How's it going? I'm Bill, this is Ted. We're from the future.

Bill & Ted's Excellent Adventure (1989) on elokuva teini-ikäisistä kaveruksista, joille ei maistu koulunkäynti. Nyt kuitenkin laiskottelu on kostautumassa, sillä pojat eivät ole läpäisemässä historian kurssia ja Tedin (Keanu Reeves) isä ilmoittaa, että siinä tapauksessa poika lähtee armeijaan. Billin (Alex Winter) ja Tedin onneksi tulevaisuudesta pölähtääkin paikalle Rufus (George Carlin), joka antaa aikakoneensa poikien käyttöön, jotta he pääsevät vierailemaan tärkeiden historiallisten henkilöiden luona ja saavat aikaan kunnollisen historian esitelmän. 

Olen metsästänyt tätä Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -dvd:tä jo useamman vuoden ajan, mutta en ole törmännyt siihen aiemmin. Nyt se sitten osui kohdalle mökkikaupungissa muutaman neliön kokoisella minikirppiksellä ja hinnaksi oli asetettu viisikymmentä senttiä, kelpasi! Kyseessä on hieman erilainen teinileffa kuin aiemmat esittelemäni, vaikka tässä toki teinejä onkin ja eletään myös high school -maailmassa, niin tässä on myös ripaus kunnon seikkailua. Eikä seikkailu tosiaan rajoitu vain koulun ja ostoskeskuksen välille, vaan aikakoneella matkataan moikkaamaan mm. Napoleonia ja Beethovenia näiden nurkille. Leffassa riittää koko ajan toimintaa ja voin vaikka vannoa, ettei tämän parissa pääse tylsistymään. Olen aina tykännyt tästä, se on hyvin viihdyttävä ja hauska pätkä, niin ja minulle Keanu Reeves on ikuisesti juuri Ted - Matrixeista ja Speedeistä huolimatta! Sekä Reeves että Alex Winter ovatkin tässä erittäin uskottavia tyhjäpäisinä teinipoikina. Myöskin historiallisia henkilöitä hyödynnetään hauskalla tavalla, mitä esimerkiksi Tšingis-kaani tekisikään päästessään pyörimään 80-luvun urheilukauppaan?! Elokuvassa on myös ihan kivasti toteutettu tuota aikahyppelyä, niin kauemmalla aikavälillä kuin vaikka edellisen ja seuraavan päivän välillä. Bill & Ted's Excellent Adventure on siis nimensä mukaisesti erinomainen teiniseikkailu, joka kestää lukuisia katselukertoja. 

I can't believe this. They fucking forgot my birthday.

Sixteen Candles (1984) kertoo 16 vuotta täyttävästä Samanthasta (Molly Ringwald), jonka perhe unohtaa täysin tämän tärkeät synttärit. Alakuloinen tyttö haaveilee koulun suositusta urheilijapojasta Jakesta (Michael Schoeffling), joka tietysti seurustelee suositun vaaleaverikön kanssa. Samanthaan on sen sijaan ihastunut nörttipoika (Anthony Michael Hall), jolla hormonit hyrräävät pahemman kerran. 

Tämä Synttärit ei ole koskaan ollut suosikkini kasariteinileffoista. En siis koskaan ole ajatellut sitä millään tavalla huonona elokuvana, mutta se vain on vähän sellainen, joka meinaa unohtua (kuinka osuvaa), vaikka olen nähnyt sen lukuisia kertoja. Nytkin yllätyin erittäin positiivisesti, sillä tämä oli huomattavasti parempi kuin odotin ja voisin ihan hyvin mainita jatkossa myös tämän kasarisuosikkieni listalla - kunhan muistan. Sekä Molly Ringwald että Anthony Michael Hall tullaan varmasti ikuisesti parhaiten muistamaan näistä teinileffoistaan, molemmat esiintyivät lukuisissa ja olivat aina jollain tapaa samanlaisissakin rooleissa. Hallia on vaikea ajatella minään muuna kuin hassuna nörttipoikana ja Ringwald on taas se kiltti  ja kunnollinen tyttö, jonka sisällä kuitenkin kuplii.  Nämä John Hughesin teinileffat (joista Sixteen Candles on muuten ensimmäinen) ovat aika kilttejä, näissä ei retostella seksillä tai viljellä kirosanoja. Siksi tuo angstisen Samanthan painokas (tämän tekstin otsikkoonkin poimittu) f-sanan käyttö suorastaan ilahdutti. Se oli niin epäsopivaa! Elokuvan parhaita puolia ovat ehdottomasti hyvät hahmot ja heidän väliset kemiat. Tämä on myöskin oikeasti hauska elokuva, siinä saa nauraa kunnolla useampaankin kertaan. Sixteen Candles on siis varsin oivallinen ja viihdyttävä 80-luvun teinileffa.   

P.S. It's just a movie. -blogillakin on tänään synttärit, blogi täyttää tänään jopa 9 vuotta!

Blogger Recognition Award

Cinema Lozenge -blogista heitettiin palkintoa ja haastetta tähän suuntaan, kiitos siitä! Pidemmittä puheitta asiaan:

Ohjeet:

• Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
• Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen.
• Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
• Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
• Nimeä kymmenen bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Aloitin ns. virallisesti tämän It's just a movie. -blogin  vuonna 2007, mutta sitä ennen olin jo jonkun aikaa kirjoitellut elokuva-arvosteluja omaan päiväkirjamaiseen blogiini, joka oli siis näkyvillä vain rajatulle yleisölle. Olen kuitenkin aina ajatellut, että postaus, jonka kirjoitin It's just a movie. -blogiin 20.07.2007 on se päivä, jolloin leffabloggaamiseni alkoi:

"Pitkällisen miettimisen ja säheltämisen jälkeen päätin perustaa leffa-ajatuksilleni oman journalin. Leffoja tulee katseltua hyvin paljon ja omaan hyllyynkin on muutama eksynyt."

Pelkäsin blogin perustamista erittäin paljon ja tuon ensimmäisen merkinnän jälkeen jännitti ihan hirveästi. Entä jos joku lukee kirjoituksiani? Onneksi blogiin ei tullut pitkään aikaan kommentteja,  enkä osannut mistään seurata, että oliko siellä kävijöitäkään. Kun ensimmäinen kommentti joskus sitten tuli, jäädyin ihan täysin. Lukeeko joku tätä sittenkin?! Toisin kun moni muu, minä en siis oikeastaan edes halunnut lukijoita. 

Bloggeriin siirryin vuonna 2011, jonka jälkeen blogista tuli vähän tunnetumpi, kommentteja alkoi tulemaan aika säännöllisestikin ja kävijämäärät pysyivät (omalla asteikollani) ihan mukavina. Mutta joka kerta, kun blogiani huomioitiin jotenkin uudella tavalla, jäädyin hetkeksi. Ensimmäinen yhteistyötarjous sai kauhistumaan ja taisi mennä aika pitkä aika, ennen kuin uskaltauduin kirjoittamaan seuraavan tekstini. (En muuten tarttunut siihen tarjoukseen, enkä ole tähän päivään mennessä halunnut sitoutua mihinkään muuhunkaan, kiitos vain kaikista kutsuista ja pyynnöistä joka taholle.)

Se syy, miksi leffablogin silloin aikoinaan aloitin, oli aika simppeli. Inhosin lehdissä olevia ammattilaisten arvosteluja. Ärsytti, että aina tietynlaiset elokuvat sai viisi tähteä ja tietynlaiset teilattiin jo ihan genrensä takia. Kauhuleffat saivat aina surkeita arvosteluja, huolimatta siitä, että oliko kyseessä oikeasti huono leffa tai parempi tapaus, niin arvostelu oli aina jokseenkin sama. Totesin, että minulla olisi paljon enemmän sanottavaa niistä. Miksi en siis voisi itse kirjoittaa omaan mielipiteeseeni pohjautuvaa arvostelua? Pari vuotta myöhemmin minulle myös valkeni, että jotkut muutkin kirjoittavat samasta aihepiiristä blogia. Sen jälkeen on muuten jäänyt aika pitkälti lukematta kaikki lehtien ym. julkaisemat arvostelut. Niin ja täytyy sanoa, että ne bloggaajat/vloggaajat, jotka ovat lähteneet arvostelemaan ammattimaisemmin jonkun palkkalistoille, ovat jääneet minun luku-/katselulistoilta. Olen tietysti iloinen näiden puolesta, että ovat päässeet haaveilemiinsa hommiin ja saavat varmasti enemmän yleisöä jutuilleen, mutta oma mielenkiintoni vaan lopahtaa siinä vaiheessa, kun en tiedä saneleeko joku toinen taho ohjeet siihen mistä ja miten tulee kirjoittaa. 

---

Haasteeseen kuuluu vielä sellainen puoli, että pitäisi ohjeistaa aloittavia bloggaajia. Siihen minulla ei oikeasti ole mitään yleispäteviä ohjeita. Riippuu siitä, mitä blogillaan haluaa saavuttaa! Haluatko kirjoittaa pienelle vai suuremmalle yleisölle? Haluatko saada yhteistyötarjouksia ja kenties tienata rahaa blogillasi? Jälkimmäiseen en edes osaa antaa ohjeita, sillä se on polku, jota itse välttelen. Suosittelen kuitenkin molemmissa tapauksissa kirjoittamaan omana itsenäsi ja sellaisia juttuja, jotka kiinnostavat sinua itseäsi. Todennäköisesti jostakin kolkasta löytyy toinenkin ihminen, joka jakaa mielenkiintosi ja mahdollisesti eksyy blogiisi. Jos kirjoitat aiheesta, josta et tiedä juuri mitään ja se ei erityisemmin edes kiinnosta sinua, se myös näkyy tekstissäsi, eikä se myöskään houkuttele lukijoita. Jos niitä lukijoita yleensäkään haluaa houkutella... Suurin ohjeeni taitaa olla lukea parempia neuvoja jostakin muualta kuin bloggaajalta, joka pelästyy vieläkin vähän kaikkea mikä viittaa siihen, että tätä lukee joku muukin kuin äitini! 

---

Palkinto ei nyt jatka matkaansa täältä, sillä sitä on jo ojenneltu niihin suuntiin, johon voisin itsekin sen antaa.