Jun 27, 2011

Movie Monday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi

Movie Monday haastoi kertomaan elokuvamusiikeista. Itselleni leffamusiikit onkin aika tärkeitä ja hyvin usein kiinnitän huomion erityisesti hyvään ja hyvin käytettyyn musiikkiin leffoissa. Joitakin soundtrackeja on tullut hankittua omaksikin, mutta vielä puuttuu monta kovaa hyllystä. Suosikkejani elokuvasäveltäjistä on Clint Mansell ja Danny Elfman. Molemmilla on kyky tehdä musiikista olennainen osa tarinaa ja tunnelmaa. Esimerkiksi Unelmien sielunmessu (2000) ei varmasti olisi ollenkaan niin ahdistava ilman Mansellin hienoja musiikkeja.

Ihan ensimmäinen soundtrack-ostokseni ikinä oli Empire Recordsin (1995) soundtrack. Sitä sai metsästää aika kauan, koska siihen aikaan en vielä tiennyt kovinkaan monia ulkomaisia nettikauppoja. Harmikseni levylle ei kuitenkaan ollut päätynyt ne parhaimmat biisit, kuten Sponge - Plowed, The The - This Is The Day, Dire Straits - Romeo and Juliet tai The Buggles - Video Killed the Radio Star. Koska koko leffa sijoittuu levykauppaan, on musiikki myös olennainen osa tätä leffaa. Empire Records on ollut jo vuosia yksi lempileffoistani juurikin musiikkiteeman takia ja tämän leffan ansiosta olen aikoinaan tehnyt monia musiikillisia löytöjä.

Saan aina kylmät väreet, kun Plowed alkaa soida (videossa 0:50 eteenpäin):

Jun 23, 2011

100 Movie Facts About Me - Part I

Ajattelin toteuttaa jonkun aikaa sitten blogeissa kiertäneen 100 asiaa minusta -jutun, tietysti siis kokonaan leffa-aiheilla. Näitä pitäisi tulla yhteensä 20 osaa, katsotaan miten keksimällä keksittyjä viimeiset osat on. Aloitetaan näemmä niillä ensimmäisillä suosikeilla.

Osa 1

1. Ihan ensimmäinen lempileffani oli The Care Bears Adventure in Wonderland (1987). Meillä oli se tv:stä nauhotettuna ja katselin sitä päivittäin. Yhtenä päivänä äiti ei jostain syystä antanutkaan katsoa sitä, mutta sain puhuttua sen ympäri sillä ehdolla, että sitten leffan päälle saa nauhoittaa jotain muuta. Olin sanani mittainen lapsi ja näin tehtiin - ja kyllä harmitti. En ole muuten nähnyt leffaa sen päivän jälkeen, eli viimeksi tätä on tullut katseltua 80-luvulla.


2. Olen aina tykännyt erityisen paljon Liisa Ihmemaassa -tarinoista ja meillä olikin lapsuudessani kasetilla joku piirretty tv-elokuva, josta pidin silloin enemmän kuin Disneyn versiosta. Harmikseni en ole enää keksinyt mikä se olisi voinut olla.

3. Yksi varhaisimpia lempileffojani oli myös Maa aikojen alussa (1988), josta omistin myös kasettikirjan. Siinä oli yksi ihan järjettömän surullinen kohta, jolle saatoin jopa itkeä lapsena.


4. Ensimmäinen muistamani ei-piirretty lempileffa oli Pikku Prinsessa (1939), jossa ihastutti Shirley Temple. Pidin muutenkin mustavalkoisista elokuvista, vastasin joskus ala-asteella kavereiden ystäväkirjoihin lempileffaksi kaikki mustavalkoiset! Suomisen Olli oli myös yksi suosikki, niitä tuli katseltua isän kanssa.

5. Sain joskus lapsena tädiltäni lahjaksi vhs-kasetilla leffan nimeltään Magic Trolls and the Troll Warriors (1993). Se tuli katseltua kaverini kanssa aina monta kertaa peräkkäin, osattiin repliikit sanasta sanaan ja puhuttiin niitä katsellessa päälle. Muistan vieläkin monet kohdat ulkoa, vaikka viime kerrasta on yli 15 vuotta.

Jun 20, 2011

Movie Monday #4 - Itkupilli

Movie Monday haastoi kertomaan itkettävästä elokuvasta. Itseasiassa en itke oikein koskaan leffoille. Joskus nuorempana en voinut edes ymmärtää niitä, jotka itkeä tihrusti mitä oudoimmille asioille elokuvissa, mutta nyt olen jo onnistunut löytämään varman itkettäjän itsellenikin. Mitä sitten jos pariskunta joutuu eroamaan, puoliso kuolee, lapset kuolee, vanhemmat kuolee ja talo palaa. Mutta jos mennään koskemaan koiraan, sitten voin luvata itkeväni. Onnistun itkemään vaikka suloisille koiranpentuvideoille YouTubessa, mitään pahaa ei edes tarvitse tapahtua. Taustatietona: itselläni ei ole koskaan ollut mitään lemmikkiä, haluaisin, mutta en voi hankkia. Pahimmat itkettäjäleffat olen katsonut itseasiassa tässä kuluneen vuoden aikana ja ne olivat Marley & Me (2008) ja Hachiko (2009). Molemmat olen katsonut omalta kotisohvalta, joten elokuvateatteri-itkut on vieläkin kokematta.


Marley & Me pääsi vähän yllättämään siitäkin huolimatta, että olin jo lukenut monia arvosteluja kuinka se on pahin itkettäjä ikinä. Oletin sen olevan vain typerä romanttinen komedia, jossa itketään kun meinaa tulla ero tai jotain. En olettanut koiran olevan oikeastaan pääosassa, jota se todella oli. En alkanut itkeä siinä vaiheessa kun asiat alkoivat mennä huonosti, vaan itkin jo ensimetreillä. Ja välissä. Ja leffan lopussa. Ja sen loputtua. Se oli aikamoista, kun itki sen pari tuntia lähes lakkaamatta. Leffan loputtua olin itsekin melkoisen loppu!


Hachikoon osasin suhtautua jo etukäteen niin, että nyt itketään. Ja niin itkettiinkin, ei tosin ihan niin jatkuvalla syötöllä kun Marley & Me:lle, mutta ihan kiitettävästi joo. Pidin Hachikosta enemmän elokuvana, onhan se melko uskomaton tarina. Mutta itketyksen ykköspystin saa omalla kohdallani ehdottomasti Marley & Me.

Jun 18, 2011

Grow up Heather, bulimia's so '87.

Pitkästä aikaa tuli katseltua yksi suosikeistani, Heathers (1988). Leffahan löytyy hyllystäni erikoisboksina, jonka sisällön esittelin täällä. Veronica (Winona Ryder) on koulun suosituimpien Heather-nimisten tyttöjen kaveri. Veronicaa kuitenkin kyllästyttää tyttöjen ilkeä käytös muita oppilaita kohtaan ja sitten tämä tapaakin kapinallisen pojan nimeltään Jason Dean (Christian Slater). JD:lla on ratkaisu siihen, miten suosituista ihmisistä pääsee eroon.


Ostin ensimmäisen Heathers-dvd:ni vuosia sitten ihan sattumalta takakansitekstin perusteella. 80-luvun teinileffa jo vakuutti, vaikka en tiennyt siitä mitään etukäteen. Heathers ei kuitenkaan ole mikään kepeä Hughes-pätkä, se on oikeastaan aika pirullinen ja kieroutunut leffa, vaikka onkin teinikomedia. Siinä on rutkasti kekseliästä mustaa huumoria ja viljellään erikoisia sanontoja, jotka ei taida mistään muusta yhteydestä olla tuttuja. How very! What's your damage? Muutenkin leffan dialogit on huippuja, melko rankkaa tekstiä ja sarkasmia ei puutu. Perinteisen teinileffan piirteitä Heathersissa on myös paljon, high school -elämää ja luokkajakoa suosittujen ja muiden välillä. Veronican angsti päiväkirjaansa ja JD:n asenne yhdistettynä siihen mustaan huumoriin tekee kuitenkin selkeän eron perinteisempiin teinileffoihin. Kerrontatyyli on myös täysin omanlaisensa ja kaikki hahmot on tarkkaan hiottuja ja karrikoituja. Leffassa on kuitenkin ihan viestikin, se näyttää huumorin avulla aika rankastikin miten vaikeaa koulumaailma todella voi olla nuorille. Niin ja onhan tämä tietysti ihanan kasari, vaikka aihepiiriltään on aina ajankohtainen.

Heathers on mahtava, suosittelen ehdottomasti mustan komedian ystäville. (Omaan huumoriini uppoaa ainakin täysillä! Olen tosin näyttänyt tämän kolmelle eri kaverille, eikä kukaan ole erityisemmin pitänyt... )



Kuva: weheartit.com

Jun 13, 2011

MovieMonday #3 - Elämän menetetyt tunnit

Movie Mondayn tuorein haaste oli nimetä elokuva, johon kulutetut tunnit haluaisi saada takaisin. Eli se huonoimmista huonoin elokuva. Katson itseasiassa hyvin vähän oikeasti huonoja leffoja, jos joku leffa on vaan ihan liian raskasta katsottavaa ja ottaa päähän liikaa, jätän sen kesken. Ja sitten unohdan koko leffan. Elokuvateatterista en ole tosin koskaan poistunut kesken tai alkanut nukkua (edes leffafestariöinä), mutta en ole mitään erityisen huonoja teatterissa katsellutkaan. Palasin tutkimaan vanhoja Night Visions -juttujani (enemmän vanhan blogin puolella), jos sieltä löytyisi joku unohdettu. Tuskastuttavin kokemus ikinä siellä on ollut Disco 9000 (1976), mutta se oli aamukuuden leffa, joten väsytti ja tuskastutti jo ihan vaan istuminen. Mutta ei se leffakaan ihan juttuni ollut.

Huonoimmaksi leffaksi pitäisikin mielestäni valita sellainen, mihin ei olosuhteet vaikuta. Itseasiassa olen vastannut jo 90-luvulta tähän kysymykseen saman leffan, enkä ole tainnut kohdata sille uutta voittajaa. Viidakon Ykä (1997) oli ihan järkyttävää kuraa ensimmäisellä ja viimeisellä katsomalla, en ole yrityksistä huolimatta kyennyt katsomaan sitä uudestaan. Katsottiin se siis kaveriporukalla yli kymmenen vuotta sitten, joskus yläasteella ollessani. Olosuhteet olivat aika kohdallaan: komedia, hyvä mieli ja iso porukka katsomassa. Muistikuvani leffasta on jo melkoisen hämärät, mutta sen muistan, että muut nauroivat ja minä tuskastelin miten huono se on ja halusin pois. Sen huumori oli vaan niin typerää ja Brendan Fraser ihan käsittämättömän rasittava roolissaan. Katselin hetki sitten tuon alla olevan pätkän ja meinasin repiä hiukset päästäni, en vaan kykene tähän elokuvaan. Onhan tämä enemmän lapsille suunnattua joo, mutta perheleffoistakin löytyy paljon siedettäviä ja hyviäkin elokuvia. Viidakon Ykä ei vaan ole kumpikaan.

Jun 12, 2011

A Tale of Two Sisters

Katselin jonkun aikaa sitten kauhutrillerin The Uninvited (2009) tietämättä siitä sen enempää. Myöhemmin selvitin, että se on remake korealaisesta elokuvasta nimeltä Janghwa, Hongryeon (2003). Sekin tuli nyt katseltua, mutta valitettavasti tosiaan väärässä järjestyksessä. Molemmat tarinat on hyvin samanlaiset: nuoret siskokset yrittävät tulla toimeen isänsä uuden vaimon kanssa. Äitipuoli on vaikuttaa erittäin ikävältä tapaukselta ja tapahtuu outoja asioita, mikä saa tytöt pelkäämään tätä naista.


Pidin The Uninvitedista paljon, sillä sen loppuratkaisu onnistui yllättämään ihan kunnolla. Leffat jotka onnistuu yllättämään jollakin käänteellä niin paljon, että tekisi mieli katsoa heti uudestaan tarkistaakseen olisiko sitä voinut aavistaa jo aiemmin, on mielestäni ihan äärettömän hyviä. Valitettavasti se yllättävyys ei vaan toimi enää toisilla katsomiskerroilla. Vähän harmitti, kun olin jo "pilannut" yllätyksen remakella ja tiesin jo etukäteen alkuperäisen jujun (tosin se olikin hieman erilainen). Leffat olivat tyyliltään aika erilaiset, The Uninvited oli perinteistä jenkkikauhua jatkuvalla jännityksellä, kun taas Janghwa Hongryeon oli enemmän draamaa ja ihmismieleen sukeltelua. Tosin siinä sitten ne muutamat pelottavat kohtaukset olikin oikeasti astetta pelottavampia. Pidin tästä alkuperäisestä todella paljon, se tietyllä tavalla korjasi juuri ne puutteet, joita huomasi The Uninvitedissa. Alkuperäinen oli kivan erikoinen, hyvä tunnelmaltaan ja onnistui mainiosti niissä hyytävissä kohtauksissa. Jos olisin katsonut leffat toisessa järjestyksessä, en olisi ehkä välittänyt tuosta uudesta versiosta ollenkaan niin paljon, sillä sen paras puoli oli juuri se lopun yllätys. Mutta oli siinä uudessakin ihan hienoja pelottelukohtauksia ja olihan se viihdyttävä.


Vaikka tämä katsomisjärjestykseni antoikin kaksi positiivista leffakokemusta, suosittelisin silti ehdottomasti katsomaan Janghwa Hongryeonin ensin, ettei spoilaa mitään tuolla The Uninvitedilla.


Kuvat: suite101.com

Jun 7, 2011

MovieMonday #2 - Rakkain elokuvahahmo

Nyt tuli Movie Mondayn haasteesta niin haastava, että tätä joutui harkitsemaan yönkin yli. Tehtävänä oli siis nimetä rakkain elokuvahahmo. Onhan noita lukuisia loistavia hahmoja, mutta mikä olisi se ihan paras, kaikista rakkain. Lopulta palasin takaisin siihen samaan nimeen, joka ihan ensimmäisenä tupsahti mieleen. On hahmo kuitenkin lempikauhuleffassani ja se on myös suosikkipahikseni. Pitkään yritin miettiä tähän jotain sankarillista hahmoa pahiksen sijaan. Mutta miksi? Tässä on se itselleni rakkain elokuvahahmo:


Kyseessä on siis tietenkin itse Freddy Krueger! Krueger on mainio: se on oikeasti pelottava, mutta samalla myös pirullisen hauska. Krueger onnistuu olemaan hauska niin, ettei leffa muutu täysin komediaksi vaan pysyy yhä pelottavana. Krueger on kekseliäs, miksi kaikki pitäisi tappaa samalla tavalla kun keinoja on niin monia! Lisäksi se on tyylikäs hahmo; erityisen upeita on varjot, joissa erottuvat vain hatun lieri ja veitsenterät. Freddy Krueger on niin onnistunut hahmo, että se pelastaa ne vähän huonommat jatko-osatkin. (Korostettakoon, että puhun Robert Englundin Kruegerista, tuore Elm Street uudella Kruegerilla on näkemättä.) En tiedä onko pelottava kauhutyyppi hyvä valinta rakkaimmaksi elokuvahahmoksi, mutta toisaalta tämä valinta kertoo paljon leffamaustanikin.

Ottamani valokuva New Yorkin Planet Hollywoodista. Hämmennystä  herätti se, että tuo tv-ruutu oli oikeasti kokoajan mustana, enkä  ymmärrä miten siitä tuli tuon näköinen kuvaan. Spooky...

Kuvat:  bizarrebytes.com, horrendous

Jun 2, 2011

It's like our time together is just ours. It's our own creation.

Katselin yhdessä vaiheessa aina jonakin kesäyönä elokuvan Before Sunrise (1995). Viimeksi tein niin kuitenkin vuonna 2007, joten päätin viime yönä pitkästä aikaa katsella sen taas. Tällä kertaa katsoin heti perään sen jatko-osan, Before Sunset (2004). Before Sunrise on ollut yksi lempileffoistani jo vuosia, en tarkalleen muista milloin näin sen ensimmäistä kertaa, joskus 90-luvun puolella kuitenkin. Silloinkin oli kesäyö ja rakastuin leffaan välittömästi. Kun jatko-osa ilmestyi, olin lähinnä kauhistunut. Katselin sen kerran ja inhosin sitä välittömästi. Katsoin leffan vasta nyt uudestaan.


Rakkautta ennen aamua alkaa sillä, kun amerikkalainen Jesse (Ethan Hawke) ja ranskalainen Celine (Julie Delpy) tapaavat junassa Euroopassa. Jesse saa ylipuhuttua Celinen seurakseen Wieniin ja he viettävät siellä yhden yön tutustuen kaupunkiin ja toisiinsa. Before Sunset taas sijoittuu Pariisiin, johon Jesse on tullut mainostamaan uutta kirjaansa. Pariisissa asuva Celine tulee paikalle ja he tapaavat uudestaan yhdeksän vuoden jälkeen.


En oikeastaan osaa eritellä syytä, miksi pidän Before Sunrisesta niin paljon. Jotenkin siinä vaan toimii kaikki. Idea on niin simppeli: tyypit kävelee pitkin kaupunkia keskustellen. Eihän siinä oikeasti juuri mitään muuta tapahdu. Jesse ja Celine ovat kiinnostavia, heidän keskustelunsa on kiinnostavia ja leffan idea on niin yksinkertainen, että se voisi olla todellista elämää. Näinhän ihmiset todellisuudessakin tutustuvat toisiinsa. Hahmot on niin loppuunhiottuja, että niistä tulee todella tuttuja ja rakkaita. Kaikki kommentit, eleet ja ilmeet on osa hahmojen persoonaa. Ympäristönä kaunis Wien on aika täydellinen. Rakastan myös elokuvan loppua, kaikki jää avoimeksi. Mitä enemmän aikaa kuluu alkaa myös arvostaa leffan ysäriyttä.


Oikeastaan ainoa syy, miksen erityisemmin pidä jatko-osasta Rakkautta ennen auringonlaskua: eihän ne asiat noin mennyt. Kun oli katsonut ensimmäistä elokuvaa lähes kymmenen vuotta ja kuvitellut mielessään miten tarina jatkuu, tuntui se vain väärältä, että joku vain ilmottaa että se menikin näin. Näin toisella katsomalla tämä ei kuitenkaan häirinnyt niin paljon, tiesin jo mitä tuleman pitää. Onhan Before Sunset kuitenkin tyylikkäästi tehty ja uskollinen Sunriselle. Se on tyyliltään hyvin samanlainen: Jesse ja Celine kävelevät kaupungilla jutellen ja hahmot ovat yhä uskollisia persoonalleen, vaikka molemmat ovat toki myös kasvaneet. Asian voisi muotoilla niin, että Before Sunset on paras mahdollinen jatko Before Sunriselle, mutta jatko-osaa ei vaan mielestäni olisi pitänyt tehdä.

 

Jesse ja Celine vierailevat muuten myös animaatioleffassa nimeltä Waking Life (2001) hyvin lyhyesti. Waking Life on oikeiden näyttelijöiden päälle animoitu leffa, joten Hawke ja Delpy ovat itse myös mukana.



Kuvat: wikipedia.com, weheartit.com
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...