Apr 9, 2012

AK-47. The very best there is. When you absolutely, positively got to kill every motherfucker in the room, accept no substitutes.

Pääsiäisen kolmas leffa oli Elmore Leonardin kirjaan Rommipunssi perustuva Jackie Brown (1997). Lentoemo Jackie Brown (Pam Grier) on ollut vuosia alipalkattuna lentoyhtiöllä töissä. Tienatakseen lisää rahaa tämä ottaa tehtäväkseen salakuljettaa rahaa Ordellille (Samuel L. Jackson), mutta poliisit ovat saaneet toimista vihiä ja Jackie jää kiinni. Jackie yrittää välttää vankilakeikan ja näin alkaa melkoinen salajuoniminen ja ihmisten sekä rahakassien pyöritys, mutta kuka toimiikaan yhteistyössä ja kenen kanssa?


Jackie Brownin olen itseasiassa nähnyt vain kerran aiemmin ja silloin sen katsottuani tulin siihen tulokseen, että kyseessä on heikoin Tarantinon leffa. Ei missään nimessä huono leffa, mutta heikompi kuin muut tarantinot. Sillä ajatuksella lähdin katsomaan elokuvaa nytkin, mutta tämä olikin paljon parempi kuin muistin! Leffa erottuu kyllä miehen muista elokuvista ja mahdollisesti johtuen siitä, että tämä perustuu kirjaan, ei leffassa tullut niin voimakkaasti esille se perinteinen tarantinomaisuus. Toki leffa on jo hetkessä tunnistettavaa Tarantinoa, mutta esimerkiksi ne arkipäiväiset keskustelut ovat vähemmällä. Paljon tässäkin puhutaan, mutta lähinnä se on sitä varsinaisen juonenkin kannalta olennaista juonimista. Väkivaltakin tässä leffassa on vähäisempää kuin muissa, vaikka sitäkin toki löytyy ripaus. Voisin kuvitella, että tämä on Tarantinon leffoista sellainen, josta pitävät myös ne, jotka eivät noin muuten välitä miehen leffoista. Näyttelijäpuoli Jackie Brownissa on jälleen ihan huippuluokkaa, tuttuja kasvoja vilisee tässäkin joka puolella. Samuel L. Jackson on jälleen loistava veistelevänä bad motherfucker -roistona ja Pam Grier on vakuuttava roolissaan, tämä vaikuttaa samalla kivikovalta ja kuitenkin myös pelokkaalta naiselta. En ole lukenut Rommipunssia, mutta ymmärtäkseeni juonellisesti leffa noudattaa aika tarkasti kirjaa. Juoni tässä onkin hyvin näppärä ja vaatiikin keskittymistä, jotta pysyy mukana siinä ketkä nyt olivatkaan kenen puolella. Erityisen ihailtavaa tässä leffassa on se, kuinka siitä näkyy Tarantinon innostus ja asiantuntemus 70-luvun leffoista, jonka huomaa esimerkiksi joistakin näyttelijävalinnoista sekä jälleen kerran musiikkipuolesta. Musiikeista parhaiten mieleen jää se leffan alussa ja lopussa kuultava Bobby Womackin biisi. Jackie Brown ei ole vieläkään suosikkini Tarantinolta, mutta hyvä ja taidokas leffa kuitenkin.



Kuva: listal.com

No comments:

Post a Comment

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...