Meet you in Malkovich in one hour.

Being John Malkovich (1999) kertoo työttömästä marionettitaiteilijasta Craigista (John Cusack), joka kuitenkin ottaa vaimonsa Lotten (Cameron Diaz) kehotuksesta vastaan työn arkistojana. Erikoinen firma sijaitsee toimistorakennuksessa kerroksessa 7 ½ ja siellä on katto niin matalalla, että työntekijät joutuvan kulkemaan kumarassa. Jo ensimmäisenä päivänä Craig ihastuu Maxine-nimiseen (Catherine Keener) naiseen, joka ei kuitenkaan pidä nukkejen kanssa leikkivää Craigia ollenkaan kiinnostavana. Yllättäen Craig löytääkin työpaikalta kaapin takaa salaisen oven, joka johtaa näyttelijä John Malkovichin (John Malkovich) pään sisälle!

Näin tämän vasta nyt ensimmäistä kertaa! Itseasiassa minulla ei edes ollut kovin selkeää kuvaa mistä koko elokuva kertoo ja luulin harvinaisen pitkään tämän olevaan jokin Malkovichin elämäkertaelokuva. No, sitähän tämä ei tosiaan ole ja elokuvassa oleva John Malkovich on vain hahmo, vaikka aito ja oikea Malkovich sitä esittääkin. Tämä leffa pääsi vähän yllättämään  erikoisuudellaan, käsikirjoittaja Charlie Kaufman on totta tosiaan saanut omaperäisen idean ja rakentanut muutenkin sen ympärille erikoisia juttuja. Voi olla, että ihan jokaisella oudolla seikalla on joku todella syvällinen merkitys, mutta osa jäi itselleni ainakin ihan vaan omituisiksi jutuisiksi jutuiksi. Ja ihan lähtökohtaisesti koko idea jätti monta kysymysmerkkiä. Miksi juuri John Malkovich? Miksi tie pään sisälle kävi mutaisen syöksyn kautta ja miksi paluumatka johti aina moottoritien varteen? Miksi kokemus kesti juuri 15 minuuttia? Miksi toimistokerroksessa oli niin matalat katot? Miksi vastaanottovirkailija kuuli aina ihan väärin? Miksi Lottella oli niin paljon erikoisia lemmikkejä? Niin ja ensimmäisen puolituntisen keskityin liikaakin siihen, että miksi Cusackille oli laitettu niin huono ja epäaidon näköinen peruukki, josta tämän omat hiukset törröttivät näkyvillä. Sitten totesin, että ehkä se onkin ihan tarkotuksellista ja asia selviää jossain vaiheessa elokuvaa. Ei selvinnyt, ainakaan minulle.

Olinkin vähän kahden vaiheilla tätä katsoessa: oliko elokuva vähän liiankin outo vai oliko se vain nerokkaan outo? Koska yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että outo=hyvä, niin kallistuinkin koko ajan enemmän siihen, että Being John Malkovich oli kerrassaan nerokkaan outo. Vaikka siinä olikin näitä omituisia juttuja, niin ne tuntuivat elokuvaa katsellessa oikeastaan aika luonnollisilta (paitsi Cusackin peruukki). Leffan ajatus siitä, että miltä tuntuisi olla joku toinen edes vähän aikaa, on kyllä käytetty aihe, mutta samankaltaiseen toteutukseen ei ole tullut törmättyä. Näyttelijävalinnat olivat oikein onnistuneet ja olin aika yllättynytkin, miten paljon pidin John Cusackista tässä, vaikka mies yleensä lähinnä ärsyttää minua. Vaikka en vieläkään tiedä miksi juuri Malkovichin pää oli valittu kohteeksi, niin Malkovich kyllä suoriutui esityksestään hyvin. Elokuva yhdisteli  monenlaista genreä ja vaikka se naurattikin, minun on vaikea pitää sitä komediana tai edes fantasiapainoitteisena komediana. Sillä oli kuitenkin synkkäkin puoli, tarinan osuus miehestä, joka joutuu luopumaan työhaaveistaan, eikä parisuhde ei palkitse, eikä edes tämän ihastus kiinnostu miehestä millään. Myöhemmin toki tarinan osuus myös naisesta, joka huomaa olevansa hyvin hukassa identiteettinsä kanssa. Niin ja ehkä pitäisi pitää myös vähän ikävänä puolena sitä, että John Malkovichin pään sisälle tunkeutuu muita ihmisiä. Tämä genreyhdistelmä kuitenkin toimi ja vaikutti omalla tavallaan elokuvan erikoiseen sävyyn ja mahdollisti yllättävät käänteet. Being John Malkovich oli mielestäni siis hyvin erikoinen, mutta samalla erittäin kekseliäs ja myös hyvin viihdyttävä elokuva! Suosittelen kokeilemaan.

That's what I love about these high school girls, man. I get older, they stay the same age.

Viides ja tällä erää viimeinen kesäinen elokuva oli Richard Linklaterin Dazed and Confused (1993). Eletään vuotta 1976 ja nuoret ovat kokoontuneet ulkoilmaan juhlistamaan koulun loppumista ja kesäloman alkamista. Iltaan mahtuu nuoremman vuosikurssin nöyryyttämistä, oluen juontia, ruohon polttelua, keskusteluja, uusia tuttavuuksia ja ihan vain yleistä hengailua 70-luvun pikkukaupungissa.

Tämä Surutta? Sekaisin (jonka suomenkielisestä nimestä herää aina vain kysymys, että WHY?!) on ollut jo vuosia yksi suurimmista suosikeistani nuorisoelokuvista. Tässä leffassa toimii kaikki. Siihen on todella saatu kunnon 70-luvun fiilistä ja nuoruuden ilottelua. Tämä lasketaan yleensä kai komediaksi, ja vaikka leffassa onkin paljon hauskoja juttuja, niin mielestäni komedia on niin väärä sana kuvaamaan näin aidon tuntuista kuvausta, että jätin sen kokonaan pois genrelistauksesta. Kuten mainitsinkin täällä nuoruusleffojeni listassa, tämä Dazed and Confused on yksi niistä leffoista, jotka aina tuovat mieleen oman nuoruuden. Vaikka olin itse näiden kavereiden ikäinen 25 vuotta myöhemmin, niin tämä silti muistuttaa vahvasti myös omasta nuoruudesta ja silloisten kesäöiden tunnelmista. Toki sillä saattaa myös olla jotakin tekemistä asian kanssa, että katselin jo tuolloin tätä leffaa ja tykkäsin kuunnella samaa musiikkia kuin tässä soitetaan. Elokuvan soundtrack onkin ihan äärimmäisen onnistunut ja on suorastaan häpeä, ettei se vieläkään löydy omasta levyhyllystäni. Leffa kuhisee tuttuja näyttelijöitä, joista osa oli tuolloin melko tuntemattomia ja osa taas juuri suosionsa huipulla. Tästä löytyy kovikset, sportit, pössyttelijät, nörtit ja kaikki muutkin tarpeelliset hahmot ja myös hyvin onnistuneesti toteutettuna. Mitään suurta tarinaa leffasta ei taas löydy, se nojaa ihan vain fiilistelyyyn ja hengailuun, täysin nappi kesäelokuva siis. Dazed and Confused on täynnä kesäyön, nuoruuden ja 70-luvun taikaa täydellisellä soundtrackilla varustettuna, tätä elokuvaa ei voi kuin suositella. Se saa aina kesäfiilikselle ja kaipaamaan omaa nuoruutta.

We're all gonna have so much fucking fun we're gonna need plastic surgery to remove our goddamn smiles!

Neljäs kesäinen elokuva oli National Lampoon's Vacation (1983). Griswoldin perhe lähtee automatkalle määränpäänään Kaliforniassa sijaitseva huvipuisto Walley World. Isä Clark (Chevy Chase) hankkii uuden auton alle ja kilometrit taittuvat iloisesti lauleskellen. Pysähdyspaikkana on mm. Eddie-serkun (Randy Quaid) perheen talo, jolloin viimeistään tunnelma alkaa hieman kiristyä. Matkaan mahtuu monta kommellusta, mutta Clark ei aio luovuttaa ja kääntyä takaisin kotiin.

Tämä Faijalla hommat hanskassa on tosiaan ensimmäinen kerrassaan mainioista Griswoldin perheen lomaelokuvista. Sen jouluisen Christmas Vacationin katselen joka joulu, mutta näitä muita osia tulee katsottua huomattavasti harvemmin, vaikka ne ovatkin ihan yhtä loistavia. Koheltaminen ja erityisesti Clarkin hahmo osuu huumoriini aika täydellisesti ja nauran näille joka kerta. Muutoinkin näissä leffoissa on aika eriomaisen toimivat hahmot, mutta kyllä se Chevy Chase vaan loistaa koko elokuvan keston. Tässä ensimmäisessä leffassa, jälkimmäisten osien tapaan, lempikohtani on Clarkin totaalinen napsahtaminen, jolloin muuten tyyneltä kaverilta tulee aika tiukkaa tekstiä ja äffätkin lentelee. Huumori tässä Vacationissa on juuri eikä melkein kohdillaan, välillä vitsaillaan vähän synkemmilläkin asioilla, mutta huumori on silloinkin juuri sopivan sopimatonta. National Lampoon's Vacation on erittäin viihdyttävä ja hauska leffa, joka kestää kymmenet ja kymmenet katselukerrat! Niin ja tästäkin leffasta tulee mieleen lapsuuden kesät perheen kesken tehtyine kesäreissuineen, jolloin ahtauduttiin vanhempien ja veljen kanssa pieneen autoon (riitelemään).

Hyvää juhannusta!

This place makes you feel like a kid again.

Kolmanneksi kesäleffaksi valikoitui The Rainbow Tribe (2008). Keski-ikäinen Morgan (David James Elliott) on vakavasti sairas ja hän päättää paeta todellisuutta kesäleirille, jossa hän vietti lapsuusvuotensa. Leirillä ei kuitenkaan ole luvassa mitään hermolepoa, sillä Morganin ohjaamaan ryhmään on valikoitunut melkoinen porukka erityisen villejä 10-vuotiaita poikia, jotka vanhemmat ovat ilomielin luovuttaneet kesäksi toisten hoiviin. Pojat tappelevat sekä keskenään että Morganin kanssa, mutta pikkuhiljaa yhteinen sävel alkaa löytyä.

Olin aluksi miettinyt katsovani jonkun vähän tutumman ja vanhemman kesäleirileffan, mutta halusinkin sitten kokeilla vähän tuoreempaa elokuvaa aiheesta. Vaikka tämä The Rainbow Tribe oli näinkin tuore, olisi se ihan hyvin voinut olla vaikka 80- tai 90-luvun tuotos. Leffan leirielämässä ei juuri näkynyt nykypäivä ja itseasiassa jäinkin vähän miettimään, että onkohan leireillä oikeasti enää tuollaista. Vaikka en oikein usko siihen, niin toivon että näin on! 10-vuotialla lapsilla kuitenkin on nykyään jo hienoja älypuhelimia, pelikoneita ja ties mitä mukana kuljetettavia tietokoneita. Elokuvan lapset kuitenkin viihtyivät yhdessä ulkoilmassa, pelasivat ruokasotaa ja kävivät melomassa, eivätkä edes tuntuneet kaipaavan pelikoneitaan. Ensimmäinen kännykkä näkyi lapsen kädessä vasta leirin loputtua. Jenkeissähän nämä kesäleirit ovat melkoisen pitkiä, ne kestää usein koko kesän ajan eli yhteensoittoon jopa monta kuukautta. Se on aika pitkä aika erossa tekniikasta tietokoneen parissa kasvaneille lapsille ja nuorille. Rainbow Tribe oli sekoitus komediaa ja draamaa ja vaikka itsekin aluksi vähän häiriinnyin siitä ettei elokuva tuntunut valitsevan polkuaan, niin se koin lopulta yhdistelmän oikeastaan ihan hyväksi ratkaisuksi. Draamapuoli kuitenkin keskittyi enemmän leirin ulkopuoliseen elämään ja aikuisuuteen, komedia taas siihen leirillä vallitsevaan lapsuuden iloon. Juuri niin kuin Morgan halusikin: paeta julmaa todellisuutta menneisiin lapsuusmaisemiin. Mielestäni tätä elokuvaa kuvailee parhaiten sana herttainen, leffan villit pikkupojat olivat todella suloisia ja heidän keskinäinen kemia toimi erinomaisesti, kuten myös leiriohjaajaa esittäneen Elliottin kanssa. Uskoisin erityisesti lasten tykkäävän Rainbow Tribesta ja sen huumorista, vaikka siinä on tuo vakavampikin puoli. Tämäkin leffa onnistui saamaan minut kesämielelle ja itsekin suunnittelemaan pakoa lapsuuteni leireille!