Dec 29, 2017

Maximum Halloween 3017, la-su

Night Visions -leffafestarit päättyivät totuttuun tapaan jälleen koko yön istuntoon elokuvateatterissa. Teatterina oli tälläkin kertaa Kinopalatsi, joka toimii kyllä varsin mukavasti tähän tarkoitukseen. Itse osallistuin tälläkin kertaa vain osittain yönäytöksiin, sillä halusin käydä katsomassa yhden leffan jo ennen sitä ja aavistin, että en (enää) vain kykene istumaan 18 tuntia putkeen leffassa, vaikka kuinka kovia leffoja ja meininki olisikin. Reilut 12 tuntia sai siis riittää ja nämä tapittelin läpi:

Class of 1984 (1982)

Andrew Norris aloittaa uutena musiikinopettajana rähjäisessä koulussa. Pian tämä saakin huomata, että koulussa opettaminen on mahdotonta, sillä koulua näyttää pyörittävän oppilaista koostuva huligaanijoukko. Muut opettajat ja jopa rehtori on polvillaan huligaanien edessä, mutta Norris ei anna periksi ja yrittää saada otetta oppilaistaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä tämä huumebisnestä pyörittävä jengi jättää myös ruumiita jälkeensä. 


Näin tämän Luokka 1984 -leffan ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten, mutta pidin siitä välittömästi ja nyt kun tarjoutui mahdollisuus nähdä se valkokankaalta, niin olihan se hyödynnettävä. Paikalla näytöksessä oli myöskin ohjaaja Mark L. Lester, jonka leffoja oli festareilla enemmänkin näytillä (kuten Commando). Tässä leffassa on hyvä meininki. Pakko ensinnäkin tykätä ihan vain siitä, että siinä on tapahtumapaikkana 80-luvun koulumaailma ja pääsee näkemään vähän punkkarikasarinuorten tyyliä. Leffassa on myöskin ihan koko ajan meno päällä, siinä ei ole yhtään tylsää hetkeä ja taustalla soi mitä mainiommat musiikit. Väkivaltaa myös riittää ja loppua kohden melkoisen julmaakin sellaista. Vaikka leffa meneekin tietyllä tapaa melkoisen överiksi, niin onhan tuollainen välinpitämätön asenne koulua ja opettajia kohtaan tuttua omiltakin yläasteajoilta, nuoret osaa olla julmia. Class of 1984:ssa ne olivatkin erityisen julmia, mutta kun opettaja pistääkin kunnolla vastaan, on hyvä viihde taattu! Traileri
_____________


Sequence Break (2017) 

Kolikkopelikorjaamolla työskentelevä Oz ei välitä nykyajasta, vaan fiksailee innoissaan vanhoja pelikoneita niistä lumoutuneena. Oz alkaakin korjata hyvin omituista peliä, joka sekoittaa pelimaailman ja todellisuuden. Hallusinaatiot tuntuvat kuitenkin hyvin todellisilta ja sen vuoksi Ozin luonnekin alkaa muuttua. Mies on hiljattain tutustunut baarissa Tessiin, jonka kanssa tämä yrittää tapailla, mutta tästä tulee hankalaa pelin viedessä mennessään.


Valitsin tämän Sequence Breakin katsottavaksi suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että siinä oli mukana samoja tyyppejä kuin viime vuonna näytetyssä mahtavassa Beyond the Gatesissa (arvostelu täällä). Muutenkin idea kuulosti hyvältä: vanhoja kolikkopelejä, syntikkamusiikkia ja jänniä erikoistehosteita. Niitä tässä onneksi riittikin! Leffan idea oli myöskin mielenkiintoinen, mutta yksi asia tässä vain häiritsi. Tajusin mielestäni ihan liian aikaisessa vaiheessa sen loppuratkaisun! En tiedä oliko tarkoituksena hoksatakin se jo varhaisessa vaiheessa elokuvaa, mutta itse olisin halunnut yllättyä lopussa enemmän ja sen vuoksi välillä vähän jopa tylsistytti. Mutta olihan tämä nyt visuaalisesti ja musiikillisesti todella upea elokuva ja vaikka tuon loppuratkaisunkin "tiesi", niin kiinnosti nähdä kaikki mitä siinä välissä tapahtui. Tässäkin näytöksessä oli muuten ohjaaja Graham Skipper paikalla. Traileri
_____________


Brawl in Cell Block 99 (2017) 

Bradley elää onnellisesti yhdessä raskaana olevan vaimonsa kanssa kaikilla mukavuuksilla suuressa talossa, jota tämä rahoittaa harkitusti hämärähommilla. Suurempi keikka menee kuitenkin pahasti pieleen ja mies joutuu vankilaan. Tällä välin Bradleyn vaimo kaapataan ja tämän vapauttaakseen miehen tulee tappaa vankilan rankimmalla osastolla oleva vanki. Bradley on valmis tekemään mitä tahansa perheensä puolesta ja järjestää itsensä tuonne samaiselle osastolle keinoja kaihtamatta.


Brawl in Cell Block 99 valikoitui katsottavakseni oikeastaan vain sen vuoksi, että muut vaihtoehdot kiinnostivat vielä vähemmän. Odotukseni tämän suhteen olivat siis hyvin alhaalla ja ehkä juuri sen vuoksi tästä tulikin tämän vuoden festareiden yllättäjä omalla kohdallani. Pidin tästä leffasta nimittäin melkoisen paljon! Siinä oli sellaista kylmänviileää raakuutta, Bradleyta ei kiinnostanut mikään muu kuin se, että saa perheensä pelastettua. Ihan sama mitä pitää tehdä muille (syyttömillekin) ihmisille tai mihin ongelmiin mies itse joutuu. Leffa oli siis erittäin raaka ja siinä roiskuivat veret sekä irtonaiset ruumiinosat. Myöskin äänitehosteilla tuotiin varsin selvästi esille se kuinka monta luuta nyt napsahtikaan kerralla poikki. Olin itse myös hieman yllättynyt Vince Vaughnin hienosta ja uskottavasta roolisuoristuksesta, sillä olen nähnyt tältä vain (huonoja) komediarooleja. Brawl in Cell Block 99 toimi erinomaisesti kaikin puolin, se eteni rauhallisesti kohti määränpäätään ja oli samalla hyvin väkivaltainen sekä jännittävä. Mieleeni tulee myös sana tyylikäs, vaikka se sijoittuukin rosoisiin vankiloihin ja raakuuksia ei säästelty. Traileri
_____________


Street Trash (1987) 

New Yorkin hämäräkujilla työskentelevä kauppias onnistuu löytämään kellarista laatikollisen vuosikymmeniä vanhaa viinaa. Mies laittaa pullot pilkkahintaan myyntiin ja paikalliset kaduilla asuvat pummit käyvät hakemassa niitä yksi toisensa jälkeen. Pullojen sisältö vain onkin oikeasti jonkinlaista ydinjätettä ja juoman nauttineet henkilöt räjähtävät levittäen iloisen kirjavia sisuskalujaan ympäri kujia.


Street Trash oli yön elokuvista eniten odottamani, sillä se on kasarikauhukomediaa, jota en ollut edes aiemmin nähnyt. Ja olihan se odottamisen arvoinen, kunnon kasarimeininkiä mitä hienoimmilla erikoistehosteilla varustettuna. Juonellisesti se nyt ei ole kovin kummoinen, mutta olihan se nyt siistiä päästä näkemään kun tyypit muuttuivat viinahörppynsä otettuaan värikkääksi mömmöksi.  Ällöilyä ja goreilua siis riittää, mutta myös huumoripuolta oli reilusti mukana - nimenomaan aika mustaa sellaista. Näyttelijät tässä olivat myös aika tasottomia, mutta se vain kuului asiaan. Itseasiassa Street Trashista tuli vähän Troma-elokuvat mieleen, vaikka tämä ei niihin liitykään millään tapaa. Viihdyttävä kauhukomedia mahtavilla käsintehdyillä erikoistehosteilla. Traileri
_____________


American Satan (2017) 

Nuori toiveikas bändi muuttaa Hollywoodiin haaveillen supertähteydestä. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kilpailu on kovaa ja keikat täytyy saada itse myytyä täyteen. Erikoinen muukalainen tarjoaa kuitenkin bändille apuaan todella nopeaan suosioon. Ilmaista se ei kuitenkaan ole, sillä bändin on siirryttävä pimeälle puolelle ja noudatettava muukalaisen antamia moraalittomia käskyjä. 


Olihan se tämä American Satan valittava katsottavaksi, kun se kertoo aloittelevasta bändistä Hollywoodissa ja heti ensimetreillä pääsikin ihastelemaan esimerkiksi Whisky a Go Go:ta keikkapaikkana. Leffa olikin ihan kiva yhdistelmä rock-elämää (loppumattomia huumehöyryisiä bileitä bändäreitä pyöritellen) sekä sitten tuota kauhupuolta. Onhan tuollaista rokkibändien elämäntyyliä yhdisteltykin paholaisen kanssa leikkimiseen jo kautta aikojen! Leffassa oli ihan asialliset musiikit ja oli se myös paikoin viihdyttävä. Pakko silti kuitenkin sanoa, että American Satan ei ollut suosikkini. Siinä ei oikein ollut mitään uutta ja ihmeellistä, olisin ehkä toivonut siinä olevan enemmän tuota pimeän puolen kanssa leikittelyä. Toisaalta sanoisin, että tämä oli tällainen kerran katsottava elokuva, mutta toisaalta taas haluaisin antaa sille myös uuden mahdollisuuden. Kenties muuhun kellonaikaan kuin aamuviideltä. Traileri

Dec 24, 2017

Ho ho ho, Merry Christmas, Clark.

Haluan jälleen toivottaa teille kaikille oikein griswoldimaisen


Ylläolevasta kuvasta näkyykin, että muutama vuosi sitten lahjaksi saamani Christmas Vacation Moose Mug on saanut kaverikseen itse Clark Griswoldin jouluasussaan - ja mikä muukaan kuin moose mug kädessään! Sain tämän mahtavan lahjan jo kesällä, mutta olen malttanut pitää sitä paketissaan tähän asti. On se hieno!


Yllä näkyy vielä tuo pakkaus, jossa Clark oli. Paketissa oli tosiaan mukana tälle jouluhattu, käteensopiva muki sekä minikokoinen uima-allas. (Huomaattehan muuten kuvan kuusessa olevan oravan.)

Gizmo pääsi mukaan Clarkin joulubileisiin! 

Mutta nyt on vihdoin se hetki, kun saa laittaa pyörimään sen maailman parhaan joululeffan: National Lampoon's Christmas Vacation!

Dec 10, 2017

The outcome of this war wont be decided tonight. I don't think anyone would criticize us for laying down our riffles on Christmas Eve.

Joyeux Noël (2005) on tositapahtumiin perustuva elokuva aselevosta ensimmäisessä maailmansodassa jouluna 1914. Muutamien metrien päässä toisistaan juoksuhaudoissa majailevat saksalaiset, ranskalaiset ja skotlantilaiset sotilaat päättävät yhdessä toimin pitää välirauhan jouluaattoillan ja joulupäivän ajan. He kohtaavat ei-kenenkään-maalla, jossa he paiskaavat kättä ja viettävät joulua laulaen, juoden ja pelaten yhdessä hyvässä hengessä. Välirauhan jälkeen sodan on kuitenkin jatkuttava entiseen malliin.


Kuulin tästä Päivä ilman sotaa -elokuvasta viime vuonna joulun alla. Todennäköisesti olen joskus historian oppitunnilla ennenkin kuullut joulun aselevosta, mutta kouluajoista alkaa ilmeisesti olla jo niin pitkä aika, että viime vuonna tieto tuli jälleen täytenä yllätyksenä. En suoraan sanoen osannut edes kuvitella, että välirauha sodassa voisi olla mitenkään mahdollista. Eikös ne sotilaat vaan tapa armotta kaikki, jotka sattuvat eteen tulemaan? Tajuan kyllä, että oma mielikuvani sodassa olemisesta on hyvin rajoittunut ja tämän vuoksi halusinkin päästä näkemään Joyex Noëlin. Tämä olikin varsin silmiä avaava ja hyvin koskettava jouluelokuva. Se toi silmien eteen sen, kuinka nuo urheat sotilaat kuitenkin kaipasivat kotia, perhettään ja jouluakin. Sen, kuinka näistä jokainen tarvitsi tuon rauhan hetken, jolloin sai unohtaa sotimisen ja jakaa yhdessä pullollinen lämmittävää juomaa, kauniita joululauluja ja hengellinen hartauskin. Oli kylmäävää nähdä, kuinka heidän piti taas asettua toisiaan vastaan ja jakaa luoteja niille samoille tyypeille, joiden kanssa muutama tunti sitten jaettiin kokemuksia koti-ikävästä. Joyex Noël oli siis upea elokuva, joka sai minut ihan eri tavalla joulumielelle kuin ne iloiset joulunpunaiset rallattelut. Se näytti, kuinka joulu yhdistää niin suurta osaa maailmasta ja voi saada aikaan jopa hetkellisen rauhan sodan keskelle. Joyex Noël ansaitsee ehdottomasti paikan parhaiden jouluelokuvien kärkisijoilla ja suosittelen sitä suuresti.


Dec 9, 2017

Maximum Halloween 3017, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsissa Mark L. Lesterin ohjaaman elokuvan Commando (1985). Näytöksessä oli paikalla myös ohjaaja itse, joka vastaili kysymyksiin ja jakoi nimmareita leffan päätyttyä. Seuranani oli kolme todellista Commando-fania ja itsehän en ollut koskaan aiemmin nähnyt koko leffaa! Olin tosiaan monta vuotta elämästäni sitä mieltä, että en pidä toimintaleffoista, vaikka en koskaan ollut antanut niille mahdollisuutta. Nykyään tulee niitäkin katsottua (ja toki myös pidän monista), mutta kun oli ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään lähes kokonaan katsomatta toimintaleffoja, niin on niistä yhä jokunen näkemättä...


Erikoisjoukkojen upseeri John Matrix (Arnold Schwarzenegger) on jättänyt vaarallisen työnsä ja elää nyt rauhallista perhe-elämää tyttärensä Jennyn (Alyssa Milano) kanssa. Vanhat työkuviot kuitenkin palaavat tämän luokse, kun kostonhimoiset palkkasotilaat kaappavat tyttären Johnin silmien edestä ja tuuppaavat miehen lentokoneeseen suorittamaan antamaansa tehtävää. John onnistuu kuitenkin pakenemaan ja lähtee etsimään miehiä, joilla Jenny on panttivankina. Avukseen John saa lentoemäntä Cindyn (Rae Dawn Chong), jonka avulla he löytävätkin oikean paikan. John varustautuu päästä varpaisiin järeisiin aseisiin, kaivaa muskelinsa esiin ja astelee itsevarmasti kohti taistoa.


Leffan päätyttyä kolme päätä kääntyi katsomaan minua kysyvänä: "No?". Vastaukseni tuolloin ja yhä on, että olihan se kova. Osansa teki toki nuo melkoiset olosuhteet, joissa pääsin katsomaan Commandoa ensimmäistä kerta. Ensinnäkin se yleisö oli täynnä faneja ja aplodit sekä hurraahuudot raikuivat koko leffan ajan. Myöskin Arskan repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen siihen malliin, että en saanut selvää, että mitä siinä oikeasti edes sanottiin. Let off some steam, Bennett. Toisekseen näytöksen jälkeen oli tosiaan Q&A-tilaisuus ohjaaja Mark L. Lesterin kanssa. Kysymykset olivat vähemmän yllättävästi hyvin pitkälti Schwarzeneggeriin liittyviä ja kyllähän se Lester jaksoi tarinoidakin. Itse Commandosta todettakoon se, että monien muiden aikuisiällä näkemieni toimintaleffojen tapaan tämäkin oli paljon muuta kuin sitä silmitöntä ja kasvotonta räiskintää. Siinä oli myös hyvää seikkailuhenkeä ja jännitystä, mutta leffan suurin taika taitaa kuitenkin olla Arskan persoona. Mies pääsi tässä näyttämään ilmeisesti aika ensimmäisiä kertoja komediallista puoltakin ja laukoo monia hyviä reploja. Ja onhan ihan se varsinainen toimintapuolikin tässä varsin viihdyttävää, varsinkin kun Arska lahtasi vihollisia sarjatulituksella ja vastustajat vain ampuivat huteja sinne tänne. Pidin siis Commandoa oikein viihdyttävänä toimintaelokuvana, joka toimi erittäin hyvin näin valkokankaalta katseltuna loppuunmyydyssä leffasalissa.


Nov 26, 2017

Maximum Halloween 3017, torstai

Polkaisin omalta osaltani Night Visions Maximum Halloween 3017 -elokuvafestarit käyntiin Kinopalatsissa James Francon ohjaamalla elokuvalla The Disaster Artist (2017). Elokuva perustuu Greg Sesteron kirjoittamaan kirjaan The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Film Ever Made. Niin kirja kuin tämä tuore elokuva kertovat siis tarinaa siitä, kuinka kulttimaineeseen noussut maailman huonoimmaksi leffaksi nimetty Tommy Wiseaun elokuva The Room (2003) sai alkunsa. 


The Disaster Artist alkaa siitä, kun Greg Sestero (Dave Franco) kohtaa ensimmäistä kertaa Tommy Wiseaun (James Franco) San Franciscossa teatterikurssilla. Vaikka Tommy vaikuttaa hieman erikoiselta tyypiltä, eikä esimerkiksi suostu kertomaan mistä on oikeasti kotoisin tai kuinka vanha hän on, tulee heistä hyvät kaverukset. He jopa muuttavat kämppiksinä Tommyn Los Angelesin asuntoon ja yrittävät saada näyttelijäuransa käyntiin. Rooleja ei vain tunnu löytyvän ja Tommy päättää kirjoittaa itse oman käsikirjoituksensa, johon he molemmat pääsevät päärooleihin. Tommy toimii myös itse elokuvan ohjaajana ja tuottajana, eikä tämä myöskään ole valmis vastaanottamaan muilta mielipiteitä siitä, miten elokuvaa tehdään. Kaverusten välit rakoilevat projektin myötä, mutta lopulta syntyy elokuva nimeltään The Room.


Näin The Roomin ensimmäistä kertaa juuri Night Visionsissa vuonna 2012 (täällä siitä) ja siitä lähtien se onkin pyörinyt festareilla ihan joka vuosi. Kävin itsekin katsomassa sen toista kertaa vuonna 2015 (täällä taas siitä) ja onhan tuo nyt jo päätynyt omaankin hyllyyn. Jenkeissä tästä näytetään säännöllisin väliajoin keskiyön näytöksiä ja leffa on tosissaan noussut melkoiseksi kulttiklassikoksi. Olikin erittäin kiinnostavaa päästä nyt ikään kuin kurkistamaan kulissien taakse, että miten ihmeessä tämä elokuva tuli ylipäänsä tehdyksi. Siinä The Disaster Artist onnistuukin erinomaisesti, se raottaa tarinaa juuri sopivasti Greg Sesteron näkökulmasta, mutta jättää kuitenkin Tommy Wiseaun yhä mysteeriksi, jota hän on lähimmille ystävilleenkin. James Franco tekee aika täydellisen roolisuorituksen Tommyna. Ensinnäkin tämä imitoi äärimmäisen taitavasti Wiseaun eleitä, ilmeitä ja puhetta, joten oli todella helppoa kuvitella katsovansa ihan sitä aitoa oikeaa Tommya. Toisekseen mies onnistuu saamaan hahmosta esille tuon outouden ja koomisuuden, mutta samalla näyttää tästä myös herkemmän ja koskettavamman puolen.


En itseasiassa pidäkään Disaster Artistia varsinaisena komediana, vaikka siinä toki oli niitä lukuisia erittäin hauskoja kohtauksia. Se on mielestäni enemmän draamaelokuva ja välillä tuntuikin väärältä kun yleisössä tunnuttiin nauravan vähän joka asialle (samalla kun itse melkein nieleskelin itkua). Elokuvassa tuotiin hyvin esille niin Gregin kuin Tommyn haasteita selviytyä elokuvamaailmassa ja elämässä yleensäkin. Kuitenkin tämä oli hyväntuulinen elokuva ja leffateatterista lähti hymyssä suin kotiin. Night Visionsin yleisöäänestyksessä annoin tälle muuten täydet viisi tähteä. The Disaster Artist oli siis mielestäni todella hyvä elokuva ja suosittelen tätä ainakin The Roomin ystäville. Tämä tulee ensi tammikuussa myös yleiseen levitykseen Suomen elokuvateattereihin!


Nov 5, 2017

Great artists are not peaceful souls.

Loving Vincent (2017) on maailman ensimmäinen kokopitkä käsinmaalattu elokuva. Elokuvassa on vuosi 1891 ja on kulunut vuosi taiteilija Vincent van Goghin kuolemasta. Armand Roulinilla on hallussaan viimeinen Vincentin kirjoittama kirje, jota hän lähtee viemään taiteilijan läheisille. Matkallaan Armand oppii paljon lisää Vincentin elämästä ja varsinkin tämän viimeisistä hetkistä pienessä ranskalaiskaupungissa. Tarinoita kuultuaan Armand alkaa epäillä, että van Goghin väitetyn itsemurhan takana olisikin jotain epäilyttävää ja mies alkaa selvittää asiaa. 


Kävin katsomassa tämän Loving Vincentin jo itseasiassa tuossa kauhuputken keskellä pari viikkoa sitten, mutta haluan nyt vielä palata siihen, sillä se oli kerrassaan loistava elokuva! Taustaksi kerrottakoon, että pidän todella paljon Vincent van Goghin maalauksista ja upea Tähtikirkas yö on kaikista maailman maalauksista kolmen suosikkini joukossa. Kun näin tämän elokuvan trailerin jossakin Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä, tiesin, että tämä kokonaan käsin kankaalle van Goghin tyyliin maalattu elokuva on päästävä näkemään. Kävinkin katsomassa sen ensi-iltaviikonloppuna Tennispalatsissa, jossa oli vierailemassa myös muutama tätä leffaa maalaamassa olleita taiteilijoita. Loving Vincentiä oli tosiaan maalaamassa jopa 150 taiteilijaa, joista jokaisen tuli ensin omaksua van Goghin maalaustyyli. Elokuvassa olikin kokonaisuudessaan lähes 70 000 öljyvärityötä ja sen tekemiseen meni aikaa useampi vuosi. 


Kaikki tuo vaiva oli kuitenkin täysin vaivan arvoista, sillä Loving Vincent oli todella upea ja taianomainen elokuva! Oli huippua vähän väliä tunnistaa siitä tuttuja maalauksia, sillä suurin osa kohtauksista oli suoraan van Goghin eri maalauksista poimittuja. Vaikka leffa olikin koostettu useista erillisistä maalauksista vuosien varrelta, oli niitä käyttämällä kuitenkin saatu rakennettua hyvä ja toimiva juoni. Se oli oikeastaan rikosmysteeri, jossa Armand yritti selvittää mahdollista syyllistä Vincentin kuolemaan pikkuhiljaa saamiensa vihjeiden perusteella. Katsoessa vain odotti mielenkiinnolla sitä seuraavaa juonenkäännettä - mitä nyt seuraamista vain meinasi välillä haitata se, että jäi lumoutuneena tuijottamaan jonkin maalauksen upeutta! Elokuva oli myös aika koskettava, sillä vaikka useat Vincent van Goghin maalaukset ovat tuttuja, niin miehen elämästä ja persoonasta en tiennyt kovinkaan paljoa tätä ennen. Onneksi tarina on vielä päätetty kertoa kokonaan näillä öljyvärimaalauksilla, sillä näyteltynä tai tietokoneella piirrettynä animaationa siinä ei olisi ollut ollenkaan samaa tunnelmaa. Loving Vincent oli siis mielestäni kaikin puolin mahtava elokuva ja hieno elämys, ehdottomasti yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni uusista elokuvista. Suuret suosittelut tälle! 


Oct 31, 2017

Happy Halloween!

Halloweenin kauhuputki tuli päätökseen ja olen aika ylpeä itsestäni, että luvatun vähintään yksi kauhuarvostelu viikossa -tahdin sijaan sain oikeasti toteutettua joka viikko kaksi arvostelua blogiin asti! En muista koska olisin viimeksi tällä tahdilla naputellut arvosteluja, mutta kivaa oli. Jotain kyllä kertoo se, että joka viikko se toinen arvostelu taisi ilmestyä aina sunnuntai-iltana... Kaikki nämä tämän ja aikaisempien vuosien halloweenin kauhuputkien arvostelut löytyvät muuten täältä.

...noir pisti blogissaan itseasiassa tänä vuonna alulle lokakuu kuuluu kauhulle -haasteen ja olikin mahtavaa lukea kokonaisen kuukauden ajan kauhuarvosteluja useista eri blogeista. Tämä innoitti myös itseäni pitämään kiinni tuosta kaksi arvostelua viikossa -tahdista, vaikka en uskaltanutkaan luvata mitään. 

Tämän vuoden kauhuputkestani puuttui muuten Night Visonsin Maximum Halloweenin elokuvat ja se johtuu siitä, että tapahtuma on tänä vuonna poikkeuksellisesti vasta marraskuun lopulla! Palataan niihin siis noin kuukauden päästä. Tänään on toki myös tarkoituksena jatkaa kauhuelokuvien katselemista, mutta nyt on aika toivottaa kaikille

 HUIPPUA HALLOWEENIA!


Oct 29, 2017

Is she still in the dark place?

Halloweenin kauhuputken kahdeksas elokuva oli The Ring (2002). Rachelin (Naomi Watts) siskontyttö kavereineen tulee katsoneeksi omituisen videokasetin ja tasan viikon kuluttua jokainen heistä kuolee. Nuorten keskuudessa leviää tarina, että juuri tuo videon katsominen aiheuttaa kuoleman seitsemän päivän päästä. Rachel alkaa selvittää tapausta ja hänen itsensä lisäksi myös tämän poika Aidan (David Dorfman) näkee kyseisen videon. Rachelillä on nyt seitsemän päivää aikaa selvittää, onko legenda totta ja mahdollisesti saada myös kuolemankierre katkaistua ennen kuin heille käy huonosti. 


Kun The Ring ilmestyi, kohistiin siitä pelottavimpana kauhuleffana ikinä. Muutamat ystäväni kertoivat sen olleen ihan hirveä ja niitä oikeasti harmitti jälkikäteen, että olivat nähneet sen. Myöskin tuolloin parikymppinen isoveljeni kävi katsomassa sen kaverinsa kanssa ja he kertoivat, etteivät ole ikinä ennen pelänneet niin paljon leffassa. Pakkohan se oli sitten päästä itsekin näkemään, kun en tuolloinkaan tuntunut löytävän tarpeeksi pelottavia elokuvia katsottavaksi. Valitettavasti The Ringkään ei sitten kuitenkaan ollut minusta pelottava. Pidin sitä kyllä hyvänä ja mielenkiintoisena leffana, ja olen myös aina pitänyt erittäin paljon siitä varsinaisesta videokasetin sisällöstä. Se on mukavan epämääräisen painajaismainen ja teinkin silloin aikoinaan siitä inspiroituneena videokamerallani jonkun saman tyylisen pätkän Halloween-juhliini katsottavaksi! Se teki siis vaikutuksen. Noin muutenkin tämä on laadukas kauhuleffa, siinä on ihan kunnollinen juoni ja se pitää hyvin mielenkiinnon yllä - varsinkin ensimmäisellä katselukerralla kun kaikki tulee vielä yllätyksenä. Sen ilmestymisen aikaan se taisi myöskin olla aika uudenlainen leffa, jotain sellaista mitä ei oltu totuttu näkemään. Tämä jenkkiläinen The Ring on tosin uudelleenversiointi japanilaisesta elokuvasta Ringu (1998), josta muistan lähinnä vain sen, että ainakin sen outoiluvideopätkä oli hyvin samanlainen kuin tässä jenkkiversiossa. The Ring ei ole mikään oma suosikkini, mutta se on kyllä oikeasti hyvä ja tasokas kauhuelokuva, jota voi ihan hyvällä omallatunnolla suositella ihmisille katsottavaksi.


Oct 24, 2017

Who will dare to face the challenge of the Funhouse? Who is mad enough to enter that world of darkness?

Seitsemäs kauhuilu oli The Funhouse (1981). Kaksi nuorta paria päättää lähteä tuplatreffeille kotikaupunkiinsa saapuneeseen kiertävään tivoliin. Paikan päällä he saavatkin päähänpiston jäädä piileskelemään tivolin kummitustaloon sen sulkemisajan jälkeen, ajatuksenaan siis viettää siellä salaa koko yö. Yön pimeinä tunteina he kuitenkin pääsevät todistamaan kauhutalon todellista kauhua, kun naamioitunut mies surmaa julmasti tivolin ennustajaeukon. Nuorten ei auta kuin yrittää piileskellä ja päästä livahtamaan pakoon surmaajan huomaamatta.


Tämä Tobe Hooperin ohjaama Kummitusjuna on seisonut hyllyssäni katsomattomana ihan liian pitkään siihen nähden kuinka innoissani olen odottanut sen näkemistä. Eihän se voi olla huono, kun kyseessä on Hooperin kasarikauhua, joka sijoittuu tivoliin ja erityisesti vielä kauhutaloon. Totesinkin vielä levyä soittimeen laittaessanikin, että tulen muuten pitämään tästä leffasta. Ja olihan siinä hieno tunnelma heti alusta lähtien, tivoli näytti kerrassaan upealta ja siellä oli sopivan sekopäinen meininki. Maailmanpyörän vierellä oli luontevasti niin friikkishow'ta kuin nakuohjelmaa. Tivolin henkilökunnassa oli jotain hyvin epäilyttävän tuntuista. Kummitustalo näytti halvalta ja sen vuoksi juuri pelottavalta (vähän niin kuin Lintsin kummitusjuna). Kaikki oli niin kohdallaan, eli sopivasti vinksallaan. Tunnelma oli odottava... ja odottava... ja odottava. Sitten se elokuva loppui. Eh. Pakko myöntää, että The Funhouse oli minulle pettymys. Pidin jopa tuosta odottavasta jännityksestä, mutta kun sitä odotusta ei sitten ikinä palkittukaan, niin lopputulema oli vain karvas pettymys. Olisin niin toivonut tämän olevan hyvä. Ehkä vielä jonakin päivänä annan The Funhouselle uuden mahdollisuuden. 


Oct 22, 2017

I'll be back and I'm gonna get you!

Halloweenin kuudes kauhu oli The Boogeyman (1980). Lacey näkee lapsena kuinka tämän veli puukottaa makuuhuoneessa hengiltä heidän äidin miesystävän. Nyt 20 vuotta myöhemmin asia yhä vainoaa Laceyta (Suzanna Love) ja tämä päättää mennä ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen käymään heidän lapsuudenkodissa. Tällä reissulla kuitenkin makuuhuoneen seinällä ollut peili hajoaa ja sen kautta tapetun miesystävän henki palaa takaisin kostoa havittelevana Boogeymanina!


Tämä Boogeyman - Sakset kurkulla on tosiaan Ulli Lommelin ohjaama elokuva. Ulli Lommelista minulla on tasan se mielikuva, että mies on saanut aikaan elokuvan Dungeon Girl (2008), jonka nähtyäni olen halunnut pysytellä kaukana kaikesta, missä tuo mies on ollut mukana. Ostin tämän Boogeymanin kirppikseltä vain kiinnostavan juonikuvauksen vuoksi ja olihan se nimeltäänkin tuttu. Vasta kotona selvisi yhteys Ulli Lommeliin ja hyvä ettei sille käynyt samoin kuin ostamalleni Serial Killer -boksille (katsomatta edelleenmyyntiin). Kiinnostus kuitenkin voitti ja päätin kokeilla miltä ne Lommelin Sakset kurkulla tuntuu. Ja mitä ihmettä, tämähän oli ihan katsottava kauhuelokuva! Se oli mielestäni oikeastaan aika hyväkin, pidin tuosta sen ideasta peilin kautta toimivasta Boogeymanista. Myöskin leffan kuvakulmat olivat toimivia ja musiikit onnistuneita, tunnelma oli sopivan jännittävä koko ajan. Jo ihan alkumetreillä se tosin toi hyvin voimakkaasti mieleen Carpenterin jo pari vuotta aiemmin tekemän Halloweenin ja muutenkin se tuntuu poimineen vaikutteita toisista kauhupätkistä. Erikoistehosteet Boogeymanissa olivat paikoitellen aika kökköisiä, mutta se tuntui vain kuuluvan asiaan ja kuolemat tässä olivat aika näyttäviä. Tiedostan kyllä, ettei The Boogeyman ole mikään kauhun mestariteos, mutta minulle se oli ehdottomasti positiivinen yllätys ja viihdyttävä kasarislasheri! 


Oct 20, 2017

That's what babysitters do!

Viides kauhuputken leffa oli viime perjantaina julkaistu The Babysitter (2017). Cole (Judah Lewis) on kiusattu 12-vuotias poika, jolla vieläkin käy lapsenvahti pitämässä seuraa. Colen lapsenvahti Bee (Samara Weaving) on kuitenkin kaunis nuori nainen, johon poika onkin aika ihastunut. Eräänä iltana Cole päättää käydä vakoilemassa, että mitä Bee tekee sillä välin kun tämä on yöunilla. Taloon lappaakin joukko Been kavereita pitämään hauskaa, mutta Colen kauhuksi nuorten pussailut pullonpyörityksen lomassa muuttuvatkin kesken kaiken veren vuodattamiseksi paholaiselle! 


Olen katsonut Netflixistä paljon sen omia sarjoja, mutta muistaakseni aiemmin en yhtäkään varsinaista Netflix-leffaa. Sarjojen perusteella sieltä joukosta voi tehdä todellisia löytöjä, joten olin myös aika toiveikas tämän Netflixin julkaiseman The Babysitterin suhteen. Eikä onneksi tarvinnut pettyä! Tässä leffassa riitti menoa ja meininkiä ja verta roiskuteltiin ihan kunnolla (litratolkulla). The Babysitter ei oikeastaan ollut yhtään pelottava elokuva, se oli huvittelua ja hauskanpitoa goren kanssa. Mieleeni tuli itseasiassa monissa kohdissa Ash vs. Evil Dead -sarja, siis noin tyylillisesti ja huumorin puolesta. Toisaalta mieleen tuli myös Yksin kotona -elokuvat! Tässä leffassa Cole pääsi ideoimaan mitä kekseliäämpiä aseita ja ansoja päästäkseen eroon perässään juoksevista pahiksista (tässä tapauksessa saatananpalvojateineistä). Yksin kotonakin on oikeastaan aika raaka, mutta tässä Babysitterissä mentiin vähän eri asteelle vaikka sen veren litramäärän suhteen. Pääosien näyttelijät olivat myös varsin asiallisia ja sopivat rooleihinsa erittäin hyvin. Ja oli muuten ihan virkistävää nähdä saatananpalvojina mustaanpukeutuvien metallistien sijaan niitä koulun suositumpia blondeja ja urheilijoita - niitä jotka perinteisesti ovat olleet niitä kauhuleffojen uhreja! The Babysitter oli siis mielestäni viihdyttävä kauhukomedia, jonka parhaita puolia oli sen toimiva ja menevä huumori.  


Oct 15, 2017

I can come in anytime I want. And I can get you, anytime I want.

Neljäntenä vuorossa on uudehko kauhuleffa Hush (2016). Kauhukirjailija Maddie (Kate Siegel) on ollut 13-vuotiaasta lähtien sekä kuuro että mykkä ja tämä asuu yksin suuressa talossa metsän keskellä. Eräänä iltana iltana tämä saakin läppärilleen omasta puhelimestaan lähetettyjä valokuvia, jotka on otettu hänestä juuri sillä hetkellä. Naamioitunut mies (John Gallagher Jr.) vaanii naista ase kainalossaan, mutta onnekseen Maddie on saanut miehen suljettua talon ulkopuolelle. Välissä on kuitenkin vain muutama kerros lasia ja mies ei aio luovuttaa. 


Katselin tämän Hushin yksin kotona pimeällä, joten olosuhteet tällaiselle leffalle oli ainakin varsin kohdallaan! Leffan asetelma oli myös herkullinen, toki näitä nainen yksin kotona ja murhaaja vaanii ulkona -elokuvia on olemassa pilvin pimein, mutta tähän toi vielä lisämausteensa tuo puoli, että uhri oli täysin kuuro. Ja tätä puolta myös hyödynnettiin taidokkaasti. Maddie ei tietenkään ikinä pystynyt kuulemaan missä päin murhaaja kulki, eikä sen paremmin myöskään tiennyt kuinka kovaa meteliä itse piti kulkiessaan. Siinä vaiheessa kun nainen ei vielä tiennyt, että joku vaanii tätä, hyödynnettiin myös hyvin tilanteita, joissa mies pällisteli vain muutaman metrin päässä tai vaikka hakkasi nyrkeillä ikkunalasia. Itseasiassa olisin toivonut, että tätä tietämättömyyden vaihetta olisi jatkettu vielä pidempäänkin. Aina välillä katsoja myös asetettiin Maddien saappaisiin ja pääsi seuraamaan tilannetta itsekin ilman ääniä. Tosin silloin kuitenkin katsoja näki mitä tapahtui tietämättömän Maddien selän takana ja teki mieli (turhaan) huutaa televisiolle, että käänny nyt ympäri! Maddien hahmo oli lisäksi hyvin pidettävä ja katsojana ihan oikeasti toivoi, että tätä jotenkin onnistuisi selviytymään tilanteesta. Minulle tuli tästä muuten mieleen sisilialainen elokuva Salvo (arvostelu täällä), jossa oli hieman samaa asetelmaa sillä poikkeuksella, että siinä vainottu nainen oli sokea ja oli tilanteen tasalla vain äänien avulla. Hush oli siis mielestäni varsin onnistunut kauhuleffa, sen tunnelma oli hyvin jännittävä ja vaikka sen juoni tietyllä tapaa kulkee tuttuja reittejä, se pitää myös mielenkiinnon yllä loppuun asti. 


Oct 12, 2017

And don't anyone say "April Fool's" again or I'll rip them apart!

Kolmas kauhuilu oli April Fool's Day (1986). Muffy (Deborah Foreman) on kutsunut yhdeksän opiskelijakaveriaan viettämään aprillipäivän viikonloppua saarella sijaitsevalle kartanolleen. Muffy onkin keksinyt kavereiden kiusaksi pieniä kepposia aprillipäivän kunniaksi niin pierutyynyjen kuin hajoavien tuolien muodossa. Kaverusten hauskanpito muuttuu kuitenkin viikonlopun edetessä todelliseksi kauhuksi, sillä kartanolla heiluu myös murhaaja ja nuorista yksi toisensa jälkeen kokee karun kohtalon. 


April Fool's Daysta on hyvin vaikeaa kirjoittaa spoilaamatta kaikkea. Todettakoon sen verran, että mielestäni tästä leffasta ensimmäiset 85 minuuttia on aika loistavia ja loput viisi minuuttia todellinen lässähdys. Tiedän, että tuo leffan loppu jakaa mielipiteitä, toiset pitävät sitä nerokkaana ja toisten mielestä se on ihan hirveä. Myönnän kyllä, että se loppu on toki muistettava ja omaperäinen, mutta kyllä se vain mielestäni latistaa sen hyvän slasher-meiningin. April Fool's Dayn asetelma on oikein oivallinen, on joukko nuoria aikuisia hengailemassa keskenään saarella vähän pelottavassa kartanossa. Kaikilla on hauskaa, mutta sitten niitä tyyppejä alkaakin kadota ja myöhemmin taas ilmestyä raatoina takaisin mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Ei nyt niin omaperäistä, mutta erittäin toimivaa. Tietyllä tapaa tämä on aika "kiltti" kauhuleffa, siinä ei hirveämmin revitellä millään, verta ja suolenpätkiä ei roiskita, eikä paljasta pintaakaan vilautella juurikaan. Se on kuitenkin jännittävä ja siinä on hyvä tunnelma - ja pakko myös mainita, että tässä on mielestäni kasarikauhuleffaksi oikein hyvät näyttelijätkin. Hahmot ovat oikeastaan jopa aika pidettäviä! April Fool's Day on siis mielestäni suurimmaksi osaksi erittäin viihdyttävä kauhuleffa, jonka loppuosan yrittää vain jokaisella katsomiskerralla unohtaa. 


Oct 8, 2017

This ain't my first barbeque, son! And it surely won't be my last!

Halloweenin kauhuputken toinen elokuva oli 2001 Maniacs (2005). Joukko opiskelijoita on matkalla Floridaan viettämään villiä kevätlomaa. Matka vie Pleasant Valley -nimisen kyläpahasen läpi, jonne he pysähtyvät tutustumaan paikallisiin, jotka kertovat, että siellä on juuri alkamassa kunnon grillibileet. Nuoret päättävätkin liittyä pormestari Buckmanin (Robert Englund) johtaman joukon juhliin, joista ei tunnu loppuvan ruoka, juoma tai rietastelu. Pikkuhiljaa he kuitenkin saavat huomata, että paikallinen porukka tuntuu olevan vähän vinksallaan, eikä se grillissä kuumentuva liha välttämättä olekaan eläimistä peräisin.


Tämä Tim Sullivanin ohjaama leffa on remake vuoden 1964 elokuvasta Two Thousand Maniacs!, jota en valitettavasti ole nähnyt, joten minkäänlaista vertailua ei nyt ole luvassa. 2001 Maniacs ei ole millään tapaa pelottava elokuva, siinä ei edes yritetä luoda jännittävää tunnelmaa, eikä siinä säikytellä. Sen sijaan se on kunnon splatteri, jossa yritetään kokoajan luoda toinen toistaan verisempiä ja raaempia kohtauksia huumorin saattelemina. Tässä tietyllä tapaa onnistutaankin hyvin, sillä leffan kaupunkilaisnuoria pistetään palasiksi mitä kekseliäimmillä tavoilla. Täytyy vain todeta, että ihan tämän tyyliset splatterit eivät ole oikein makuuni. Minua ei haittaa suolenpätkät ja muut revittelyt, mutta tässä tuo huumoripuoli oli vain kerrassaan tyhmää. En löytänyt tarpeeksi huumoria kylän maalaisjunttien jutuista ja taisin naurahtaa vain kerran tai pari jollekin irtopäälle. Olisin myös toivonut tähän leffaan edes pienen ripauksen jännitystä. Nyt siinä siirryttiin suoraan siihen veriroiskutteluun ilman minkäänlaista tunnelman luomista. Leffasta oli selvästi yritetty tehdä ihan vain kreisi, mutta mielestäni tässä ei sitten toisaalta ollut sellaista taitavaa hullutteluakaan tarpeeksi. Englund oli ihan hyvä roolissaan ja oli tässä leffassa tosiaan sitä kekseliäisyyttäkin, mutta se ei nyt ihan riittänyt ja 2001 Maniacs oli mielestäni lopulta vain aika kehno kauhupätkä.


Oct 4, 2017

You'll float down here. We all float down here. Yes, we do!

Halloweenin kauhuputken saa aloittaa tänä vuonna itse Pennywise, eli käsittelyyn pääsee Stephen Kingin kirjaan perustuva uusi elokuva It (2017) ja siinä samassa hieman myös minisarja It (1990). On vuosi 1989 ja Derryn kaupungissa on alkanut kadota lapsia yksi toisensa jälkeen. Yhden kadonneen lapsen isoveli Bill (Jaeden Lieberher) alkaa koulukiusatun kaveriporukkansa kanssa selvittää tapausta. Pian heille selviääkin, että jotenkin tähän kaikkeen liittyy paha klovni nimeltään Pennywise (Bill Skarsgård). 


Olen aina pitänyt niin tuosta minisarjasta kuin Kingin kirjasta. Minisarja on tullut katseltua lukuisia kertoja vuosien varrella ja halusin nytkin katsoa sen juuri ennen tämän uusintaversion näkemistä. Kirjakin oli tavoitteena lukea vielä uudestaan, mutta se jäi kesken, sillä en enää malttanut odottaa leffan näkemistä. Tuossa vanhassa minisarjassa on erittäin hieno tunnelma ja Tim Curry on ihan mahtava Pennywisena. Myöskin lapsinäyttelijät ovat päteviä ja heillä toimii hyvin kemiat yhteen, paremmin kuin aikuishahmoilla sarjan toisessa osassa (joka on muutenkin heikompi osa). Monille tuo vanha It ja Pennywise ovat aiheuttaneet myös kunnon pellekammon, vaikka itse en olekaan kokenut sitä pelottavana. Mutta kyllähän se sirkusmusiikki ja Pennywisen hymy on aika hyytävä yhdistelmä ja saa aina perhoset lepattelemaan vatsassa. Kun kuulin, että tästä on uusi versio tekeillä, en oikein tiennyt mitä mieltä olisin siitä. Olin myöskin hieman hämilläni siitä, ettei oikein missään mainittu, että kyseessä on ns. uusintaversio. Joltain radiokanavalta kuulin kun toinen juontaja kertoi juonikuvausta ja toinen sitten kommentoi, että tämä ideahan kuulostaa jotenkin tutulta. No oho. 

Hyllyssäni on yhä nämä molemmat, koska tämä on aina vain yhtä hyvä läppä.

Olin aika hyvin pyrkinyt välttelemään kaikkia mahdollisia arvosteluja uudesta It-elokuvasta (spoilereiden pelossa) ja minulle tulikin vähän yllätyksenä, että tässä versiossa koko leffan reilun parituntisen ajan siinä seikkailivat lapsihahmot. Sekä kirjassa että minisarjassa on siis kaksi osiota, joissa samat hahmot tapaavat uudestaan aikuisina noin 30 vuotta myöhemmin. Muutenkaan tämän uuden leffan juoni ei täysin noudata kirjan/sarjan tarinaa, eikä se ole varsinainen remake. Tässä eletään siis vuotta 1989 ja kaikki olikin tehty ihanan kasariksi pieniä yksityiskohtia myöten. Pakostikin tästä tyylistä tuli myös mieleen Netflixin erinomainen sarja Stranger Things, sillä tuo kasarifiilis oli niin samanlainen ja olihan tässä (ainakin) yksi sama näyttelijäpoikakin. Hassua kyllä taas se vanhan It-sarjan kasaritunnelma oli hyvin erilainen, vaikka se onkin aidosti tehty juuri 80-90-luvun vaihteessa. (Toki siinä taas tuo lapsuuden osuus ajoittui 60-luvulle.) Muutenkin fiilis tässä oli aika erilainen kuin minisarjassa, tässä uudessa versiossa pelattiin enemmän säikyttelyllä ja paikoin myös goreilulla. Uuden leffan musiikit eivät muuten jääneet sitten millään tapaa mieleen, kun taas vanhan version soundstrack on kerrassaan mainio.


Skarsgårdin kauhupelle Pennywise oli periaatteessa ihan hyvä ja aika pelottavakin hahmo, mutta se jäi vähän etäiseksi ja persoonattomaksi - toisin kuin Tim Curryn esittämä Pennywise. Lapsilla oli tässä uudessakin versiossa hyvää seikkailuhenkeä ja näyttelijöiden kemiat toimivat hyvin yhteen. Mielestäni uuden elokuvan paras puoli olikin oikeastaan enemmänkin sen draamaosuus, jossa loisti erityisesti kaveriporukan ainoa tyttö Beverly (Sophia Lillis), jolla oli vaikeuksia niin kamalan isänsä kanssa kuin koulun suosittujen tyttöjen kanssa. Uusi It oli siis periaatteessa ihan toimiva elokuva, siinä ei varsinaisesti ollut mitään suurta vikaa. Olihan siinä tosiaan sitä kasarifiilistä, hyvää draamaa ja se oli myös paikoin visuualisesti hieno. En vain itse erityisemmin välittänyt sen tyylistä juuri kauhun suhteen, tietokone-efekteillä tehdyt veriroiskinnat tekivät siitä feikimmän näköisen kuin 30 vuotta aikaisemmin tehdyt tehosteet. Myöskin Pennywisen muuntautuminen oli turhan tehdyn näköinen - ja pakko se on taas verrata edeltäjäänsä, jossa hyvin pienillä jutuilla oli saatu Pennywise muuttumaan iloisesta pellestä pelottavaksi pelleksi. Ehkä omasta mielestäni uuden It:in suurin ongelma olikin juuri sen suurieleinen nykyaikaisuus erikoistehosteineen, joka vei sitä hienoa tunnelmaa, joka aiemmassa versiossa (sekä tietysti kirjassa) oli. Moni muu ylistää tätä uutta leffaa melkoisesti, joten suosittelen itse kokeilemaan miltä se maistuu!


Sep 25, 2017

DVDs

Otetaan esittelyyn muutama poiminta kesän aikana tehdyistä leffahankinnoista.


Tämän kuvan kaikki leffat ovat löytöjä kirppikseltä. Kuvassa ensimmäisenä on The Golden Child (1986), jota en ole edes nähnyt, mutta jostain syystä törmäsin tähän toistuvasti vähän jokaisella kirppiksellä, niin lopulta päädyin sitten ostamaankin sen. Don't Tell Mom the Babysitter's Dead (1991) ja Fletch (1985) tuli katsottua aika hiljattain, mutta en ole varma, olinko nähnyt niitäkään aiemmin. Jälkimmäinen oli aika erinomainen, mutta tuo lapsenvahti oli vähän pettymys. Oli siinä sentään kivaa ysärimeininkiä! Alarivin The Cat o' Nine Tails (1971) sekä Ichi the Killer (2001) on yhä katsomatta ja tämä virhe pitäisi korjata mahdollisimman pian. Onnistuin myöskin löytämään kakkososan viime vuonna ostamalleni Merlin (1998) -minisarjalle. 


Tokassa kuvassa vähän kauhuhankintoja ja useampikin Night Visions -leffa. Ylärivin Starry Eyes (2014) tuli katsottua muutama vuosi sitten festareilla ja siitä arvostelu löytyy täältä. Among the Living (2014) oli samana vuonna näytillä ja siitä on arvosteltu täällä. Ylärivin kolmas Excision (2012) on vielä näkemättä. Alarivin mainio Witching and Bitching (2013) tuli nähtyä Espoo Ciné -festareilla, siitä täällä. Keskimmäinen Roar (1981) ei ole varsinaisesti Night Visions -julkaisu, mutta näin sen viime vuoden festareilla, siitä täällä. Nämä kaikki viisi elokuvaa ostin uusina erinäisistä kesän tapahtumista. Viimeisenä kuvassa on Cut (2000), jonka olen nähnyt joskus aikoinaan tv:stä. Muistelin, että se oli huono, mutta halusin nähdä sen uudestaan ja kirppariltä löytyi halvalla. Olihan se huono toisellakin katsomalla, mutta jostain syystä pidän siitä silti. 


Viimeisen kuvan ylärivistä löytyy The Mirror Crack'd (1980), jota en ole nähnyt ennen, mutta se herätti mielenkiinnon. Vierellä olevat Breakfast at Tiffany's (1961) ja Frances (1981) ovat hienoja useasti nähtyjä elokuvia, mutta jostakin syystä ne vielä puuttuivat hyllystä. Alarivin elokuvista en ole nähnyt yhtäkään. Vaikka lasken Jack Nicholsonin yhdeksi lempinäyttelijäkseni, on minulta silti useampikin miehen leffa näkemättä, kuten tämä About Schmidt (2002). Keskellä oleva 2000-luvun Salem's Lot (2004) -minisarja on vielä katsomatta, mutta haluan ennen siihen paneutumista katsella uudestaan sen vanhemman version. K-PAX (2001) taas on leffa, jota kaverini on suositellut varmaan siitä lähtien kun se oli vielä uusi. Josko sen nyt sitten vihdoin katsoisi. Kaikki tämän kuvan leffat ovat myöskin kirppislöytöjä. 

---

Lopuksi vielä sellainen tiedote, että tänä vuonna halloweenin kauhuputki palaa taas blogiin! Tällä kertaa koko lokakuu omistetaan kauhuleffoille ja vähintään kerran viikossa blogiin ilmestyy kauhuleffa-arvostelu. Kauhuilu alkaa siis ensi viikolla ja jatkuu aina 31.10.2017 asti!

Sep 23, 2017

L'aventure commence

Kävin katsomassa tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festareilla 108 elokuvaa yhdessä näytöksessä! Kyseessä oli siis Lumièren veljesten tuottamista lukuisista lyhytelokuvista koostettu elokuva Lumière! (2016). Tässä vain tykiteltiin yksi toisensa jälkeen näitä lyhäreitä, joita koosteen tehnyt Thierry Frémaux selosti ranskaksi. Frémaux oli myös itse tässä R&A:n näytöksessä paikalla kertomassa projektistaan.


Lumièren veljekset eli Louis Lumière ja Auguste Lumière keksivät siis 1800-luvun lopussa liikkuvan kuvan kuvaamisen mahdollistavan kinematografin. Veljekset tuottivat noin kymmenen vuoden aikana yli 1400 vajaan minuutin pituista lyhytelokuvaa. Ensimmäiset pätkät olivat oikeastaan ihan vain lyhyitä dokumentaatiota arkisesta elämästä. Ihan ensimmäinen kinematografilla kuvattu elokuva oli La sortie de l'usine Lumière à Lyon (1895), jossa kuvattiin työläisten poistumista Lumièren tehtaalta. Ehkä tunnetuin miesten elokuva on kuitenkin L'arrivée d'un train à La Ciotat (1896), jossa kuvataan junan saapumista asemalle. Juna tulee kaukaa suoraan kohti kameraa ja kertomuksen mukaan aikoinaan tämä aiheutti hyvän paniikin katsojissa, jotka luulivat junan kiitävän suoraan valkokankaan läpi yleisöön. Nämä kaksi edellä mainittua lyhäriä olivat ne ainoat, jotka minäkin entuudestaan tiesin. Olikin siis erittäin hienoa päästä kurkistamaan mitä kaikkea muuta miehet kuvasivat vuosien varrella.


Frémaux oli tosiaan valinnut tähän koosteeseen 108 eri pätkää ja ne oli myös jaoteltu hieman eri osioihin. Alkuperäisissä elokuvissahan ei tietenkään ollut mitään ääntä, niin ääniraitana oli sitten Frémauxin tarinointia ja huomioita siitä mitä katseltiin. Mies kertoikin näytöksen jälkeen, että ennen kuin tämä kooste-elokuva julkaistiin, tämä esitti näitä lyhytelokuvia niin, että seisoi itse lavan reunassa mikrofonin varressa kertomassa samoja juttuja. Näiden valittujen sadan elokuvan joukosta löytyi lukuisia mielenkiintoisia pätkiä. Pidin tässä erityisen paljon siitä, miten meillä on ikkuna 1800-luvun arkielämään. Mieletöntä, että on mahdollista nähdä liikkuvaa kuvaa niinkin pitkälle historiaan. Ja niin kaukaiselta kuin tuo aika kuulostaakin, niin olihan siellä joukossa myös kissavideo, jossa lapsi vain syöttää söpöä kissaa. Ihan samoja juttuja kuvataan vieläkin, ennen vain kuvattiin kinematografilla ja katsottiin valkokankaalta, nyt ne kissavideot kuvataan puhelimella ja katsellaan sitten YouTubesta. Lumièret antoivat myös ulkomaillekin kinematografeja, jotta kuvaa saatiin tallennettua ympäri maailmaa.


Dokumenttien lisäksi Lumièren veljekset kuvasivat myös näyteltyjä elokuvia, joista itselleni jäi erityisesti mieleen pätkä, jossa mies jää auton alle ja ruumiinosat vain irtoilevat. Ystävälliset ihmiset tulevat sitten keräämään osat paikoilleen, jonka jälkeen mies herää jälleen henkiin. Jotenkin mieletöntä, että tuollainenkin on kuvattu jo 1800-luvulla! Lumièren veljeksillä oli selvästi näkemystä ja taitoa kuvaamiseen sekä ohjaamiseen, näissä elokuvissa käytettiin tarkkaan harkittuja kuvakulmia ja valaistuksia. Tämä näytös oli siis mielestäni kerrassaan erinomainen, oli hienoa päästä näkemään näinkin paljon eri pätkiä Lumièreilta ja myös tuo Frémauxin selostus oli todella hyvä, ilman sitä olisi varmaan moni juttu jäänyt huomaamatta. Suosittelen tätä siis suuresti kaikille elokuvan historiasta kiinnostuneille!


Aug 10, 2017

Yllärileffapaketti

Nyt kun yllärileffapaketti on toimitettu voittajalle, voisin paljastaa sen sisällön myös täällä:


Lupasin paketin sisältävän kymmenen osaa: leffoja, sälää sekä herkkuja. Yritin koostaa siitä sellaista, että siinä olisi ns. joka makuun jotakin ja valitsin elokuvia vähän eri genreistä. Lisäksi halusin mukaan vain niin hyviä leffoja, että ne löytyvät omastakin hyllystäni. Pakettiin päätyivät siis nämä: Tuulen viemää, 12 apinaa, Conan - barbaari, Kuka viritti ansan Roger Rabbit? sekä oma lempileffani Unelmien sielunmessu. Varsinainen kauhu tosin jäi uupumaan leffavalinnoista, joten korjasin asiaa hankkimalla pussillisen pelottavia örkkikarkkeja! Loppupaketti sisälsi muuta leffanaposteltavaa sekä leffa-aiheista sälää.

Jul 31, 2017

Arvonnan voittaja

On aika julistaa 10-vuotiaan blogin kunniaksi järjestetyn arvonnan voittaja! Arvontaan käytettiin tietysti vanhaa tuttua arvontahattua, johon heitettiin kaikkien osallistuneiden nimillä varustetut laput:  

 
 Ja onnetarhan nosti hatusta seuraavan arvan:

 
Voittaja on siis Sanna P, onnea! Valitsit palkinnoksi vaihtoehdon 1: Yllärileffapaketti (sisältää 10 erillistä osaa: leffoja, sälää, herkkuja). Olen sinuun lähiaikoina yhteydessä sähköpostitse. Kiitos myös kaikille muille arvontaan osallistuneille!

Jul 20, 2017

10-vuotias blogi + arvonta

Perustin tasan 10 vuotta sitten tämän It's just a movie. -leffablogin ja olenkin nyt kovin yrittänyt miettiä jotakin spesiaalia tänne näin pyöreiden vuosien kunniaksi. Mikään idea ei vain ole tuntunut tarpeeksi jännittävältä. Mielessä kävi, että olisiko tämä se hetki kun blogi jäisi eläkkeelle. Se olisi ollut aika jännittävä synttärispesiaali! En kuitenkaan halua vielä luopua tästä, vaikka meno onkin hiljentynyt tässä viime vuosina. Voihan se tästä päästä uuteen nousuunkin vielä joku päivä.


10 vuotta on melkoisen pitkä aika ja paljon on ehtinyt sinä aikana tapahtua ihmiselämässä. Kun aloitin blogin 20.07.2007 olin parikymppinen opiskelija ja asuin solukämpässä. Leffahylly olikin tuolloin vielä aika maltillinen. Opiskelut vaihtuivat jossain välissä väliaikaisiin töihin ja solukämppä yksiöön - ja sitten myöhemmin vähän pysyvämpiin töihin ja rivariasuntoon. Eikä leffahylly ole enää vuosiin ollut mitenkään maltillinen. Oma elämäntilanne on aina jollain tapaa vaikuttanut myös blogin sisältöön. Kirjoitin esimerkiksi selvästi eniten blogia niinä vuosina kun tein pelkästään ilta-/yötöitä ja elin siis täysin eri rytmissä kuin kaikki muut. Arkipäivisin seuranani olivat siis hyvin pitkälti elokuvat ja tämä blogi. Kirjoitusten määrään vaikutti merkittävästi myös aikoinaan pyörinyt Movie Monday -haasteblogi (täällä vastauksiani) ja samoin oma 100 Movie Facts About Me -projekti (täältä löytyy) sekä vuoden kestänyt kuukausittainen miniarvostelu -projekti (täällä). Näiden lisäksihän useimpina vuosina on ollut halloweenin aikoihin kauhuputkia (täällä niistä) sekä jouluisin esittelyssä muutamia joululeffoja (löytyy täältä). Kautta aikojen tässä blogissa on esiintynyt myös ihan yksittäisiä elokuva-arvosteluita sekä uusien leffahankintojen esittelyä. Näitä on toki tiedossa jatkossakin ja voisin kyllä pitkästä aikaa toteuttaa jonkin ns. projektinkin. Ideat kehiin!


10-vuotiaan blogin kunniaksi laitan nyt joka tapauksessa käyntiin pienen arvonnan! Arvonnan voittaja saa valita palkintonsa seuraavista vaihtoehdoista:

1. Yllärileffapaketti (sisältää 10 erillistä osaa: leffoja, sälää, herkkuja)
2. Cdon.com:in lahjakortti (arvo 10 euroa)

Arvontaan osallistut kertomalla, että milloin vierailit ensimmäistä kertaa blogissani. Mainitse kommentissasi myös kumman palkinnoista haluat, mikäli voitat. Aikaa osallistua on 10 päivää, eli arvonta päättyy 30.07.2017 klo 23:59. 

Jul 17, 2017

Freddy's Glove

Sain lahjaksi jotain aika siistiä:


Nimittäin suoraan Freddy Kruegerin kädestä pöllityn veitsihanskan! Tämä on siis aidon kokoinen jäljitelmä elokuvassa A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (1987) nähdystä Freddyn hanskasta. Tämä kyseinen NECA:n valmistama hanska on erittäin laadukas ja tyylikkään näköinen, se ei ole mikään muovinen halpislelu, vaan siinä on käytetty kunnollisia materiaaleja (metallia ja nahkajäljitelmää?). Hanskan mukana tuli muovinen käsiteline, jotta sen saa hienosti hyllyyn esille. Ja tosiaan tämä on ihan aikuisen käteen sopiva hanska, jotta sitä voi myös ihan oikeasti käyttää. Naamiaisissa siis, veitset eivät ole oikeasti teräviä. 



Jun 11, 2017

Nobody puts Baby in a corner.

Dirty Dancing (1987) on elokuva 17-vuotiaasta Babysta (Jennifer Grey), joka on perheensä kanssa lomakylässä viettämässä kesää 1963. Baby tutustuu lomalla vanhempaan tanssinopettajaan Johnnyyn (Patrick Swayze), joka avaa Babyn silmät raadollisemmallekin puolelle elämästä. Toisaalta samalla Baby pääsee kokemaan ensimmäistä kertaa kuuman romanssin sekä intohimon tanssiin. 


Dirty Dancing - kuuma tanssi on yksi pitkäaikaisimmista suosikkileffoistani, mutta en ole kirjoittanut siitä tänne blogiin koskaan sen ihmeemmin. Mainitsin sen kyllä aikoinaan Movie Mondayn 20. haasteessa, jossa kyseltiin tanssileffasuosikkeja, mutta ansaitsisihan sekin oman kirjoituksensa. Vaikka tanssimista on kyllä kiva ihan katsella sellaisenaankin (ja haaveilla osaavansa itsekin jotain), niin Dirty Dancing onnistuu mukavasti sulauttamaan tanssimisen osaksi elokuvan tarinaa. Sen tarina on toki on aika kepeä ja ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa pätkääkään. Dirty Dancingissa on aidon tuntuisia hahmoja, isin pikkutytöstä Babysta kasvaa leffan mukana nuori omapäinen nainen ja Johnny näyttää myös väärinymmärretyn pahan pojan herkempää puolta. Näiden kahden välinen kemia on sitten se, joka tuo kaiken taian elokuvaan. Näin Dirty Dancingin ensimmäistä kertaa joskus ala-asteen loppupuolella ja siitä tuli heti yksi lempileffoistani. Tämä kuuluu samoihin aikoihin suosikikseni hypänneen Before Sunrisen tapaan katsoa jonakin kauniina kesäyönä ja olenkin monena kesänä tehnyt niin aina sieltä 90-luvulta lähtien. Dirty Dancing on aitoa kasaria, siinä on toimiva tarina, hienot musiikit, upeaa tanssimista ja ihan vain hyvä meininki. Suosittelen muitakin katsomaan kauniina kesäyönä! 


May 7, 2017

DVDs

Esittelyssä viime aikoina tehtyjä dvd-hankintoja.


Ed Wood Box oli löytö Hampurista ja näin ollen sen kansitekstit ovat saksaksi. Myös tekstitykset löytyy vain saksaksi, mutta sentään alkuperäinen englanninkielinen ääniraita on tallella. Saksassa on vielä valtavan suuria leffa- ja levykauppoja, joissa saa aikaa tuhlattua ihan muutamankin hetken. Valitettavasti siellä yhä vain dubataan leffat, tai sitten vaihtoehtoisesti levyiltä löytyy tekstitys ainoastaan saksaksi. Tätä Ed Wood Boxia en kuitenkaan malttanut jättää ostamatta, sillä tässä sai kertaheitolla aimo annoksen hyvää huonoa viihdettä hyllyyn! Tämä sisältää seuraavat leffat: Plan 9 from Outer Space (1959), Bride of the Monster (1955), Glen or Glenda? (1953), Night of the Ghouls (1959), Jail Bait (1954) sekä dokumentin Flying Saucers Over Hollywood: The 'Plan 9' Companion (1992). 


Masters of Horror -sarjan boksit olivat löytö kirppikseltä. Tässä on siis ensimmäisen kauden kaikki 13 jaksoa kahdessa eri boksissa jokainen omassa kotelossaan (joka on kyllä totta puhuen vähän turhan tilaa vievä ratkaisu, mutta kun halvalla sai). Olen nähnyt näistä kai vain kaksi jaksoa aiemmin.  Nyt sitten pitäisi löytää vielä se toinen kausi!


Sitten pari lapsuuden suosikkia! Peppi oli lapsuuteni sankari, pidin hirmuisesti niin Peppi-kirjoista kuin -leffoistakin. Tämä hankkimani julkaisu sisältää vuonna 1970 ilmestyneet leffat Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä ja Peppi Pitkätossu karkuteillä. Vaikka nämä olivatkin lapsuudessani jo 20 vuotta vanhoja pätkiä niin kyllä ne vain upposivat erittäin hyvin, pidin varsinkin tuon jälkimmäisen leffan lentävästä autosta! Lassie-kokoelma taas sisältää elokuvat Lassie Come Home (1943), Son of Lassie (1945) ja Courage of Lassie (1946). Jostakin syystä olin lapsena erityisen ihastunut vanhoihin leffoihin, pidin niin Shirley Templestä kuin Suomisen Olli -elokuvista. 


Sitten hieman erilainen dvd, nimittäin dvd-lautapeli nimeltään Atmosfear! Muistan tämän kyllä etäisesti kauppojen hyllyiltä kymmenisen vuotta sitten, mutta en oikeastaan tiedä, miksei se aiemmin ole herättänyt kiinnostustani. Nyt tämä osui pitkästä aikaa silmiini kirppiksellä ja hintalapun 1,5 euroa sai ostamaan kotiin asti. Onneksi siinä oli myös kaikki osaset tallella. Se myöskin näytti aika hienolta, mutta itse peliä en ole vielä päässyt kokeilemaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...