Oct 20, 2017

That's what babysitters do!

Viides kauhuputken leffa oli viime perjantaina julkaistu The Babysitter (2017). Cole (Judah Lewis) on kiusattu 12-vuotias poika, jolla vieläkin käy lapsenvahti pitämässä seuraa. Colen lapsenvahti Bee (Samara Weaving) on kuitenkin kaunis nuori nainen, johon poika onkin aika ihastunut. Eräänä iltana Cole päättää käydä vakoilemassa, että mitä Bee tekee sillä välin kun tämä on yöunilla. Taloon lappaakin joukko Been kavereita pitämään hauskaa, mutta Colen kauhuksi nuorten pussailut pullonpyörityksen lomassa muuttuvatkin kesken kaiken veren vuodattamiseksi paholaiselle! 


Olen katsonut Netflixistä paljon sen omia sarjoja, mutta muistaakseni aiemmin en yhtäkään varsinaista Netflix-leffaa. Sarjojen perusteella sieltä joukosta voi tehdä todellisia löytöjä, joten olin myös aika toiveikas tämän Netflixin julkaiseman The Babysitterin suhteen. Eikä onneksi tarvinnut pettyä! Tässä leffassa riitti menoa ja meininkiä ja verta roiskuteltiin ihan kunnolla (litratolkulla). The Babysitter ei oikeastaan ollut yhtään pelottava elokuva, se oli huvittelua ja hauskanpitoa goren kanssa. Mieleeni tuli itseasiassa monissa kohdissa Ash vs. Evil Dead -sarja, siis noin tyylillisesti ja huumorin puolesta. Toisaalta mieleen tuli myös Yksin kotona -elokuvat! Tässä leffassa Cole pääsi ideoimaan mitä kekseliäämpiä aseita ja ansoja päästäkseen eroon perässään juoksevista pahiksista (tässä tapauksessa saatananpalvojateineistä). Yksin kotonakin on oikeastaan aika raaka, mutta tässä Babysitterissä mentiin vähän eri asteelle vaikka sen veren litramäärän suhteen. Pääosien näyttelijät olivat myös varsin asiallisia ja sopivat rooleihinsa erittäin hyvin. Ja oli muuten ihan virkistävää nähdä saatananpalvojina mustaanpukeutuvien metallistien sijaan niitä koulun suositumpia blondeja ja urheilijoita - niitä jotka perinteisesti ovat olleet niitä kauhuleffojen uhreja! The Babysitter oli siis mielestäni viihdyttävä kauhukomedia, jonka parhaita puolia oli sen toimiva ja menevä huumori.  


Oct 15, 2017

I can come in anytime I want. And I can get you, anytime I want.

Neljäntenä vuorossa on uudehko kauhuleffa Hush (2016). Kauhukirjailija Maddie (Kate Siegel) on ollut 13-vuotiaasta lähtien sekä kuuro että mykkä ja tämä asuu yksin suuressa talossa metsän keskellä. Eräänä iltana iltana tämä saakin läppärilleen omasta puhelimestaan lähetettyjä valokuvia, jotka on otettu hänestä juuri sillä hetkellä. Naamioitunut mies (John Gallagher Jr.) vaanii naista ase kainalossaan, mutta onnekseen Maddie on saanut miehen suljettua talon ulkopuolelle. Välissä on kuitenkin vain muutama kerros lasia ja mies ei aio luovuttaa. 


Katselin tämän Hushin yksin kotona pimeällä, joten olosuhteet tällaiselle leffalle oli ainakin varsin kohdallaan! Leffan asetelma oli myös herkullinen, toki näitä nainen yksin kotona ja murhaaja vaanii ulkona -elokuvia on olemassa pilvin pimein, mutta tähän toi vielä lisämausteensa tuo puoli, että uhri oli täysin kuuro. Ja tätä puolta myös hyödynnettiin taidokkaasti. Maddie ei tietenkään ikinä pystynyt kuulemaan missä päin murhaaja kulki, eikä sen paremmin myöskään tiennyt kuinka kovaa meteliä itse piti kulkiessaan. Siinä vaiheessa kun nainen ei vielä tiennyt, että joku vaanii tätä, hyödynnettiin myös hyvin tilanteita, joissa mies pällisteli vain muutaman metrin päässä tai vaikka hakkasi nyrkeillä ikkunalasia. Itseasiassa olisin toivonut, että tätä tietämättömyyden vaihetta olisi jatkettu vielä pidempäänkin. Aina välillä katsoja myös asetettiin Maddien saappaisiin ja pääsi seuraamaan tilannetta itsekin ilman ääniä. Tosin silloin kuitenkin katsoja näki mitä tapahtui tietämättömän Maddien selän takana ja teki mieli (turhaan) huutaa televisiolle, että käänny nyt ympäri! Maddien hahmo oli lisäksi hyvin pidettävä ja katsojana ihan oikeasti toivoi, että tätä jotenkin onnistuisi selviytymään tilanteesta. Minulle tuli tästä muuten mieleen sisilialainen elokuva Salvo (arvostelu täällä), jossa oli hieman samaa asetelmaa sillä poikkeuksella, että siinä vainottu nainen oli sokea ja oli tilanteen tasalla vain äänien avulla. Hush oli siis mielestäni varsin onnistunut kauhuleffa, sen tunnelma oli hyvin jännittävä ja vaikka sen juoni tietyllä tapaa kulkee tuttuja reittejä, se pitää myös mielenkiinnon yllä loppuun asti. 


Oct 12, 2017

And don't anyone say "April Fool's" again or I'll rip them apart!

Kolmas kauhuilu oli April Fool's Day (1986). Muffy (Deborah Foreman) on kutsunut yhdeksän opiskelijakaveriaan viettämään aprillipäivän viikonloppua saarella sijaitsevalle kartanolleen. Muffy onkin keksinyt kavereiden kiusaksi pieniä kepposia aprillipäivän kunniaksi niin pierutyynyjen kuin hajoavien tuolien muodossa. Kaverusten hauskanpito muuttuu kuitenkin viikonlopun edetessä todelliseksi kauhuksi, sillä kartanolla heiluu myös murhaaja ja nuorista yksi toisensa jälkeen kokee karun kohtalon. 


April Fool's Daysta on hyvin vaikeaa kirjoittaa spoilaamatta kaikkea. Todettakoon sen verran, että mielestäni tästä leffasta ensimmäiset 85 minuuttia on aika loistavia ja loput viisi minuuttia todellinen lässähdys. Tiedän, että tuo leffan loppu jakaa mielipiteitä, toiset pitävät sitä nerokkaana ja toisten mielestä se on ihan hirveä. Myönnän kyllä, että se loppu on toki muistettava ja omaperäinen, mutta kyllä se vain mielestäni latistaa sen hyvän slasher-meiningin. April Fool's Dayn asetelma on oikein oivallinen, on joukko nuoria aikuisia hengailemassa keskenään saarella vähän pelottavassa kartanossa. Kaikilla on hauskaa, mutta sitten niitä tyyppejä alkaakin kadota ja myöhemmin taas ilmestyä raatoina takaisin mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Ei nyt niin omaperäistä, mutta erittäin toimivaa. Tietyllä tapaa tämä on aika "kiltti" kauhuleffa, siinä ei hirveämmin revitellä millään, verta ja suolenpätkiä ei roiskita, eikä paljasta pintaakaan vilautella juurikaan. Se on kuitenkin jännittävä ja siinä on hyvä tunnelma - ja pakko myös mainita, että tässä on mielestäni kasarikauhuleffaksi oikein hyvät näyttelijätkin. Hahmot ovat oikeastaan jopa aika pidettäviä! April Fool's Day on siis mielestäni suurimmaksi osaksi erittäin viihdyttävä kauhuleffa, jonka loppuosan yrittää vain jokaisella katsomiskerralla unohtaa. 


Oct 8, 2017

This ain't my first barbeque, son! And it surely won't be my last!

Halloweenin kauhuputken toinen elokuva oli 2001 Maniacs (2005). Joukko opiskelijoita on matkalla Floridaan viettämään villiä kevätlomaa. Matka vie Pleasant Valley -nimisen kyläpahasen läpi, jonne he pysähtyvät tutustumaan paikallisiin, jotka kertovat, että siellä on juuri alkamassa kunnon grillibileet. Nuoret päättävätkin liittyä pormestari Buckmanin (Robert Englund) johtaman joukon juhliin, joista ei tunnu loppuvan ruoka, juoma tai rietastelu. Pikkuhiljaa he kuitenkin saavat huomata, että paikallinen porukka tuntuu olevan vähän vinksallaan, eikä se grillissä kuumentuva liha välttämättä olekaan eläimistä peräisin.


Tämä Tim Sullivanin ohjaama leffa on remake vuoden 1964 elokuvasta Two Thousand Maniacs!, jota en valitettavasti ole nähnyt, joten minkäänlaista vertailua ei nyt ole luvassa. 2001 Maniacs ei ole millään tapaa pelottava elokuva, siinä ei edes yritetä luoda jännittävää tunnelmaa, eikä siinä säikytellä. Sen sijaan se on kunnon splatteri, jossa yritetään kokoajan luoda toinen toistaan verisempiä ja raaempia kohtauksia huumorin saattelemina. Tässä tietyllä tapaa onnistutaankin hyvin, sillä leffan kaupunkilaisnuoria pistetään palasiksi mitä kekseliäimmillä tavoilla. Täytyy vain todeta, että ihan tämän tyyliset splatterit eivät ole oikein makuuni. Minua ei haittaa suolenpätkät ja muut revittelyt, mutta tässä tuo huumoripuoli oli vain kerrassaan tyhmää. En löytänyt tarpeeksi huumoria kylän maalaisjunttien jutuista ja taisin naurahtaa vain kerran tai pari jollekin irtopäälle. Olisin myös toivonut tähän leffaan edes pienen ripauksen jännitystä. Nyt siinä siirryttiin suoraan siihen veriroiskutteluun ilman minkäänlaista tunnelman luomista. Leffasta oli selvästi yritetty tehdä ihan vain kreisi, mutta mielestäni tässä ei sitten toisaalta ollut sellaista taitavaa hullutteluakaan tarpeeksi. Englund oli ihan hyvä roolissaan ja oli tässä leffassa tosiaan sitä kekseliäisyyttäkin, mutta se ei nyt ihan riittänyt ja 2001 Maniacs oli mielestäni lopulta vain aika kehno kauhupätkä.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...