Dec 10, 2017

The outcome of this war wont be decided tonight. I don't think anyone would criticize us for laying down our riffles on Christmas Eve.

Joyeux Noël (2005) on tositapahtumiin perustuva elokuva aselevosta ensimmäisessä maailmansodassa jouluna 1914. Muutamien metrien päässä toisistaan juoksuhaudoissa majailevat saksalaiset, ranskalaiset ja skotlantilaiset sotilaat päättävät yhdessä toimin pitää välirauhan jouluaattoillan ja joulupäivän ajan. He kohtaavat ei-kenenkään-maalla, jossa he paiskaavat kättä ja viettävät joulua laulaen, juoden ja pelaten yhdessä hyvässä hengessä. Välirauhan jälkeen sodan on kuitenkin jatkuttava entiseen malliin.


Kuulin tästä Päivä ilman sotaa -elokuvasta viime vuonna joulun alla. Todennäköisesti olen joskus historian oppitunnilla ennenkin kuullut joulun aselevosta, mutta kouluajoista alkaa ilmeisesti olla jo niin pitkä aika, että viime vuonna tieto tuli jälleen täytenä yllätyksenä. En suoraan sanoen osannut edes kuvitella, että välirauha sodassa voisi olla mitenkään mahdollista. Eikös ne sotilaat vaan tapa armotta kaikki, jotka sattuvat eteen tulemaan? Tajuan kyllä, että oma mielikuvani sodassa olemisesta on hyvin rajoittunut ja tämän vuoksi halusinkin päästä näkemään Joyex Noëlin. Tämä olikin varsin silmiä avaava ja hyvin koskettava jouluelokuva. Se toi silmien eteen sen, kuinka nuo urheat sotilaat kuitenkin kaipasivat kotia, perhettään ja jouluakin. Sen, kuinka näistä jokainen tarvitsi tuon rauhan hetken, jolloin sai unohtaa sotimisen ja jakaa yhdessä pullollinen lämmittävää juomaa, kauniita joululauluja ja hengellinen hartauskin. Oli kylmäävää nähdä, kuinka heidän piti taas asettua toisiaan vastaan ja jakaa luoteja niille samoille tyypeille, joiden kanssa muutama tunti sitten jaettiin kokemuksia koti-ikävästä. Joyex Noël oli siis upea elokuva, joka sai minut ihan eri tavalla joulumielelle kuin ne iloiset joulunpunaiset rallattelut. Se näytti, kuinka joulu yhdistää niin suurta osaa maailmasta ja voi saada aikaan jopa hetkellisen rauhan sodan keskelle. Joyex Noël ansaitsee ehdottomasti paikan parhaiden jouluelokuvien kärkisijoilla ja suosittelen sitä suuresti.


Dec 9, 2017

Maximum Halloween 3017, perjantai

Perjantaina kävin katsomassa Night Visionsissa Mark L. Lesterin ohjaaman elokuvan Commando (1985). Näytöksessä oli paikalla myös ohjaaja itse, joka vastaili kysymyksiin ja jakoi nimmareita leffan päätyttyä. Seuranani oli kolme todellista Commando-fania ja itsehän en ollut koskaan aiemmin nähnyt koko leffaa! Olin tosiaan monta vuotta elämästäni sitä mieltä, että en pidä toimintaleffoista, vaikka en koskaan ollut antanut niille mahdollisuutta. Nykyään tulee niitäkin katsottua (ja toki myös pidän monista), mutta kun oli ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästään lähes kokonaan katsomatta toimintaleffoja, niin on niistä yhä jokunen näkemättä...


Erikoisjoukkojen upseeri John Matrix (Arnold Schwarzenegger) on jättänyt vaarallisen työnsä ja elää nyt rauhallista perhe-elämää tyttärensä Jennyn (Alyssa Milano) kanssa. Vanhat työkuviot kuitenkin palaavat tämän luokse, kun kostonhimoiset palkkasotilaat kaappavat tyttären Johnin silmien edestä ja tuuppaavat miehen lentokoneeseen suorittamaan antamaansa tehtävää. John onnistuu kuitenkin pakenemaan ja lähtee etsimään miehiä, joilla Jenny on panttivankina. Avukseen John saa lentoemäntä Cindyn (Rae Dawn Chong), jonka avulla he löytävätkin oikean paikan. John varustautuu päästä varpaisiin järeisiin aseisiin, kaivaa muskelinsa esiin ja astelee itsevarmasti kohti taistoa.


Leffan päätyttyä kolme päätä kääntyi katsomaan minua kysyvänä: "No?". Vastaukseni tuolloin ja yhä on, että olihan se kova. Osansa teki toki nuo melkoiset olosuhteet, joissa pääsin katsomaan Commandoa ensimmäistä kerta. Ensinnäkin se yleisö oli täynnä faneja ja aplodit sekä hurraahuudot raikuivat koko leffan ajan. Myöskin Arskan repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen siihen malliin, että en saanut selvää, että mitä siinä oikeasti edes sanottiin. Let off some steam, Bennett. Toisekseen näytöksen jälkeen oli tosiaan Q&A-tilaisuus ohjaaja Mark L. Lesterin kanssa. Kysymykset olivat vähemmän yllättävästi hyvin pitkälti Schwarzeneggeriin liittyviä ja kyllähän se Lester jaksoi tarinoidakin. Itse Commandosta todettakoon se, että monien muiden aikuisiällä näkemieni toimintaleffojen tapaan tämäkin oli paljon muuta kuin sitä silmitöntä ja kasvotonta räiskintää. Siinä oli myös hyvää seikkailuhenkeä ja jännitystä, mutta leffan suurin taika taitaa kuitenkin olla Arskan persoona. Mies pääsi tässä näyttämään ilmeisesti aika ensimmäisiä kertoja komediallista puoltakin ja laukoo monia hyviä reploja. Ja onhan ihan se varsinainen toimintapuolikin tässä varsin viihdyttävää, varsinkin kun Arska lahtasi vihollisia sarjatulituksella ja vastustajat vain ampuivat huteja sinne tänne. Pidin siis Commandoa oikein viihdyttävänä toimintaelokuvana, joka toimi erittäin hyvin näin valkokankaalta katseltuna loppuunmyydyssä leffasalissa.


Nov 26, 2017

Maximum Halloween 3017, torstai

Polkaisin omalta osaltani Night Visions Maximum Halloween 3017 -elokuvafestarit käyntiin Kinopalatsissa James Francon ohjaamalla elokuvalla The Disaster Artist (2017). Elokuva perustuu Greg Sesteron kirjoittamaan kirjaan The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Film Ever Made. Niin kirja kuin tämä tuore elokuva kertovat siis tarinaa siitä, kuinka kulttimaineeseen noussut maailman huonoimmaksi leffaksi nimetty Tommy Wiseaun elokuva The Room (2003) sai alkunsa. 


The Disaster Artist alkaa siitä, kun Greg Sestero (Dave Franco) kohtaa ensimmäistä kertaa Tommy Wiseaun (James Franco) San Franciscossa teatterikurssilla. Vaikka Tommy vaikuttaa hieman erikoiselta tyypiltä, eikä esimerkiksi suostu kertomaan mistä on oikeasti kotoisin tai kuinka vanha hän on, tulee heistä hyvät kaverukset. He jopa muuttavat kämppiksinä Tommyn Los Angelesin asuntoon ja yrittävät saada näyttelijäuransa käyntiin. Rooleja ei vain tunnu löytyvän ja Tommy päättää kirjoittaa itse oman käsikirjoituksensa, johon he molemmat pääsevät päärooleihin. Tommy toimii myös itse elokuvan ohjaajana ja tuottajana, eikä tämä myöskään ole valmis vastaanottamaan muilta mielipiteitä siitä, miten elokuvaa tehdään. Kaverusten välit rakoilevat projektin myötä, mutta lopulta syntyy elokuva nimeltään The Room.


Näin The Roomin ensimmäistä kertaa juuri Night Visionsissa vuonna 2012 (täällä siitä) ja siitä lähtien se onkin pyörinyt festareilla ihan joka vuosi. Kävin itsekin katsomassa sen toista kertaa vuonna 2015 (täällä taas siitä) ja onhan tuo nyt jo päätynyt omaankin hyllyyn. Jenkeissä tästä näytetään säännöllisin väliajoin keskiyön näytöksiä ja leffa on tosissaan noussut melkoiseksi kulttiklassikoksi. Olikin erittäin kiinnostavaa päästä nyt ikään kuin kurkistamaan kulissien taakse, että miten ihmeessä tämä elokuva tuli ylipäänsä tehdyksi. Siinä The Disaster Artist onnistuukin erinomaisesti, se raottaa tarinaa juuri sopivasti Greg Sesteron näkökulmasta, mutta jättää kuitenkin Tommy Wiseaun yhä mysteeriksi, jota hän on lähimmille ystävilleenkin. James Franco tekee aika täydellisen roolisuorituksen Tommyna. Ensinnäkin tämä imitoi äärimmäisen taitavasti Wiseaun eleitä, ilmeitä ja puhetta, joten oli todella helppoa kuvitella katsovansa ihan sitä aitoa oikeaa Tommya. Toisekseen mies onnistuu saamaan hahmosta esille tuon outouden ja koomisuuden, mutta samalla näyttää tästä myös herkemmän ja koskettavamman puolen.


En itseasiassa pidäkään Disaster Artistia varsinaisena komediana, vaikka siinä toki oli niitä lukuisia erittäin hauskoja kohtauksia. Se on mielestäni enemmän draamaelokuva ja välillä tuntuikin väärältä kun yleisössä tunnuttiin nauravan vähän joka asialle (samalla kun itse melkein nieleskelin itkua). Elokuvassa tuotiin hyvin esille niin Gregin kuin Tommyn haasteita selviytyä elokuvamaailmassa ja elämässä yleensäkin. Kuitenkin tämä oli hyväntuulinen elokuva ja leffateatterista lähti hymyssä suin kotiin. Night Visionsin yleisöäänestyksessä annoin tälle muuten täydet viisi tähteä. The Disaster Artist oli siis mielestäni todella hyvä elokuva ja suosittelen tätä ainakin The Roomin ystäville. Tämä tulee ensi tammikuussa myös yleiseen levitykseen Suomen elokuvateattereihin!


Nov 5, 2017

Great artists are not peaceful souls.

Loving Vincent (2017) on maailman ensimmäinen kokopitkä käsinmaalattu elokuva. Elokuvassa on vuosi 1891 ja on kulunut vuosi taiteilija Vincent van Goghin kuolemasta. Armand Roulinilla on hallussaan viimeinen Vincentin kirjoittama kirje, jota hän lähtee viemään taiteilijan läheisille. Matkallaan Armand oppii paljon lisää Vincentin elämästä ja varsinkin tämän viimeisistä hetkistä pienessä ranskalaiskaupungissa. Tarinoita kuultuaan Armand alkaa epäillä, että van Goghin väitetyn itsemurhan takana olisikin jotain epäilyttävää ja mies alkaa selvittää asiaa. 


Kävin katsomassa tämän Loving Vincentin jo itseasiassa tuossa kauhuputken keskellä pari viikkoa sitten, mutta haluan nyt vielä palata siihen, sillä se oli kerrassaan loistava elokuva! Taustaksi kerrottakoon, että pidän todella paljon Vincent van Goghin maalauksista ja upea Tähtikirkas yö on kaikista maailman maalauksista kolmen suosikkini joukossa. Kun näin tämän elokuvan trailerin jossakin Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä, tiesin, että tämä kokonaan käsin kankaalle van Goghin tyyliin maalattu elokuva on päästävä näkemään. Kävinkin katsomassa sen ensi-iltaviikonloppuna Tennispalatsissa, jossa oli vierailemassa myös muutama tätä leffaa maalaamassa olleita taiteilijoita. Loving Vincentiä oli tosiaan maalaamassa jopa 150 taiteilijaa, joista jokaisen tuli ensin omaksua van Goghin maalaustyyli. Elokuvassa olikin kokonaisuudessaan lähes 70 000 öljyvärityötä ja sen tekemiseen meni aikaa useampi vuosi. 


Kaikki tuo vaiva oli kuitenkin täysin vaivan arvoista, sillä Loving Vincent oli todella upea ja taianomainen elokuva! Oli huippua vähän väliä tunnistaa siitä tuttuja maalauksia, sillä suurin osa kohtauksista oli suoraan van Goghin eri maalauksista poimittuja. Vaikka leffa olikin koostettu useista erillisistä maalauksista vuosien varrelta, oli niitä käyttämällä kuitenkin saatu rakennettua hyvä ja toimiva juoni. Se oli oikeastaan rikosmysteeri, jossa Armand yritti selvittää mahdollista syyllistä Vincentin kuolemaan pikkuhiljaa saamiensa vihjeiden perusteella. Katsoessa vain odotti mielenkiinnolla sitä seuraavaa juonenkäännettä - mitä nyt seuraamista vain meinasi välillä haitata se, että jäi lumoutuneena tuijottamaan jonkin maalauksen upeutta! Elokuva oli myös aika koskettava, sillä vaikka useat Vincent van Goghin maalaukset ovat tuttuja, niin miehen elämästä ja persoonasta en tiennyt kovinkaan paljoa tätä ennen. Onneksi tarina on vielä päätetty kertoa kokonaan näillä öljyvärimaalauksilla, sillä näyteltynä tai tietokoneella piirrettynä animaationa siinä ei olisi ollut ollenkaan samaa tunnelmaa. Loving Vincent oli siis mielestäni kaikin puolin mahtava elokuva ja hieno elämys, ehdottomasti yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni uusista elokuvista. Suuret suosittelut tälle! 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...