Apr 6, 2018

I don't want to need you, 'cause I can't have you.

The Bridges of Madison County (1995) sijoittuu 60-luvun maaseudulle. Francesca (Meryl Streep) on hieman elämäänsä kyllästynyt maatalon emäntä, jonka mies ja lapset lähtevät muutamaksi päiväksi matkoille. Pian naisen pihaan ilmestyy eksyksissä oleva valokuvaaja Robert (Clint Eastwood), joka on tullut kuvaamaan lähistöllä olevia katettuja siltoja. Francesca lähtee näyttämään reittiä ja päivä venyykin yhteiselle illalliselle ja myöhäisillan drinkeille tuttavuutta tehden. Robert ja Francesca huomaavat löytävänsä toisistaan juuri sen puuttuvan palasen ja he kokevat kiihkeän muutaman päivän kestävän suhteen.


Tämä Robert James Wallerin kirjaan perustuva Clint Eastwoodin ohjaama Hiljaiset sillat ei ole oikein koskaan herättänyt mielenkiintoani, en ole oikein kokenut olevani sen kohderyhmää. Nyt kuitenkin flunssapotilaana sohvalla maatessani päätin jostakin syystä katsella sen. Eikä leffa ihan juttuni ollut, mutta syy ei ollutkaan se mitä olin ajatellut. Olin nimittäin ajatellut sen olevan liian siirappista rakkaushöttöä siitä kuinka löydetään se loppuelämän ihana kumppani ja vuosisadan rakkaustarina on valmis. Sitähän tämä ei tosiaan ollut, mutta mielestäni leffan tarina oli aika kuvottava. Jep, tämä niin monien hehkuttama suuri rakkaustarina oli mielestäni kuvottava.


Aloitetaan kuitenkin sillä, että Meryl Streep tekee tässä todella upean roolisuorituksen italialaisena herkkänä kotirouvana. Tämä viestii pienillä eleillä ja ilmeillä niin paljon tunteita, että niissä on helppo elää mukana. Eastwood jää (varmaankin tarkoituksella) vähän tämän varjoon, mutta ei tästäkään löydy moitittavaa ja kemiat heillä toimivat hyvin yhteen. Pidin myös elokuvan kauniista maalaismaisemista ja sen rauhallisesta tunnelmasta. Nyt kun tämä on saatu pois alta, päästään siihen kiukkuun. Kaunis tunnelma ei pelastanut sitä, että tämähän oli ihan vain tarina tylsistyneen kotirouvan syrjähypystä! En pysty näkemään mitään suurta rakkautta siinä, että miehensä poissaollessa vaimo hempeilee vieraan miehen kanssa perheen yhteisessä kodissa. Vaimo, jonka parisuhteessa on periaatteessa kaikki hyvin, mutta vähän vain tylsistyttää. Eikä tätä jälkikäteen edes kaduta tai harmita aviomiehen puolesta. Elokuvassa tehdään Francescasta uhri, se raukka, joka joutuu elämään loppuun asti väärän miehen kanssa tylsää elämää. En voi ymmärtää, miten tämä on niin monien mielestä kaunis rakkaustarina. Enkä nyt voi vastustaa kiusausta todeta, että tuskin näin myönteisesti suhtauduttaisiin asetelmaan, jossa vaimo ja lapset lähtevät reissuun ja mies kutsuu vieraan naisen seuralaisekseen siksi aikaa... Hiljaiset sillat voi ehkä olla jollekin keski-ikäiselle tylsistyneelle kotirouvalle kiva pako todellisuudesta, mutta minut se näemmä sai vain pahalle päälle!


Mar 18, 2018

DVDs + BDs

Nyt voisi olla sopiva hetki esitellä muutama viime kuukausien aikana tehty leffaostos. 


Kauhua on tullut hankittua harmittavan vähän viime aikoina, mutta yllä olevan kuvan ylärivistä löytyy jotakin: Sleepwalkers (1992), Fright Night (2011) ja Christina's House (2000). Sleepwalkersista ja Christina's Housesta en ole täysin varma, että olenko nähnyt niitä aiemmin, mutta tuo Fright Nightin uusintaversio on ainakin näkemättä. Alarivistä löytyy Animal Factory (2000), jota en myöskään ole nähnyt, mutta raaka vankilaleffa kuulostaa vain ja ainoastaan hyvältä. Kotimainen Teit meistä kauniin (2016) tuli katsottua ihan leffateatterissa, siitä löytyy arvostelu täältä. Kuvassa viimeisenä on The Master of Disguise (2002), jonka hankkimista en osaa perustella kuin sillä, että se maksoi kirppiksellä 0,10 euroa. En kyllä ehkä uskalla koskaan edes katsoa sitä. 


Keskimmäisestä kuvasta löytyykin sitten kunnon setti Disneyn klassikkoja: Pinocchio (1940), Dumbo (1941), Bambi (1942), Cinderella (1950), Lady and the Tramp (1955), The Jungle Book (1967), The AristoCats (1970) ja Robin Hood (1973). Olin aiemmin hankkinut hyllyyni vain muutamia  suurimpia suosikkejani Disney-klassikoista, mutta nyt olen sitten kuitenkin ostanut vähän lisää näitä lapsuuden suosikkeja. Kaikkia ei ole tosin tarkoitus kerätä, vain ne joista lapsenakin pidin. Vuonna 1997 näemmä päätin olevani ihan liian vanha piirroselokuville, sillä siitä eteenpäin en ole nähnyt yhtäkään uutta Disneyn piirrettyä (esim. täällä listaus)! Näistä tuohon vuoteen mennessä ilmestyneistä hyllyssäni on nyt 21/34 ja vielä kaksi tulee varmaankin hankittua jossakin vaiheessa. 


Lopuksi vielä muutama blu-ray, joka on siis formaatti, johon en vieläkään oikein osaa suhtautua mitenkään. Enhän olekaan kuin kymmenen vuotta pohtinut, että mitähän mieltä nyt olisin niistä (täällä ensimmäinen tekstini aiheesta)! Tällä hetkellä ostan mieluiten leffani kirppikseltä ja DVD-muodossa, mutta uudet elokuvat tulee kyllä hankittua suurimmaksi osaksi kuitenkin blu-rayna. Näistä kuudesta elokuvasta neljä kävin katsomassa leffateatterissa, mutta kuvan ensimmäinen Mother! (2017) sekä viimeinen Blade Runner 2049 (2017) tuli katsottua vasta kotisohvalla. Mother! oli valitettavasti vähän pettymys, mutta Blade Runner 2049 oli taas erittäin hyvä. Erinomaisia olivat myös ne teatterissa katsotut kuvan loput neljä elokuvaa: Beauty and the Beast (2017) (arvostelu täällä), La La Land (2016), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Logan (2017). 

Mar 8, 2018

Honey, I'm too tired to slap you. Bash your face up against my palm.

Pitkästä aikaa tuli hankittua pari sarjaboksia ihan omaan hyllyyn! Olen itseasiassa haikaillut jo monia vuosia Will & Grace -boksin perään, mutta sen hinnat on ollut kaikkialla ihan mahdottomia. Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein löysin sen todella hyvästä alesta nettikaupasta. Tämä  kyseinen boksi sisältää siis kaudet 1-8, eli ne vuosina 1998-2006 esitetyt ns. alkuperäiset kaudet. Sarjahan sai viime vuonna taas jatkoa ja ilmeisesti tiedossa on ainakin pari kautta lisää. En itseasiassa tarkkaan muista milloin aloin katsomaan Will & Gracea, mutta en ole sitä ainakaan ihan alusta asti katsonut. Muistan kun näin sen jatkuvasti jossain ohjelmaoppaissa mainittuna ja nimensä takia yhdistin sen samaan aikaan pyörineeseen (erittäin rasittavaan ja ärsyttävään) Dharma & Greg -sarjaan. Joskus kuitenkin vähän vahingossa näinkin pätkän Will & Gracea ja olin ihan myyty, siinähän oli kerrassaan mahtavaa huumoria! Sen jälkeen seurasinkin sitä aika tiukasti, mutta en ole koskaan nähnyt kaikkia jaksoja. En siis malta odottaa, että pääsen vihdoin tämän boksin kimppuun. 


Samassa nettikaupassa sattui olemaan alehinnoin muitakin 90-luvun sarjoja ja hetken aikaa ostoskorini olikin aika huima... Lopulta sain hillittyä itseni ja hankin lisäksi vain Charmed-boksin. Olen tätäkin ollut ostamassa useampaan kertaan, mutta nyt sen sai niin halvalla, ettei voinut enää jättää väliin. Tämä boksi sisältää sarjan kaikki kahdeksan kautta, joita siis esitettiin vuosina 1998-2006. Blogiani pidempään lukeneille tuskin tulee yllätyksenä, että erityisesti nuorempana olin erittäin innostunut kaikista noitajutuista, eikä tämä Siskoni on noita ollut poikkeus. Tämä olikin ihan suosikkejani tuolloin, mutta lopetin sen katsomisen oikeastaan pian sen jälkeen kun Shannen Doherty jäi sarjasta pois kolmannen kauden päätteeksi. Jostakin syystä en innostunut ollenkaan Rose McGowanista "korvaajana" (vaikka näyttelijästä muuten pidänkin) ja pikkuhiljaa sarjan seuraaminen hiipui kokonaan. Nyt on kiva päästä näkemään uudestaan ainakin ne kolme ensimmäistä kautta ja tahdon myös antaa uuden mahdollisuuden lopuillekin kausille!


Mar 5, 2018

Oscars 2018

Juhlinnat on taas ohi ja Oscar-pystit on nyt ojennuttu jo 90. kertaa elokuva-akatemian valitsemille voittajille. Voittajat päivitin tuttuun tapaan eilen julkaistuun veikkaustaulukkoon ja veikkauksien osalta voin vain todeta, että tuttuun tapaan meni sekin. Onnistuin veikkaamaan oikein 11/24 ja kaverini taas tiesi aika huikeat 19/24! Pari pistettä lisää olisin voinut saada jättämällä vastamatta omia henkilökohtaisia suosikkejani (esim. Loving Vincent, Disaster Artist), mutta halusin silti ns. antaa ääneni niille. James Francoon kohdistuneiden ahdistelusyytteiden vuoksi en enää uskonut tuon Disaster Artistin mahdollisuuksiin edes käsikirjoituksen osalta, muita ehdokkuuksia sille ei sitten annettukaan. Animaatiosta taas voiton nyt vie aina Disneyn/Pixarin uusin, oli se mikä tahansa ja sen vuoksi harmittaakin Loving Vincentin puolesta. Enkä nyt yhtään väheksy Cocoa, se voi olla oikein hyvä myöskin. Parhaan leffan pystin kohdalla uskoin aika vahvasti The Shape of Waterin voittoon, mutta silti menin veikkaamaan Three Billboardsia. Ei olisi pitänyt katsoa miten Golden Globeissa kävi! 


Juontajana toimi viime vuoden tapaan jälleen Jimmy Kimmel, joka on sellainen aika varma ja turvallinen valinta. Vähän ilkikurista läppää, mutta ei pahaa ilkeilyä. Ymmärrettävästi paljon esillä oli myös Me Too/Time's Up -kampanjat, joita käsiteltiin jo punaisella matolla kuten myös alkuspiikissä ja myöhemmissäkin puheenvuoroissa. Naispääosan voittaja Frances McDormand piti melkoisen mahtipontisen ja tunteikkaan puheen naisten kunnioittamisesta elokuva-alalla ja pyysi jopa kaikkien kategorioiden naisehdokkaita nousemaan seisomaan yhdessä. Noin muuten kiitospuheet olivat aika tasaisen tavallisia, mitään erityistä niistä ei jäänyt mieleen. Parhaan elokuvan pystin tulivat muuten viime vuoden tapaan jakamaan Faye Dunaway ja Warren Beatty ja olikin varsin hyvä, ettei sitä viime vuoden voittajasekoilua yritetty vain lakaista maton alle, vaan siitä heitettiin vitsiä useampaankin kertaan. 


Omia henkilökohtaisia lempihetkiäni gaalassa olivat koostepätkät vanhoista Oscar-elokuvista. Olen aina pitänyt näistä vanhojen muisteluista Oscareissa, sillä minulle Oscar-gaala on eniten juhla elokuvalle, eikä pelkkä palkintotilaisuus. Oli hienoa nähdä pätkiä niistä lukuisista upeista elokuvista, joita on näiden kuluneiden 90 vuoden aikana huomioitu ehdokkuuksilla ja voitoilla. Näiden pätkien näkeminen suorastaan herkisti ja taisin henkäistä ääneenkin, että olipas siinä paljon hyviä elokuvia. Samoin olisi hienoa yhä nähdä Oscar-yleisön joukossa vanhoja kunnon elokuvatähtiä, mutta harmillisen vähän niitä siellä on. Totean tämän joka vuosi, myönnettäköön! Yksi lempihetkistäni oli myöskin se kun (mahtavan Pearl Jamin) Eddie Vedder ilmestyi lavalle laulamaan kitaransa kanssa, vaikka se olikin se surullinen kuluneen vuoden aikana menehtyneiden muisteluhetki. Kaiken kaikkiaan tämän juhlavuoden Oscar-kekkerit olivat oikein onnistuneet, hieno ja tunnelmallinen juhla oli! Myöskin Suomen selostamossa oli jälleen asiallinen meno. 

Kisastudion herkut

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...