen mutanttilapsen isä. Lapsen äiti Mary (Charlotte Stewart) kyllästyy vauvan parkumiseen ja Henry saakin yksin huolehtia erikoisesta jälkeläisestään. Mies näkee omituisia näkyjä, eikä oikein tiedä miten toimia mutanttilapsen kanssa.


Lynchin ensimmäisestä kokopitkästä elokuvasta Eraserheadista on jokseenkin hankalaa kirjoittaa kunnollista juonikuvausta ja ylläolevasta saakin aivan täysin vääränlaisen ja selväjärkisemmän kuvan koko elokuvasta. Itseasiassa Eraserheadista on myöskin hankalaa kirjoittaa järkevää arvostelua, mutta tässä jotakin. Olen nähnyt leffan kerran aikaisemmin muutamia vuosia sitten ja pidin sitä vaikuttavana ja tykkäsin sen outoudesta, vaikka en kaikkea käsittänytkään. Enkä käsittänyt tälläkään kertaa, mutta se ei liene tarpeellista ja Lynchin leffathan oikeastaan vaativat sen, että katsoja itse päättelee ja päättää mitä mikäkin voisi tarkoittaa (tai tarkoittaako ne yhtään mitään). Eniten Eraserheadissa pidän sen sopivan sekopäisestä unenomaisesta tunnelmasta, se on aika painajaismaisen ahdistava. Tämä Cercuieilin säestys sopi siihen myös erinomaisesti, musiikit tehostivat elokuvan tunnelmaa hyvin ja samalla tekivät elokuvasta hieman eri tavalla vaikuttavan ja toisenlaisen kokemuksen. Asiat välittyivät eri tavalla, kun koko elokuvan oma ääniraita oli poistettu (lukuun ottamatta ihan muutamia repliikkejä, suurin osa niistäkin tosin oli vain tekstityksinä), eikä esimerkiksi mutanttivauvan rääkymistä kuullut ollenkaan. Viihdyin tässä erikoisnäytöksessä erinomaisesti, oli hienoa oli kuulla ja nähdä bändi soittimiensa kanssa lavan reunalla. Elokuvana Eraserhead on mielestäni vaikuttava kokemus ja hyvin onnistunut taideleffa, mutta ymmärrän myös hyvin niitä ihmisiä, jotka eivät löydä sen hohtoa. Onhan se aika omituinen elokuva. Mielestäni kuitenkin vain hyvällä tavalla omalaatuinen ja näyttävä elokuva, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos sitä ei ole vielä tehnyt!

Aug 18, 2013

E arriverà il sapore del bacio più dolce e un abbraccio che ti scapperà

Tämän vuoden Espoo Ciné alkoi omalta osaltani sisilialaisella elokuvalla Salvo (2013). Palermossa asuva mafian palkkatappaja Salvo (Saleh Bakri) listii yksi toisensa jälkeen tielleen osuvia gangstereita. Yhden etsimänsä ja surmaamansa miehen talosta löytyykin surmatun sokea sisko Rita (Sara Serraiocco), jonka Salvo päättää kuitenkin jättää henkiin. Salvo kaappaa nuoren naisen mukaansa ja vangitsee tämän hylättyyn taloon. Kaappauksen myötä Ritan ja Salvon välille muodostuu erikoinen suhde.


Tämä Salvo oli valittu esitettäväksi tämän vuoden Cannesin Kriitikkojen viikolla (Semaine de la critique Cannes 2013), josta se voittikin Grand Prix -pääpalkinnon ja elokuva on muutenkin herättänyt mielenkiintoa ympäri maailmaa. Suomen ensi-ilta oli nyt Espoo Ciné -tapahtumassa, jossa ohjaaja-käsikirjoittajat Fabio Grassadonia ja Antonio Piazza olivat itse paikalla esittelemässä elokuvaansa ja näytöksen jälkeen vastailemassa yleisön kysymyksiin. Eniten huomiota Salvossa herättää se, että elokuva sekoittaa monenlaista genreä. Se alkaa aika selkeänä rikosleffana alun mafia-ammuskeluineen, välissä nähdään ainakin trilleriä ja elokuva päättyy oikeastaan romantiikkaan. Kaikista mielenkiintoisin ja vaikuttavin kohtaus oli elokuvan alkumetreillä, jolloin Rita ja Salvo kohtaavat ensimmäistä kertaa. Talo oli hämärä ja Salvo vaanii nurkissa katselemassa Ritaa, joka ei itse näe mitään, mutta aisti jonkun olevan läsnä. Tässä vaiheessa elokuvan äänimaailmasta tulikin hyvin merkittävä, samalla kun Rita kuulosteli tarkan kuulonsa avulla ympäristöä, tuotiin äänet myös elokuvan katsojille hyvin selkeästi esille. Äänimaailma olikin elokuvassa aika tärkeässä osassa muutenkin, siinä soi ainoastaan yksi biisi muutamaan kertaan ja sekin vain silloin kun joku elokuvan hahmoista kuunteli sitä. Muuten kaikki äänet olivat elämän ääniä: haukkuvia koiria, liikenteen meteliä, raskasta hengitystä jne. Pelkät äänet kertoivat siitä, mitä kuvan ulkopuolella tapahtui ja niitä oppi kuulostelemaan itsekin aika tarkkaavaisesti. Vuorosanojakin koko elokuvassa oli vain muutamia.


Tuossa nimenomaisessa kohtauksessa oli todella onnistuneesti toteutettu jännittävä tunnelma. Ritan pyöriessä talossa peloissaan tietämättä mikä häntä vaani, tekivät elokuvan kuvakulmat, äänimaailmat ja valaistus paljon. Kohtaus oli pitkä, mutta piti jännitystä erinomaisesti yllä. Kohtauksessa näytettiin maailmaa myös Ritan silmin, jolloin kaikki oli mustaa lukuunottamatta pieniä valoilmiöitä, jota tehosti myös ikävän kuuloinen vinkuna. Tämä oli kokonaisuudessaan todella hieno ja vaikuttava kohtaus, ehdottomasti koko elokuvan parasta antia. Olisinkin toivonut enemmän tuota jännittävää tunnelmaa ja leikkisyyttä kuvan, valon ja äänien kanssa myöhemminkin elokuvaan. Tämän jälkeen kuitenkin Salvon tunnelma muuttui aika tavalla ja valitettavasti omasta mielestäni tylsempään suuntaan. Jotkut asiat tosin menivät niin nopeasti (näinkin hidastempoisessa elokuvassa) ja selittämättä, että olisin toivonut hieman enemmän vastauksia heränneisiin kysymyksiin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin pidin elokuvasta. Näyttelijät olivat todella hyviä, vaatii taitoa viestiä niin paljon tunteita ja ajatuksia lähes kokonaan ilman vuorosanoja. Tykkäsin myöskin tuosta useiden genrejen yhdistelystä, vaikka olisinkin itse ehkä tehnyt jotakin hieman toisin. Salvo oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja erikoinenkin elokuva. Oli erittäin kiinnostavaa myöskin kuulla ohjaaja-käsikirjoittajien kertomuksia elokuvan takaa, he mm. kertoivat itse varttuneensa 80-luvulla mafian pyörittämässä Sisiliassa, jonka vuoksi tämä puoli näkyi elokuvassa. Muutenkin he valottivat paljon asioita elokuvaan tekemiensä valintojen takaa, joka auttoi myös ymmärtämään elokuvan tapahtumia paremmin.



P.S. Olipas siinä italian oppituntia, kun yritin etsiä otsikkoa varten elokuvassa soinutta biisiä!

Aug 7, 2013

Heinäkuu 2013

Heinäkuussa katsotut elokuvat:


The Boy in the Striped Pyjamas (2008)  
Olen halunnut nähdä tämän jo pitkän aikaa, mutta olisin halunnut lukea kirjan ensin. Lukemista en saanut aikaiseksi, mutta sorruin viimeinkin katsomaan leffan. Kiinnostava tarina, jossa näki natsitouhuilut vähän eri silmin kuin yleensä, sillä tämä oli kuvattu oikeastaan kokonaan pikkupojan näkökulmasta. Tosin häiritsi se mikä yleensäkin tämän kaltasissa: on outoa katsella saksalaisia, jotka puhuvatkin puhdasta brittienglantia. Hyvä ja laadukas elokuva, niin ja aika sydäntä riipaisevan koskettava. ****

The Quiet (2005)
Mielenkiintoinen elokuva, jossa oli käsiteltiin aika rankkoja juttuja, kellään elokuvassa näkyneellä hahmolla ei mennyt kovin hyvin. Aluksi annettiin ymmärtää, että yksinäisellä kuuromykällä tytöllä meni huonosti, mutta pian sai huomata, että kaikilla muilla meni vähän vielä heikommin. Erityisesti leffan alkupuolisko piti mielenkiintoa hyvin yllä ja elokuva vaikutti kivan erilaiselta. Tämän tunnelma oli aika erikoinen, sillä paikoin se oli hyvin synkkä, mutta toisaalta se taas oli aika kepeä ja humoristinenkin. Erittäin pätevät näyttelijät. Vähän tylsän ennalta-arvattava loppu. ***

Legally Blonde (2001)
Hömppäleffa, mutta ihan kekseliään hauska sellainen. Olen nähnyt tämän muutamaan kertaan vuosien varrella, eikä se kulu pahasti puhki. Vähän liian hölmö, muttei kuitenkaan. Yritin katsella myös jatko-osan, mutta sen typeryyteen en vaan kykene. **

In the Land of Women (2007) 
Hieman mitäänsanomaton elokuva, vaikka sitä olikin ihan mukavaa katsella. Viihdyin, mutta se ei herättänyt suuria tunteita tai ollut kovinkaan mieleenpainuva. Kevyt draamakomedia, jossa pystyi melkein unohtamaan sen, että K-Stew on Bella, mutta ei todellakaan sitä, että Adam Brody on Seth Cohen. Jossain tähän viitattiin Seth Cohen -elokuvana ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus! **

Class of Nuke 'Em High (1986) 
Arvostelu täällä ***½

You Again (2010) 
Kuinka monta elokuvaa tarvitaan aiheesta häät? Olen jo vähän alkanut vältellä leffoja, joihin liittyy millään tavalla hääsuunnittelut, polttarit, häät tai häämatkat, sillä näistä aiheista on vaan ihan liikaa ihan samankaltaisia leffoja. Tämä oli jälleen vain yksi monista, vähän ajan kuluttua en enää muista mitä tapahtui tässä ja mitä jossakin toisessa hääleffassa. Tässä oli kuitenkin ihan laadukkaita näyttelijöitä ja kyllä sen kerran katsoi. **

Chestnut: Hero of Central Park (2004)
Selvästi lapsille osoitettu herttainen leffa. Vaikka juoni olikin hyvin lapsellinen, eikä ollenkaan realistinen, oli tässä kuitenkin ihan taitavia lapsinäyttelijöitä (ja suloinen koira). **

Playing for Keeps (1986)
Arvostelu täällä **

Session 9 (2001)
Tämä oli ihan hyvä elokuva, mutta itseasiassa odotin sen olevan parempi, sillä olen usein nähnyt tämän listattuna parhaimpien mielisairaalakauhujen joukossa. Siinä oli potentiaalia ja ihan hyvää twistiäkin, mutta odotin siltä vähän pelottavampaa tunnelmaa. Hyvät näyttelijät kuitenkin, erinomainen kuvauspaikka (upea vanha mielisairaala) ja oli se paikoitellen ihan jännäkin. Jälkikäteen piti tosin käydä tutkimassa että millä tekniikalla elokuva oikein oli kuvattu, koska se näytti omaan silmääni "halvalta". ***

The Devil Inside (2012)
Kotivideo-tyylillä toteutettu kauhuleffa, ihan uusi idea! Tämä toi mieleeni The Last Exorcismin ja toisaalta taas myös The Riten, eikä se tuonut mitään uutta näihin tai muihinkaan manausleffoihin. Koska kuitenkin satun pitämään manauskauhusta ja tämän leffan riivatut oli aika pelottavia, niin tämäkin ihan viihdytti. Leffan lopusta en välittänyt. **

Zeitgeist (2007)
Ihan kiinnostava dokumenttielokuva. Paikoitellen vähän turhan raskas, koska siinä oli paljon koko ruudun täyttäviä tekstejä, jotka piti ihan itse (!) lukea. Vaikka nämä olivatkin mielenkiintoisia juttuja, katselua olisi vähän keventänyt se, jos tekstit olisi selostettu myös ääneen. Dokkarissa oli mielenkiintoisia ja herättäviä ajatuksia, tosin näin tämän vähän myöhään, joten ne eivät enää olleet niin kovin uusia ja ihmeellisiä. ***

Sleepover (2004)
Olen katsonut tämän muutamaan kertaan aiemminkin ja tässä hölmössä teinileffassa on joku juttu, joka vetoaa minuun. Tiedän sen olevan typerä ja lapsellinen, ärsyynnyn itsekin monista jutuista siinä, mutta silti palaan katsomaan sitä uudelleen. Jollain tapaa leffan tyttöporukka tuo mieleen kaveriporukkani yläasteen alusta ja tämä saattaakin olla osasyy siihen, miksi leffa viihdyttää. **

Bloody Birthday (1981)
Tämä oli itselleni täysin tuntematon kauhuleffa, josta tykkäsinkin aika paljon. Leffassa oli vinksahtaneita lapsia, jotka eivät olleet varsinaisesti edes pelottavan oloisia. Nämä lapset vaikuttivat ihan tavallisilta kilteiltä lapsilta, joilla olikin se erittäin hämärä puoli. Hyvät näyttelijät, joista erityismaininta kasariteinileffa Just One of The Guysin Buddylle, joka on tässä kieroutuneena pikkupoikana. ***

The Hot Chick (2002)
Miksi katsoin tämän jo toista kertaa? Rob Schneider ääliöilemässä typerässä elokuvassa. Idea on ihan hauska ja Rachel McAdams ihan ok, mutta Schneiderin ärsyttävyys vei viimeisetkin rippeet kivuudesta. Eikä mies ole tässä edes niin ärsyttävä kuin se yleensä on! *

Aug 3, 2013

This is how people start breaking up.

Before Midnight (2013) on Richard Linklaterin ohjaama elokuva, joka on kolmas osa Jessen ja Célinen tarinalle. Jesse (Ethan Hawke) ja Céline (Julie Delpy) ovat nyt nelikymppisiä ja heillä on kaksi yhteistä tytärtä. Perhe on viettämässä kesälomaa Kreikan maaseudulla ja pian on aika palata takaisin arkeen Pariisiin, joka pistääkin pariskunnan tunteet pintaan. Heidän on tarkoituksena viettää romanttista kahdenkeskistä aikaa hotellissa, mutta parisuhteen ympärillä pyörivät tiukat keskustelut äityvätkin kunnon riidaksi.


Tämä Rakkautta ennen keskiyötä on tosiaan jatko-osa elokuville Before Sunrise (1995) ja Before Sunset (2004) ja suosittelenkin ennen tämän tekstin lukemista käydä kurkkaamassa ajatukseni aiemmista osista täältä. Tuo ensimmäinen osa Rakkautta ennen aamua on tosiaan yksi ikisuosikeistani ja Rakkautta ennen auringonlaskua taas oli mielestäni paras mahdollinen jatko Before Sunriselle, mutta jatko-osaa ei vaan mielestäni olisi pitänyt tehdä. Odotin tämän kolmannen osan näkemistä melkoisella mielenkiinnolla ja se pitikin käydä katsomassa heti ensi-illassa. Pahasti pelkäsin kuitenkin, että - lukuisista lukemistani kehuista huolimatta - tulisin pettymään tähän kolmanteenkin osaan. Ja niin siinä sitten kävikin. Tavallaan. Myönnän, että itsenäisenä elokuvana tämä on aika onnistunut. Kuitenkaan osana Rakkautta ennen -sarjaa, se ei ole niin vahva kuin aiemmat osat. Näiden elokuvien yhdistävä tekijä on ollut se, että siinä on keskitytty vain näihin kahteen ihmiseen ja vetovoimaan heidän välillä. Muut ihmiset ovat olleet vain satunnaisia ohikulkijoita, joista opitaan tuntemaan tuskin nimiäkään. Tähän kolmanteen elokuvaan oli tupattu kourallinen muitakin ihmisiä, joiden tarinaa tuotiin tämän päätarinan rinnalle. Lisäksi aiemmissa elokuvissa oli tärkeänä osana se, että nämä tyypit kävelivät jossakin mielenkiintoisessa kaupungissa keskustellen kaikesta mahdollisesta. Tässä kolmannessa leffassa kaupungilla kävelyä oli vain pieni ripaus ja muuten ympäristö oli liian pysähtynyttä ja suljettua tilaa. Mielestäni se joku taustalla ollut upea kaupunki on ollut oleellinen osa tarinaa ja tässä viimeisimmässä se vain unohdettiin. Vaikka kakkososa olikin minulle osittain pettymys, niin tältä osin se ei pettänyt: siinä todella oli pääosassa Jesse, Celine ja eurooppalainen kaupunki, ihan niin kuin ensimmäisessäkin. Before Midnight tunki liikaa porukkaa mukaan ja siinä jätettiin hyvin pienelle huomiolle se, missä maassa edes oltiin.


Missä sitten jo toisessa osassa mielestäni "epäonnistuttiin" siinä, miten tarinaa oli päätetty jatkaa. Se miten Jessen ja Celinen elämä oli jatkunut teiden erottua ja minkälaisia ihmisiä heistä oli kasvanut. Kun oli katsonut ensimmäistä elokuvaa lähes kymmenen vuotta ja kuvitellut mielessään miten tarina jatkuu, tuntui se vain väärältä, että joku vain ilmottaa että se menikin näin. Sama vaivasi tätä kolmatta osaa. Tai ehkä kaikista eniten vaivasi se, että ensimmäisessä elokuvassa sekä Jesse että Celine olivat erittäin pidettäviä hahmoja ja vielä toisessakin suurimmaksi osaksi, mutta tässä kolmannessa leffassa koin nämä ihmiset oikeasti inhottaviksi. He olivat kyllä aidon tuntuisia ja mahdollisesti hyvinkin realistisia, mutta eivät sellaisia kuin Jesse ja Celine mielikuvissani olivat nelikymppisinä. Before Midnightissa he ovat aivan liian katkeroituneita ja vaikuttivat onnettomilta. Oli kiva kun aina välillä jommasta kummasta näki pilkahduksen sitä persoonaa, mihin ihastui ensimmäisessä elokuvassa. Tämä itseasiassa kuvastaa varmaankin hyvin myös sitä, miten Jesse ja Celine kokivat toisensa. Hekin näkivät toisissaan enää harvoin sen, mihin olivat olivat aikoinaan ihastuneet. Kun sanon, että jatko-osat laittoivat tarinan väärille raiteille, ihmiset usein olettavat, että mielestäni tarinan olisi pitänyt jatkua niin, että Jesse ja Celine olisivat tavanneet suunnitellusti ja eläisivät nyt yhdessä elämäänsä onnellisesti loppuun saakka. Mutta ei, minun mielikuvissani he eivät olisi koskaan päätyneet uudestaan yhteen. Tuon yhden romanttisen illan ja yön jälkeen heidän tiensä olisivat eronneet ja molemmat olisivat jatkaneet omaa elämäänsä omilla teillään. Vaikka he olisivatkin sitten tulevaisuudessa katkeroituneet omiin parisuhteisiinsa, kuten tässä kävi, niin toisistaan ja tuosta taianomaisesta reissusta heillä olisi ollut vain lämpimiä muistoja.


Jos yritetään hetkeksi kuitenkin keskittyä niihin positiivisiinkin asioihin Before Midnightissa. Parasta tässäkin elokuvassa oli se, että Ethan Hawke ja Julie Delpy ovat erinomaisia näyttelijöitä ja he saavat hahmoistaan hyvin aidon ja todellisen tuntuisia. He osallistuivat myös käsikirjoituksen tekoon, jonka huomasi hyvin terävinä ja heidän suuhunsa sopivina vuorosanoina. Aiempien elokuvien tapaan tässäkin oli hyvää fiksua keskustelua ja myös hauskoja älykkäitä vitsejä. (Vaikkakin, hieman vielä kritiikkiini palatakseni, huumoria tuntui olevan hiukan liikaa ja välillä koin tämän lipsuvan liian romcomiksi.) Jesse ja Celine tuntuivat hyvin aidolta pariskunnalta ja näiden keskustelut varmasti näyttivät kaikessa karuudessaan sen, miten pitkässä parisuhteessa välillä otetaan yhteen. Työt, vanhemmuus ja aina vaan sama naama vieressä kiristää pinnaa. Elokuva oli aika kylmänkin realistinen. Vaikka pidin ensimmäistäkin elokuvaa aika realistisen tuntuisena, on siinä kuitenkin ollut se joku ripaus taikaa, mikä on tuonut oman viehätyksensä ja valitettavasti nämä jatko-osat ovat vieneet vähän liikaa tuota taikaa. Before Midnight ei missään nimessä ollut huono elokuva, mutta - jos joltakin vaikka meni vielä ohi - Before Sunriselle ei vaan olisi koskaan pitänyt tehdä jatko-osia. Piste.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...