Dec 12, 2014

My biggest fear is losing memory because memory is what we are.

20,000 Days on Earth (2014) on elokuva muusikko Nick Caven kuvitteellisesta vuorokaudesta: miehen kahdeskymmenestuhannes päivä maan päällä. Mies herää kotona vaimonsa vierestä, käy läpi muistojaan ja luo musiikkia uudelle levylle.


Olen aina pitänyt Nick Cavesta, niin tämän musiikki kuin persoonakin ovat erittäin kiehtovia. Tämän biiseissä on ihan uskomattoman hieno tunnelma ja mielettömiä sanoituksia. Kuultuani tästä miehen elokuvasta halusin tietysti nähdä sen, vaikka en ollut ihmeemmin etukäteen tutustunut mistä siinä on kyse. Jostain syystä oletin sen olevan jokin hyvin musiikkivideomainen pitkä elokuva, ehkä sen vuoksi, että juuri sellaista voisi Cavelta odottaakin. Hieman yllätyksekseni leffa kuitenkin oli enemmän dokumenttimainen, enkä meinannut aluksi saada sitä otetta. Sitten asennoiduin siihen dokumenttina, mutta sellaiseksi se ei oikein sammuttanut tiedonjanoani. Vaikka osa 20,000 Days on Earthin taikaa olikin juuri se todellisuuteen sekottuva fiktio, niin olisin toivonut elokuvan valitsevan jomman kumman suunnan: joko se olisi ollut se musiikkivideomainen pitkä trippi tai sitten selkeämpi elämäkertaelokuva. Nyt se poukkoili näiden kahden tyylin välillä ja tuntui jäävän molemmilta puoliltaan hieman vajaaksi, elämäkertaelokuvaksi se ei antanut tarpeeksi tietoa ja siksi pitkäksi musiikkivideoksi siinä taas oli liian vähän musiikkia ja sen fiilistelyä.


20,000 Days on Earth oli kuitenkin hyvin tyylikäs elokuva, siinä oli monia hienosti toteutettuja ja vaikuttavia kohtauksia. Eniten pidin elokuvan loppupuolesta, joka todella keskittyi siihen musiikkiin, oli mahtavaa mm. katsella Caven bändiä jammailemassa studiossa uutta biisiään. Tuo kymmenminuuttinen oli leffan parasta antia; tietysti siinä kuultavan musiikin ansiosta, mutta myös sen vuoksi, että siinä pääsi seuraamaan näiden musiikkojen ilmeitä ja eleitä lähietäisyydeltä heidän luodessa musiikkia. Toinen kohta, josta erityisesti pidin, oli Caven ja tämän bänditoverin Warren Ellisin keskustelu ruokapöydässä, jossa nämä mm. muistelivat Nina Simonen konserttia, jossa olivat molemmat olleet paikalla. Nämä kohtaukset tuntuivat hyvin aidoilta, toisin kun taas leffan alkupuolella ollut terapiaistunnon haastattelu, joka tuntui turhan käsikirjoitetulta (jota se toki olikin vaikka siinä puhuttiinkin todellisista muistoista) ja sanat liian tarkoin harkituilta. Näistä kritisoinneistani huolimatta elokuvasta jäi lopulta todella hyvä maku suuhun, se vain vahvisti mielipidettäni Caven persoonan ja musiikin kiehtovuudesta. Suosittelen 20,000 Days on Earthia hyvin yllättävästi Nick Cavesta pitäville!

No comments:

Post a Comment

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...