Ripper (2001) on yliopistomaailmaan sijoittuva slasher. Joukko opiskelijoita istuu Marshall Kanen (Bruce Payne) erikoisilla luennoilla, joissa on aiheena on kuuluisien sarjamurhaajien mieli ja erityisesti Viiltäjä-Jack. Opiskelijoiden joukossa on myös Molly (A.J. Cook), joka on muutamia vuosia sitten tapahtuneen kamalan verilöylyn ainoa selviytyjä, mutta tämä ei halua kertoa menneisyydestään muille. Pian tyttö saa huomata joutuneensa taas vastaavan tilanteen eteen, sillä hänen opintoryhmänsä vaikuttaa olevan Viiltäjä-Jackista inspiroituneen sarjamurhaajan kohteena. Kun osa luokkatovereista päätyy julmasti teurastetuksi, päättää pieni opiskelijaporukka ottaa itse ohjat käsiinsä ja päästä Kanen oppien avulla murhaajan jäljille.
Tämä Viiltäjän kirje helvetistä ei ollut itselleni ollenkaan entuudestaan tuttu elokuva, vaikka väitänkin nähneeni melko suuren osan näistä 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun teinikauhisteluista. Vaikka en tätä nimenomaista leffaa ollutkaan nähnyt aiemmin, niin olihan tämä aika tuttua kauraa. Jo lähtöasetelma oli aika nähty: opiskelijoiden luennoilla on aiheena juuri sarjamurhaajien historiaa kun murhaaja osuvasti tulee riehumaan opiskelijoiden keskuuteen. Lisäksi kuvio on tuttu: naamioitunutta murhaajaa ei paljasteta ennen loppua, mutta jokaisen hahmon toimia näytetään vuorotellen syyllisessä valossa. Niin ja ei ne tovereiden surmat ihan hirveästi oikeastaan edes hetkauta selviytyjiä, kunhan nyt selvitetään tämä murhamysteeri. (Puhumattakaan elokuvan kansikuvasta, kuinkahan monta näitä täsmälleen samalla asetelmalla tehtyjä leffajulisteita löytyy tuolta ajalta!) Pituutta tästä leffasta löytyi vähän turhan paljon, sen tunti ja kolme varttia piti sisällään liikaa vain mukafiksua keskustelua ja aika vähän toimintaa. Sitä hermoja raastavan ärsyttävää keskustelua näiltä teineiltä tosiaan irtosi, enkä onnistunut pitämään oikein yhdestäkään leffan hahmosta. Hermoja raastoi tietysti myös näiden tekemät idioottimaiset valinnat lähteä yksin harhailemaan pimeään metsään tai hengailla pää konepellin alla kun murhaaja tiettävästi hengittää melkein niskaan, mutta tämä jos mikä kuuluu slasherien henkeen! Se juttu mistä sitten pidin tässä Ripperissä oli se, kuinka siitä aisti sen oman aikakauden. Ne nuorten vaatteet, leffan musiikit ja ne kerrassaan taiteelliset leikkaukset... Ja tietysti nuo kaikki ennalta-arvattavuudet, joita tuossa aiemmin luettelinkin. Tuon ajan huonotkin teinislasherit ovat kai jonkinlainen guilty pleasure minulle, ja pakko myöntää, että tämä Ripperkin oli kaikessa ärsyttävyydessään ja kliseisyydessään ihan viihdyttävä kauhupätkä!
No comments:
Post a Comment