Kävin katsomassa Rakkautta & Anarkiaa -festareilla kanadalaisen post-apokalyptisen elokuvan nimeltään Turbo Kid (2015). On tulevaisuuden vuosi 1997 ja yksin jäänyt The Kid (Munro Chambers), seikkailee pyörällään ympäriinsä löytääkseen tavaraa vaihdettavaksi veteen. Vettä on hankala saada, sillä inhottava Zeus (Michael Ironside) joukkoineen hallitsee niin veden jakelua kuin muutenkin koko ympäröivää aluetta, Wastelandia. 80-luvun esineiden ympäröimä The Kid lukee vanhoja Turbo Rider -sarjakuvia ja haaveilee olevansa tämän kaltainen sankari. Eräänä päivänä Kidin seuraksi lyöttäytyy innokas Apple (Laurence Leboeuf), jonka kanssa he ystävystyvät ja harjoittelevat taistelua hallitsevia pahiksia vastaan. Pian Kid tekee myös melkoisen löydön, Turbo Riderin asun, jonka ansiosta tämä saakin myös sankarin supervoimat käyttöönsä!
Luettuani seuraavan kuvauksen festareiden sivuilta, oli leffavalintani välittömästi selvä: Turbo Kid on kuin houreinen rakkauskirje 80-luvun kulttileffoille. Se vilisee viittauksia ja väkivaltaa, veri roiskuu litratolkulla splatter-hengessä, ja taustalla pauhaa Le Matos -yhtyeen mainio syntetisaattorisoundtrack. Miten monta hyvää asiaa mahdutettu kahteen lauseeseen! Miten monta hyvää asiaa mahdutettu yhteen elokuvaan! Pidin siis Turbo Kidistä erittäin paljon, tämä on itseasiassa yksi parhaista tänä vuonna näkemistäni elokuvista. Heti aluksi ihastuin sen kasariuteen (vaikka se onkin tehty vuonna 2015 ja sijoittuu vuoteen 1997) sekä siinä kuultuihin erinomaisiin musiikkeihin ja nämä jaksoivatkin ihastuttaa koko elokuvan keston ajan. Veriroiskinnat ja väkivallat olivat kaikessa liioitellussa revittelyssään myöskin oikein mukavaa katseltavaa. Noin ympäristöltään ja hahmoiltaan, nuorisoa lukuun ottamatta, leffa toi aika vahvasti mieleen uuden Mad Maxin (josta en muuten koskaan saanut aikaiseksi arvostelua, mutta pidin siitä erittäin paljon), mutta muutoin en nähnyt näiden välillä juurikaan yhtäläisyyksiä. Turbo Kidissä oli tuon splatteroinnin ja muun riehakkaamman toiminnan lisäksi myös herkempää ja hauskempaa puolta The Kidin ystävystyessä Applen kanssa. Nämä puolet toimivat mielestäni oikein mainiosti yhteen ja elokuva oli oivallinen kokonaisuus. Turbo Kid oli siis erittäin viihdyttävä pätkä, jota suosittelen lämpimästi erityisesti 80-luvun elokuvien ystäville!
Luettuani seuraavan kuvauksen festareiden sivuilta, oli leffavalintani välittömästi selvä: Turbo Kid on kuin houreinen rakkauskirje 80-luvun kulttileffoille. Se vilisee viittauksia ja väkivaltaa, veri roiskuu litratolkulla splatter-hengessä, ja taustalla pauhaa Le Matos -yhtyeen mainio syntetisaattorisoundtrack. Miten monta hyvää asiaa mahdutettu kahteen lauseeseen! Miten monta hyvää asiaa mahdutettu yhteen elokuvaan! Pidin siis Turbo Kidistä erittäin paljon, tämä on itseasiassa yksi parhaista tänä vuonna näkemistäni elokuvista. Heti aluksi ihastuin sen kasariuteen (vaikka se onkin tehty vuonna 2015 ja sijoittuu vuoteen 1997) sekä siinä kuultuihin erinomaisiin musiikkeihin ja nämä jaksoivatkin ihastuttaa koko elokuvan keston ajan. Veriroiskinnat ja väkivallat olivat kaikessa liioitellussa revittelyssään myöskin oikein mukavaa katseltavaa. Noin ympäristöltään ja hahmoiltaan, nuorisoa lukuun ottamatta, leffa toi aika vahvasti mieleen uuden Mad Maxin (josta en muuten koskaan saanut aikaiseksi arvostelua, mutta pidin siitä erittäin paljon), mutta muutoin en nähnyt näiden välillä juurikaan yhtäläisyyksiä. Turbo Kidissä oli tuon splatteroinnin ja muun riehakkaamman toiminnan lisäksi myös herkempää ja hauskempaa puolta The Kidin ystävystyessä Applen kanssa. Nämä puolet toimivat mielestäni oikein mainiosti yhteen ja elokuva oli oivallinen kokonaisuus. Turbo Kid oli siis erittäin viihdyttävä pätkä, jota suosittelen lämpimästi erityisesti 80-luvun elokuvien ystäville!
