Oscars 2011

No taas se on jo ohi. Oscarit jaettiin tosiaan viime yönä ja omat veikkaukseni, ystäväni veikkaukset ja tietysti ne oikeat voittajat näkee tästä. Vaikka kaikki veikkaukset eivät menneet ihan kohdilleen, niin aika yllätyksettömät oli jakautumiset. Meni niinkin yllätyksettömästi, ettei niistä oikein ole mitään kommentoitavaakaan. Suosikkini Black Swan olisi mielestäni ansainnut paljon enemmänkin pystejä, mutta onneksi se naispääosa meni täysin oikeaan osoitteeseen. Inception sai ansaitusti paljon pystejä, mutta ei mitään niistä tärkeimmistä - joka oli vääryys, mutta odotettavissa. The King's Speechiä en valitettavasti ole nähnyt, niin en osaa sitä juurikaan kommentoida. The Social Network oli oikein hyvä ja odotinkin sen vievän myös parhaan leffan.

Juontajista ei varmaan tarvitse hirveästi sanoa, kaikkihan sen näki, ettei homma oikein sujunut. Anne Hathawaylla oli hyvää yritystä, mutta harmillisesti se jäi vain vähän tekopirteäksi juontokaverin kannustamiseksi. James Franco oli valitettavasti aivan jumissa, joka harmitti itseäni hyvin paljon, koska pidän tyypistä. Franco on hauska ja leppoisa kaveri leffoissa, mutta ilmeisesti tilanne oli vähän liian jännä ja mies oli jäykkä kuin mikä. Mahdollisesti asiaan vaikutti se, että kaveri oli samalla myös ehdolla parhaasta miespääosasta. Billy Crystalin vierailu lavalla viimeistään näytti sen, että parhaista juontajista ollaan tultu aikamoinen harppaus taaksepäin.

Palkintojen jakautumisen yllätyksettömyyden lisäksi koko juhla oli melkoisen yllätyksetöntä. Ei ollut oikein mitään spesiaalia (vrt. esim. viime vuoden kauhukooste), hauskat ja nokkelat vitsit puuttuivat ja väliohjelma oli aika olematonta. Hienoin hetki oli ihan ohjelman alussa ollut kooste, jossa juontajapari seikkaili ehdolla olevissa leffoissa. Se vieläpä huipentui hienosti Back to the Futureen! Alku oli siis lupaava, mutta lopputulos oli harmillisesti vain kerrassaan heikko. Oscareista puuttui myös kunnon juhlantuntu, yleisön joukosta puuttuivat monet vanhat tutut (missä esim. Meryl Streep, Jack Nicholson..?) ja lopuksi lavalla hyppi lapsia t-paidat päällä. Anteeksi vain, mutta mielestäni Oscar-juhlaan kuuluu kuitenkin olennaisena osana arvokkuus ja juhlavuus.

No, vaikka itse show olikin hieman pettymys, olivat ehdokkaana olevat leffat melkoisen kovia ja viime vuosi siis erittäin hyvä elokuvavuosi!

And the Oscar goes to...

Enää muutama tunti!

Kategoria	horrendous veikkasi	Aditi veikkasi	And the Oscar goes to
Best Picture	The Social Network	The King's Speech	The King's Speech
Actor in a Leading Role	Colin Firth	Colin Firth	Colin Firth
Actor in a Supporting Role	Christian Bale	Christian Bale	Cristian Bale
Actress in a Leading Role	Natalie Portman	Natalie Portman	Natalie Portman
Actress in a Supporting Role	Melissa Leo	Melissa Leo	Melissa Leo
Animated Feature Film	Toy Story 3	Toy Story 3	Toy Story 3
Art Direction	Inception	Alice in Wonderland	Alice in Wonderland
Cinematography	Inception	Inception	Inception
Costume Design	The King's Speech	Alice in Wonderland	Alice in Wonderland
Directing	Darren Aronofsky	David Fincher	Tom Hooper
Documentary Feature	Exit Trough the Gift Shop	Exit Trough the Gift Shop	Inside Job
Documentary Short Subject	Sun Come Up	Poster Girl	Strangers No More
Film Editing	The Social Network	The Social Network	The Social Network
Foreign Language Film	Biutiful	Biutiful	In a Better World
Makeup	The Way Back	The Wolfman	The Wolfman
Music (Original Score)	Inception	The Social Network	The Social Network
Music (Original Song)	Toy Story 3	127 Hours	Toy Story 3
Short Film (Animated)	The Lost Thing	Let's Pollute	The Lost Thing
Short Film (Live Action)	Na Wewe	The Confession	God of Love
Sound Editing	Tron: Legacy	Inception	Inception
Sound Mixing	Inception	The Social Network	Inception
Visual Effects	Inception	Inception	Inception
Writing (Adapted Screenplay)	The Social Network	The Social Network	The Social Network
Writing (Original Screenplay)	Inception	The King's Speech	The King's Speech

I just want to be perfect.

Tänään tapahtui jotakin sellaista, mitä on tapahtunut viimeksi vuonna 2000. Lempileffojeni kärkisijoille nousi leffa kertaheitolla: Black Swan (2010). Vuonna 2000 tuo leffa oli Requiem for a Dream ja se on yhä vaikuttavin elokuva, mitä olen ikinä nähnyt. Saman ohjaajan, Darren Aronofskyn, viiden Oscarin ehdokas, Black Swan meni tiukasti sen kylkeen kiinni. Ehdin jo kirota, etten näe Black Swania ennen Oscareita, koska sen Suomen ensi-ilta on vasta 4.3. Onneksi Finnkino järjesti ennakkonäytöksen ja pääsin kuin pääsinkin katsomaan sen ajoissa (niskat jumissa lähes eturivistä).

En halua spoilata tästä leffasta mitään, joten tässä hyvin pintapuolisesti juonesta. Black Swan kertoo nuoresta balettitanssijasta Ninasta, joka saa unelmiensa roolin Joutsenlammesta. Täydellisyyttä tavoitteva Nina yrittää kaikkensa, mutta tämän opettaja ei päästä helpolla ja vaatii Ninan olevan moniulotteisempi. Kyseessä on kaksoisrooli, joka vaatii sekä valkoisen että mustan joutsenen lähestymistavan, eikä Nina löydä sisäistä mustaa joutsentaan ja paineet saavat Ninan todellisuudentajun heikentymään. Lisäksi tuntuu siltä, että hänen äitinsä ja uusi tanssijatyttö vain hankaloittavat tarkoituksella hänen roolisuoritusta.

Kuten alkukappaleesta voi ehkä päätellä, rakastin tätä elokuvaa. En keksi Black Swanista kerrassaan mitään huonoa sanottavaa, enkä löydä tarpeeksi hehkuttavia sanoja. Ensinnäkin Natalie Portman pääroolissaan oli yhtä mahtava kuin odottaa saattaa, pakko sen on siitä vielä Oscarikin saada. Portmanin herkkyys sopii rooliin mainiosti, mutta Portmanin taidot ylettyy kuitenkin niin moniin muihinkin ulottuvuuksiin leffan edetessä. Aronofskyn tyylikäs ohjaus toimii tässäkin ja Clint Mansellin musiikit toi taas oman ahdistavuuslisän leffaan. Black Swanissa yhdistyy hienoja elementtejä, on herkkyyttä ja koskettavuutta, kauhua, jännitystä, ahdistavuutta. Black Swan saa katsojankin vainoharhaisesti epäilemään kaikkea ja tuntemaan Ninan kanssa samoja tunteita pitkin elokuvaa.

Perusteluni sille, että Requiem for a Dream on hienoin leffa ikinä, on se, että se saa katsojan tuntemaan niin voimakkaita tunteita. Ahdistavuus on jo lähes fyysistä kipua ja jos sellaisen saa pelkkä elokuva aikaan, on teos onnistunut. Myös Black Swan onnistuu siinä ja onkin ihan henkeäsalpaavan hieno. Kehossa meni koko leffan ajan kylmiä väreitä, erityisesti loppuhetkillä. Leffan loputtua oloni oli hirveä. Rinnasta puristi, ahdisti ja olin aika sanaton. Black Swan on upea kokemus ja ansaitsi kertaheitolla paikkansa kaikkien aikojen lempileffojeni kakkossijalla.

Kuvat: netkushi.com

You are literally too stupid to insult.

Sunnuntaipäivän leffaksi valikoitui osuvasti The Hangover (2009). The Hangover on kertomus miesporukan polttareista Las Vegasissa. Paljon on tapahtunut - siis ilmeisesti, sillä seuraavana aamuna kukaan ei muista mitään. Kaikkea hämärää paljastuu pikkuhiljaa ja tarina alkaa rakentumaan palanen kerrallaan. Kommelluksia on sattunut ja sama jatkuu, kun illan kulkua aletaan selvittää. Sitä paitsi, mihin on kadonnut itse polttarisankari?

The Hangoveria on hehkutettu hirmuisesti kaikkialla, monet laskevat tämän yhdeksi parhaimmista komedioista ikinä. Leffa saa kuuleman mukaan aikaan suorastaan huutonaurua. Olen nähnyt leffan kerran aiemmin ja odotukseni oli tuolloin huikean korkealla kaiken sen hehkutuksen takia. Leffan loputtua tajusin, etten ollut kertaakaan nauranut ääneen! Älkää ymmärtäkö väärin, mielestäni The Hangover on oikeasti viihdyttävä leffa, mutta kaikki se huutonauraminen kuulostaa varsin liioittelulta! Toki ihmisten nauru tarttuu ja porukalla katsoessa tämä voisikin naurattaa enemmän. Toisellakaan katsomiskerralla en nauranut ääneen.

Kirjoitan tämän ehkä hieman korostetun kriittisesti, koska leffaa hehkutetaan niin paljon. Sillä The Hangover on oikeasti hyvä ja hauska myös minun mielestäni. Kyseessä on kuitenkin varsin kulunut idea: Vegasin sekoilut äijäporukalla, polttareiden mokailut, muistinmenetykset bileillan jälkeen. Tämä tuo mieleen tuhat muutakin komediaa. Plus häiritsevän paljon leffan nimeltä Dude, Where's My Car?. Eikö kukaan enää muista tuota pätkää, joka on idealtaan harvinaisen samanlainen. (Tämä kertoo luultavasti vain huonosta huumorintajustani, mutta mielestäni Dude... on oikeasti hauska leffa. Nauran ääneen joka kerta.)

Dude, Where's My Car? (2000)

Tuoko The Hangover sitten jotain uutta tuohon käytettyyn ideaan? Kyllä ja ei. Periaatteessa hommat menee sen normaalin kaavan mukaisesti ja mitään kovinkaan yllättävää ei tapahdu. Käänteet on nähtävillä jo etukäteen ja jotkut jutut on vähän väkisin väännetyn oloisia, sellaisia joiden tiedetään saavan aikaan naurut, mutta niin puhkikulutettuja ideoita. Se mitä leffa tarjoaa, on toimivat henkilöhahmot. Kaikki Hangoverin näyttelijät on erittäin osaavia ja taitavat komiikan. Tyypit pelaavat hyvin yhteen ja hahmot on hyvin kirjoitettuja. Lisäksi leffan vitsit eivät aina ole ihan alleviivattuja, huumoria ei revitä kokoajan pieruilla ja paljailla takamuksille. Ääneen nauraminen jäi vähäiselle ehkä myös sen takia, että ne parhaimmat jutut rakentuivat pitkästi, eivätkä olleet mitään yksittäisiä lausahduksia tai hetkiä.

Suosittelen katsomaan, The Hangover on viihdyttävää ja kevyttä katseltavaa vaikka juurikin sunnuntaipäivään. Saa ainakin hymyilemään!

Kuvat: listal.com, movieimages.com

Black and white cat! Black and white cake!

Vihdoinkin hetki aikaa katsoa leffoja ja kauhullahan se oli aloitettava. The Sentinel (1977) kertoo nuoresta naisesta, joka on onnistunut vuokraamaan tyylikkään kämpän hienolla paikalla New Yorkissa. Naapureissa asuu hieman kummallista väkeä ja talon ylimmässä kerroksessa sokea pappi, joka istuu ikkunan ääressä päivästä toiseen. Pian muuton jälkeen naiselle tulee univaikeuksia ja talossa tapahtuu merkillisiä asioita. Alkaa vaikuttaa siltä, että talossa jyllää jotakin hyvin pahaa.

70-luvulla demoniset tarinat oli se juttu kauhun osalta ja The Sentinel on yksi tarina monien paljon tunnetuimpien joukossa. En tiedä miksei tämä ole tunnetumpi, sillä kyseessä on varsin onnistunut ja hienosti toteutettu kauhuleffa! Ensinnäkin leffa vilisi tuttuja kasvoja ja näyttelijät olivat muutenkin erittäin taitavia, joka ei kauhuleffoissa ole aina itsestään selvää. Tarina etenee hitaan rauhallisesti, mutta jännitys kasvaa koko ajan mukana. Leffassa on muutamia todella upeita kohtauksia, jotka ovat samalla melkoisen kieroja ja kammottaviakin. Tämä katsomani versio oli leikkaamaton ja olisi aika sääli, että ne rajuimmat kohtaukset puuttuisivat lopputuloksesta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kerrottakoon, että elokuvassa käytettiin oikeita epämuodostuneita ihmisiä ("freaks") maskeerauksen sijaan, joka ymmärrettävästi herätti paljon keskustelua.

The Sentinel on yksi parhaimmista näkemistäni kauhuleffoista pitkään aikaan. Suosittelen!

We are here because of the music, we inspire the music. We are Band Aids.

Katselin tänään yhden lempileffoistani, leffan nimeltä Almost Famous (2000). Tai oikeamminkin pidemmän ohjaajan version, joka tunnetaan nimellä Untitled: Almost Famous the Bootleg Cut. Almost Famous on tarina aloittelevasta vasta 15-vuotiaasta rock-toimittajasta Williamista, joka päätyy kiertueelle Stillwater-nimisen bändin, ja sen mukana kiertelevien tyttöjen, kanssa. William saa tehtäväkseen kirjoittaa Rolling Stone -lehteen pitkän jutun bändistä, mahdollisesti jopa kansikuvajutun. Bändillä on kuitenkin omat keskinäiset vaikeutensa ja kiertueella sattuu ja tapahtuu, joten lehtijuttu on vaikea saada kasaan. Lisäksi sekä William, että bändin kitaristi tuntuvat olevan molemmat kiinnostuneita Penny Lane -nimisestä bändin kanssa kiertävästä tytöstä.

Ensimmäiseksi täytyy todeta, etten ehkä osaa suhtautua tähän leffaan tarpeeksi kriittisesti, sillä rakastuin leffaan palavasti noin 11 vuotta sitten. Olin 15-vuotias, kun näin Almost Famous -kasetin R-kioskin vuokrahyllyssä ja sain sen käsiini vuorokaudeksi. Tuon vuorokauden aikana katselinkin sen monta kertaa alusta loppuun aivan lumoutuneena. Rakastuin ihan täysin siihen musiikkiin, maailmaan ja aikakauteen, sen jälkeen todellisuus tuntui kerrassaan tylsältä. Olin juuri siinä iässä, että musiikki oli tärkeintä elämässä ja ei voinut kuin haaveilla pääsevänsä itse hyppäämään mukaan tuollaiseen kiertue-elämään. Leffa toki päätyi myös omana vhs-kasettina hyllyyni ja myöhemmin jopa kahtena erilaisena dvd-versiona. Almost Famous (/Untitled) on tullut katseltua valehtelematta monia kymmeniä kertoja vuosien varrella ja se on joka kerta upea kokemus.

En pidä siitä, että Almost Famousia pidetään vain teinileffana, sillä sitä se ei todellakaan ole. Leffa sisältää niin paljon muita ulottuvuuksia, kiitos loistavan ohjaaja/käsikirjoittaja Cameron Crowen. Crowe todella tuntee musiikin historiaa ja osaksi omaelämäkerrallinen ote näkyy jäljessä, mieshän itse oli Rolling Stonen toimittajana nuorena. Pidänkin erityisesti leffan musiikeista, koko soundtrack on kerrassaan mahtava ja laaja katsaus 70-luvun musiikkiin ja elämään musiikin ympärillä. Valitettavasti soundtrack-levylle kuitenkin päätyi vain murto-osa leffan biiseistä. Myös leffan hahmot ovat rakastettavia ja näyttelijät juuri oikeita rooleihinsa. Patrick Fugit tekee hienon roolisuorituksen viattomana teinitoimittajana, Philip Seymour Hoffman kokeneempana musiikkitoimittajana, Billy Crudup bändin taitavana kitaristina ja Kate Hudson upeana bändin fanina. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Ylistyslauseita voisin myöskin jatkaa ikuisuuksiin, mutta Almost Famous täytyy jokaisen kokea itse. Suosittelen lämpimästi erityisesti kaikille musiikki-ihmisille. Leffan käsikirjoitus muuten palkittiin Oscarilla!

Kuvat: leavemethewhite.com