Movie Mondayn viikon haaste oli yksinkertaisesti tehdä lempiohjaajien top 3 -lista. Kaksi ensimmäistä olivat selkeitä valintoja, mutta kolmannen sijan olisin voinut jakaa ainakin viiden eri ohjaajan kanssa. En tykkää tehdä minkäänlaisia top-listauksia, koska niistä tulee vain paha mieli, kun ei millään pysty mahduttamaan kaikkia hyviä listalle. Tuntuu niin väärältä jättää tältä listalta pois niin moni mahtava tekijä! Näitä kolmea ohjaajaa yhdistää se, että aina kun tietää näiltä tulevan jotain uutta, menee se aiheesta huolimatta välittömästi must see -listalle.
Ihan siitä syystä, että jo ennen kuin tajusin leffojen ohjaajista yhtään mitään, oli lempileffojeni joukossa lukuisia Burtonin leffoja. Ja yhä ne on siellä.
Syyksi voisi mainita miehen kaikki leffat ja sen, että edellisten ohjaajien tapaan Tarantinon uusia leffoja odottaa aina suurella mielenkiinnolla. Tähän olisi voinut valita useammankin ohjaajan, joilta mahdollisesti löytyy parempia leffoja, mutta Tarantino siitä syystä, että kaikki tämän leffat jaksaa innostaa.
Pearl Jam Twenty (2011) on Cameron Crowen tekemä dokumentti kaksikymppisiään juhlivasta seattlelaisesta bändistä. Dokumentissa nähdään haastatteluja sekä livemateriaalia Pearl Jamin keikoilta kuluneen 20 vuoden varrelta sekä ihan tuoretta kuvaa nykypäivältä.
Harmittaa vieläkin, etten päässyt syksyllä katsomaan tätä valkokankaalta, vaikka lippukin oli jo hankittuna. Enkä oikein osaa sanoa tästä dokumentista mitään ihmeellistä, vaikka haluaisin. Pearl Jam kun on yksi suurimmista lempibändeistäni, oikeastaan ainoa yhä keikkaileva bändi, jonka haluaisin palavasti vielä joskus päästä kokemaan livenä, mutta vielä ei ole tullut sitä mahdollisuutta. Tämän upeasti toteutetun dokumentin on saanut aikaan musiikkitoimittajanakin toiminut ja hienoja elokuvia ohjannut Cameron Crowe. Jäljestä näkeekin, että on ollut taitava ja asiansa tunteva tekijä ja tarjolla on paljon kiinnostavia ja harvinaisiakin pätkiä menneiltä vuosilta, erinomaisia haastatteluita, mahtava tunnelma - puhumattakaan siitä tärkeimmästä: loistavaa musiikkia. Dokumentista tekee kiinnostavan se, ettei se keskity mihinkään bändin ryyppyputkiin ja kiertueilla kaadettuihin naisiin, vaan enemmänkin ihan musiikkiin ja bändin aatteisiin sen takana. Se ei oikeastaan ole kovin iloinen ja hilpeä dokkari, vaikka niitäkin hetkiä löytyy. Tämä muistutti itseänikin jälleen kerran siitä, kuinka paljon rakastan hyvää musiikkia ja sai myös ikävöimään 90-luvulle. Pearl Jam 20 on hieno musiikkidokumentti, jota voin vain suositella ja tietysti erityisesti niille kaikille, joilla on Pearl Jamille paikka sydämessään.
50/50 (2011) on tositapahtumiin perustuva elokuva 27-vuotiaasta Adamista (Joseph Gordon-Levitt), joka saa tietää sairastavansa syöpää. Adam aloittaa hoidot ja tätä tukemassa on paras ystävä Kyle (Seth Rogen) sekä tyttöystävä Rachael (Bryce Dallas Howard). Kun Kyle ei tunnu ottavan asiaa ollenkaan tosissaan, Rachael tuntuu etäiseltä ja Adamin äiti (Anjelica Huston) lähinnä hysteeriseltä, saa Adam tukea nuorelta terapeutiltaan (Anna Kendrick).
Odotukseni olivat korkealla 50/50:n suhteen jo tietäessäni sen pääosanäyttelijät. Gordon-Levitt on mielestäni tällä hetkellä yksi lupaavimmista näyttelijöistä ja Rogenin huumori vaan uppoaa. Jännää oli myös nähdä parivaljakko näyttelemässä yhdessä ja vieläpä näin traagisen kuuloisessa tarinassa. Sain muuten vasta jälkikäteen tietää, että tämä leffa pohjautuu Rogenin kaverin elämään ja Rogen "esittää itseään" leffassa. (Köh, joku voisi kommentoida tähän, että milloin Rogen ei esittäisi itseään...) Syöpään sairastuvista ihmisistä on tehty kymmeniä nyyhkyleffoja, joten oli ihan virkistävää nähdä tällainen elokuva, joka ei vain vellonut siinä surussa. 50/50 olikin draaman lisäksi myös selvä komedia, josta irtosi monet hyvät naurut. Huumoripuoltakaan ei kuitenkaan vedetty överiksi, vaan näiden kahden genren välillä tasapainoteltiin hienosti. Leffan käänteet oli osittain aika ennalta-arvattavia, mutta se ei häirinnyt katsomista. Miellyttävät näyttelijät pelastivat senkin puolen. 50/50 on hyvä draamakomedia, suosittelen!
Tässä viime aikoina on tullut törmättyä monilla keskustelupalstoilla ja blogeissakin keskusteluun Finnkinon palveluista ja ihmisiltä tuntuu löytyvän vain huonoa sanottavaa. Haluan sen vuoksi kirjoittaa tästä omasta erittäin positiivisesta kokemuksesta. Itselleni kävi nimittäin niinkin nolosti, että ehdin hukata kotona ostamani leffaliput matkalla teatteriin! Kaverin kanssa etsittiin niitä pitkään, kunnes kello oli jo niin paljon, että leffaa edeltävät mainokset jo pyörivät kovaa vauhtia. Lopulta menin tiskille kysymään, että olisiko tässä enää mitään tehtävissä. Parin työntekijän pohdittua asiaa, he soittivat kyseisen salin ovimiehelle, että päästää meidät sisälle ilman lippuja. Saimme kurkistaa olivatko paikkamme vielä vapaana (muistin onneksi meidän paikkanumerot) ja nehän olivat, joten pääsimme saliin. Kyseessä oli täysin oma mokani, mutta kiitos teatterin ystävällisen henkilökunnan, pääsimme katsomaan tämän leffan!
