Maximum Halloween 3016, torstai

Sen suuremmitta selittelyitä halloweenin kauhuleffailut jäivät blogin osalta väliin tällä kertaa, mutta Night Visionsin Maximum Halloweenia ei sovi jättää huomiotta tänäkään vuonna. Aloitin festarit torstaina ja niinkin hienosti kuin The Evil Dead -trilogian merkeissä! Lähes kuusi tuntia putkeen Evil Deadia leffateatterissa oli juuri niin mahtava kokemus kuin miltä se kuulostaa. Nyt on vieläpä juhlavuosi, sillä ensimmäisen Evil Deadin julkaisusta on tänä syksynä 35 vuotta aikaa!

Sam Raimin leffatrilogian ensimmäisessä osassa The Evil Dead (1981) viiden nuoren porukka lähtee mökkeilemään syrjäseuduille. Mökillä alkaa tapahtua omituisuuksia heidän löydettyä kellarista ihmislihasta tehty Necronomicon-kirja. Yksi toisensa jälkeen heidät valtaa pahuus ja lopulta yksi nuorista, Ash (Bruce Campbell), taistelee yksin riivattuja vastaan. Toisessa osassa Evil Dead II (1987) Ash on taas samaisella mökillä, mutta tällä kertaa tyttöystävän kanssa kaksin. Ja taistelu riivattuja vastaan jatkukoon. Kolmannessa osassa Army of Darkness (1993) Ash päätyykin keskiajalle kamppailemaan moottorisahakätensä kanssa pahuutta vastaan.

Aika moni tuntuu olevan sitä mieltä, että sarjan toinen osa on kaikista paras, mutta itse kyllä pidän sitkeästi eniten ykkösestä. Mutta jatko-osat eivät todellakaan jää kauan tästä. (Kuten ei myöskään uudehko tv-sarja Ash vs Evil Dead, mutta ei siitä nyt enempää.) Itseasiassa näiden leffojen tyyli muuttuu hieman aina seuraavassa osassa. Ensimmäinen Evil Dead on selvästi eniten kauhua, vaikka siinäkin on jo ripaus huumoria. Kuitenkaan siinä ei vielä esimerkiksi Bruce Campbell näytä huumoripuoltaan juurikaan, jota on sitten huomattavasti enemmän jo kakkosessa. Kolmas osa ottikin jo reilusti välimatkaa kauhuun ja on oikeastaan silkkaa komediaa. Ensimmäisessä osassa minuun vetoaa sen kotikutoisuus, leffa on tehty äärimmäisen pienellä budjetilla ja ns. kaveriporukalla. Siinä on myöskin oikeasti hyvää kauhutunnelmaa ja se on kekseliäs. Kakkosen parhaita puolia taas mielestäni on sen kunnon veriroiskinnat ja se, että Bruce Campbell pääsee nyt näyttämään persoonaansa ja taitojaan myös slapstick-komedian saralla. Kolmosessa sitten pelataankin lähinnä tuolla tutulla persoonalla ja sen lukuisilla one-linereilla. Army of Darknessissa on myöskin selvästi eniten seikkailuhenkisyyttä. Kaikki nämä elokuvat ovat ihan äärimmäisen viihdyttäviä, kukin omalla tavallaan. 

Evil Dead II -traileri + Army of Darkness -traileri

Oli tosissaan erittäin siistiä päästä näkemään nämä ihan valkokankaalta. Vaikka toki uusinta uutta elokuvaa, sellaista vieläpä joka tuskin päätyy yleiseen levitykseen, on myös kiva nähdä festareilla, niin kyllä vain nämä vanhat klassikot alkuperäisiltä keloiltaan katseltuna ovat mielestäni se leffafestareiden hienoin juttu. Näitä lisää!

Mitä kuuluu leffahyllylle?

On aika esitellä leffahyllyssä tapahtuneita muutoksia ja alla oleva kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa.

Uusi koti mahdollisti paremmat tilat elokuville ja olohuoneen suunnittelu lähtikin pitkälti liikkeelle siitä, että miten leffahyllyt saa parhaiten aseteltua. Hyllyjä oli myös hankittava pari lisää, kun kerran tilaa oli. Ja sitten hankin ihan hirveän määrän elokuvia lisää, jotta saan uudet hyllyt täyteen! No ei vaan, kodin toinenkin asukas sattuu olemaan leffaintoilija ja sieltä tuli melkein samanlainen määrä elokuvia hyllyyn. Joitakin samojakin leffoja toki oli, mutta tässä kokonaismäärässä se ei ihan hirveästi tuntunut. Hyllyssä on nyt aakkosjärjestyksessä ensin DVD:t, sitten Blu-rayt ja lopuksi tv-sarjat. Hyllyn päältä löytyy vanhat tutut oheistuotteet, jotka ovat saaneet muutaman lisäyksen myös. Itse elokuvia on nyt tosissaan lähes tuplasti ja hyllyissä ainakin toimintaleffojen määrä nousi noin 100 %. Tekeillä on listaus kaikista hyllyssä olevista elokuvista, joka päivittyy joskus tulevaisuudessa tänne.

Alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä tästä olohuoneesta kunnon leffateatteri isolla valkokankaalla. Se oli kuitenkin hieman liian hankalaa toteuttaa ainakin tässä vaiheessa, niin hankittiin vain uusi isohko televisio (60"). Leffateatterimaisuutta yritettiin kuitenkin luoda punaisilla verhoilla ja matolla. Hyvältä näyttää näinkin omasta mielestäni!

Kaksi kotimaista

Katson kotimaisia elokuvia hyvin vähän. Melkein voisi sanoa, että en katso kotimaisia elokuvia lainkaan, sillä edellisen katsomisesta on varmaankin useampi vuosi. Minulla ei varsinaisesti ole mitään niitä vastaan, mutta ne eivät vain erityisemmin houkuttele ja tulee helpommin valittua jotakin muuta katsottavaksi. Nyt syksyllä kävikin sitten hassusti ja näin yhden viikon aikana KAKSI suomalaista elokuvaa - ja vieläpä ihan leffateatterissa! Tällä kertaa aiheet olivat vain ihan liian kiinnostavia ohitettavaksi. 

Bodom (2016)

Taneli Mustosen ohjaamassa elokuvassa vuonna 2016 neljä nuorta suuntaa Bodominjärven rannalle juuri siihen tiettyyn paikkaan, jossa vuonna 1960 tapettiin kolme nuorta heidän nukkuessaan. Nykynuoret aikovat nyt ratkaista tämän vuosikymmeniä vanhan mysteerin toistamalla samat kuviot, mutta yön pimetessä tapahtumat alkavat olla turhankin samanlaisia ja nuoret päätyvät osaksi verilöylyn uusintanäytöstä.

Olen erittäin kiinnostunut kaikista selvittämättömistä murhamysteereistä ja Bodominjärven murhat on Suomessa tapahtuneista varmaan tunnetuin tapaus. Olen lukenut ja katsonut kaiken aiheeseen liittyvän mikä kohdalle on sattunut. Viime kesänä tuli jopa vihdoin käytyä ihan siellä paikan päällä ihmettelemässä. Joten olihan se tämä uusi suomalainen teinikauhu mentävä katsomaan, vaikka kaikki varoituskyltit huusivatkin, että älä tee sitä, tulet katumaan tätä tekoa. Ja niin muuten kadutti, olin elokuvan ensimmäisillä minuuteilla ihan varma, että tulin erehdyksissäni katsomaan Salkkari-leffaa. Yritin olla keskittymättä niihin kerrassaan kökköisiin dialogeihin ja näyttelijöiden huonouteen, jossakin vaiheessa onnistuinkin sitten totuttamaan itseni siihen. (Eipä ole ensimmäinen teinikauhu, jossa on kökköä näyttelemistä...) Olihan tässä elokuvassa kuitenkin yritystä. Siinä oli perinteistä säikyttelyä ja jänniä juonenkäänteitä, ja se myös näytti paikoitellen ihan hienolta. Toisaalta oli myös  yritetty hieman liikaakin ja jotkut käänteet tuntuivat turhilta, olisi pitänyt osata lopettaa ajoissa. Loppufiilis Bodomin jälkeen oli kuitenkin hienoisesti positiivisen puolella, ei se ollutkaan ihan surkea. On sitä tullut katseltua paljon huonompiakin kauhupätkiä!

Huomion arvoista on muuten, että vielä loppuvuodesta pitäisi ilmestyä toinenkin Bodom-leffa, nimittäin uusiseelantilainen Lake Bodom! 

-----

Teit meistä kauniin (2016)

Tuukka Temosen ohjaama elokuva kertoo Apulanta-bändin tarinaa 90-luvun alkuvuosilta. Teini-ikäiset Toni Wirtanen, Antti Lautanen ja Simo Santapukki perustavat punk-bändin, johon tulee mukaan myös amerikkalainen vaihto-oppilas Mandy. Ongelmainen Tuukka Temonen liittyy lopulta bändiin Mandyn lähdettyä takaisiin kotimaahansa. Pian Antti jää pois ja bändin tulevaisuus on vaakalaudalla. Samalla kaikilla on omat ongelmansa perheiden ja ensirakkauksien kanssa ja myös lama-ajan vaikutukset heijastuvat nuoriin. 

Olin ala-asteella koulun kovin Apulanta-fani, tai ainakin halusin olla. Kun levy nimeltään Ehjä ilmestyi, sai Backstreet Boysit jäädä lopullisesti, olin löytänyt Musiikin. Apulanta-fanitukseni kesti 90-luvun puolivälistä vuosituhannen loppuun. Sitten se vain lopahti, eikä bändin uusi tuotanto enää jaksanut kiinnostaa. Toki näitä 90-luvun levyjä ja biisejä tulee yhä fiilisteltyä, eikä mikään muu musiikki ei tuo niin elävästi mieleen varhaisteini-ikääni. Saatuani kuulla Apulanta-elokuvasta, joka sijoittuu nimenomaan bändin varhaisiin vuosiin, oli se päästävä näkemään. Siitä huolimatta, että olin kuullut tästä ennakkoon suurimmaksi osaksi haukkuja ja että olin itsekin varma, että se on huono. Olin kuitenkin suurimman osan elokuvasta ällistynyt. Miten ihmeessä nuo pojat voivat näyttää, kuulostaa ja elehtiä täysin samalla tavalla kuin Toni, Sipe ja Tuukka nuorina! Jos Bodomissa suurin pettymys olivat näyttelijät, niin tässä Apulanta-leffassa näyttelijät olivat ihan parasta antia. Teit meistä kauniin oli ainakin minulle hieno trippi menneisyyteen, oli huippua nähdä joku vanhasta lehdestä tuttu valokuva ja saada sille kokonainen tarina taakse. Temonen pystyi myös kertomaan tarinan uskottavasti, sillä mies on itse ollut kokemassa nämä hetket. Muutenkin pidin erityisen paljon tuosta todentuntuisesta 90-luvun alun fiiliksestä. Ilmeisesti elokuva ei kuitenkaan anna niin paljon niille, joilla ei ole yhteistä historiaa Apulannan kanssa, mutta kaltaisilleni entisille tosifaneille suosittelen tätä ainakin suuresti. Haluaisin oikeastaan nähdä sen jo uudestaan, jotta pääsee taas sukeltemaan 90-luvun muistoihin.

I'll be back.

Voi kun ehtisi edes yhden elokuvan joskus katsella. 

 (Elämä pyörii hetken muuton ja remontin ympärillä. Aion kyllä vielä joskus katsoa elokuvan!)