I kept dreaming of a world I thought I'd never see. And then, one day... I got in.

Näin viime viikolla leffateatterissa TRON: Legacy 3D:n. Tämä viime vuonna ilmestynyt elokuva on jatko-osa vuoden 1982 TRONille. Jo ensimmäisessä leffassa seikkaillut pelien ohjelmoija Kevin Flynn katoaa mystisesti jättäen nuoren Sam-pojan orvoksi. Vuosia myöhemmin Sam saa viestin isänsä pelihallista, joka on ollut poissa käytöstä tämän katoamisesta lähtien. Sam lähtee tutkimaan pelihallia ja löytää salaisen huoneen, jossa isä on kehitellyt matriisia, Tronin digitaalista maailmaa, josta tämä kertoi Samille tarinoita aikoinaan. Kaikki tuo olikin todellista ja nyt Sam eksyy etsimään isäänsä digitaaliseen maailmaan, jossa Sam joutuu mm. taistelemaan ohjelmia vastaan.

Tätä katsellessa itseäni häiritsi paljon se, että ensimmäisen TRONin näkemisestä on niin paljon aikaa ja olen ollut silloin tosi nuori. Ei se olennaisesti häiritse leffakokemusta, mutta olisi ollut kiva vertailla ja muistaa mihin tilanne jäi edellisessä. Tämän uuden TRONin juoni ei ollut kovin kummoinen, eikä näyttelijäsuorituksetkaan mitenkään mieleenpainuvia. Ideana tämä oli toki hyvä ja sisäinen nörttini tykkäsi aihepiiristä. Leffassa oli panostettu enemmän siihen visuaaliseen näyttävyyteen ja kokemuksellisuuteen. Se olikin upean näköinen ja kokonaan Daft Punkin tekemä konemusiikki kuulosti mahtavalta. Värit, digitaaliset maisemat, kolmiulotteisuus ja musiikit loikin tästä elokuvasta hienon kokemuksen. Suosittelen katsomaan TRON: Legacyn ihan leffateatterissa, jotta pääsee nauttimaan kunnolla niistä parhaista puolista.

Kuva: screenrant.com