You can't wallow in grief forever, it will eat you up.

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla katsomistani elokuvista kolmas oli Málmhaus eli Metalhead (2013). On 80-luvun alku ja islantilaisella maatilalla asuva 12-vuotias Hera (Þorbjörg Helga Þorgilsdóttir) joutuu näkemään veljensä saavan surmansa kamalassa onnettomuudessa. Surun murtama tyttö ajautuu kuuntelemaan veljensä suosimia hevibändejä, alkaa pukeutua mustiin vaatteisiin ja tuntee vain suurta vihaa. Parikymppisenä nähtyään tv:ssä uutisia Norjan kirkonpolttajista alkaakin Hera kuunnella black metallia ja haaveilee itsekin muusikon urasta, mutta ei uskalla lähteä kotiseudultaan ja tämän käytös muuttuu entistäkin vihamielisemmäksi. Vanhemmilla ei meinaa enää riittää ymmärrys tämän toilailuille, mutta pienen yhteisön uusi pappi (Sveinn Ólafur Gunnarsson) yrittää tarjota tukeaan Heralle.

Olin menossa katsomaan tätä Metalheadia jo Espoo Cinéen, mutta silloin aikataulut eivät osuneet yhteen, joten olin todella iloinen huomatessani, että tämä oli mukana myös R&A:n ohjelmistossa. Tässä elokuvassa kiehtoi aikakausi mihin elokuva sijoittui ja erityisesti sen musiikit, jotka olivatkin tässä suuressa osassa. Näytöksessä oli vierailemassa elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja Ragnar Bragason, joka kertoi itse olevansa metallimusiikin suuri ystävä ja tällä oli vaikeuksia saada valituksi kaikista suosikkibiiseistään elokuvaan päätyviä musiikkeja. Oiva soundtrack elokuvassa olikin! Idea elokuvaan oli kuulemma lähtenyt ihan vain Bragasonin mielessä olevasta kuvasta, jossa oli metallistityttö lehmien keskellä ja tätä "kuvaa" elokuvassa nähtiinkin paljon, maatila lehmineen oli näkyvässä osassa tapahtumissa. Metalheadissa oli toimivien musiikkien lisäksi hyvin kiinnostava tarina ja taitavat näyttelijät. Ingvar Eggert Sigurðsson ja Halldóra Geirharðsdóttir tekivät vaikutuksen surun murtamina ja toivottomina Heran vanhempina, mutta Heraa näytellyt Helga ansaitsee erityismaininnan. Näyttelijällä kun ei ollut minkäänlaista metallitaustaa ennen elokuvaa, mutta tämä oli hyvin uskottavan oloinen roolissaan. Metalheadissa oli myös aika paljon huumoria ja osaksi se olikin erittäin hyvää sellaista (esimerkiksi osoitetut eroavaisuudet Heran ja muun maaseudun kirkossa käyvän yhteisön välillä naurattivat), mutta toisaalta taas esimerkiksi leffan loppupuolella kuvioihin ilmestynyt norjalaisbändi oli mielestäni aika huono vitsi. Onneksi tämä oli kuitenkin enemmänkin koskettava draamaelokuva. Jossain vaiheessa myös hieman pelkäsin, että tässä on taas tarina ahdistuneesta nuoresta, joka lopulta pääsee eroon siitä kamalasta raskaasta musiikista ja kaikki on taas hyvin. Onneksi kuitenkin elokuvan tekijä on itsekin metalhead, niin siihen ei tässä elokuvassa sentään sorruttu. En voi sanoa nähneeni montaakaan islantilaista elokuvaa, niin en osaa sanoa kuinka hyviä elokuvia sieltä suunnasta yleensä tulee, mutta ainakin Metalhead oli hyvin mielenkiintoinen ja onnistunut islantilainen elokuva!