Oct 31, 2012

If you can't find a friend, make one.

Yhdeksäs päivä ja elokuvana May (2002). Maylla (Angela Bettis) on lapsena laiska silmä, jonka äiti opettaa aina peittämään silmälapun alle, jotta hänestä pidettäisiin. Siitä huolimatta tätä hyljeksitään ja äiti antaa tytölle kaveriksi tekemänsä nuken. May kasvaa aikuiseksi, mutta silti tämän ainoa kaveri on tuo nukke, jolta May myös kyselee neuvoja. Töissä oudon oloinen tyttö kuitenkin viettää aikaa Pollyn (Anna Faris) kanssa ja nyt myös tekee tuttavuutta ihastuksensa Adamin (Jeremy Sisto) kanssa. May myös aloittaa vapaaehtoistyöt näkövammaisten lasten kanssa. Ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole Maylle helppoja ja lopulta May jää ihan yksin. Halloween yönä hän päättää tehdä asialle jotain.


Tässä on sellainen leffa, johon jossain vaiheessa törmäsin jatkuvasti, mutta en siitä huolimatta koskaan katsellut sitä. Leffan nimi oli hyvin tuttu ja muistin tarkalleen sen kansikuvan. Nyt pitkästä aikaa taas törmäsin tähän, kun etsiskelin halloweeniin ajoittuvia kauhuleffoja. Tosin kun olin katsellut melkein tunnin tätä elokuvaa, kaivoin vihdoinkin sen dvd-kotelon esille ihan vaan tarkistaakseni, että pitikö tämän edes olla kauhuelokuva (muutoinhan asialla ei olisi merkitystä, mutta kauhuputkeen toivoisi kauhuelokuvia). Kyseessä on kyllä kauhuelokuva, mutta noin kaksi kolmasosaa elokuvasta on kuitenkin lähinnä oudohkoa draamaa. Viimeisellä osiollaan leffa kuitenkin saa niitä kauhupiirteitä enemmänkin ja on kyllä hyvinkin kauhuleffamainen. Pidin kuitenkin leffasta ihan alusta asti, leffan ja päähenkilön outous kiinnostivat ja vetivät heti puoleensa. Suurta kiitosta pitääkin osoittaa Mayta esittäneelle Angela Bettisille, joka veti roolisuorituksensa ihan nappiin, kaikki tämän ilmeet ja eleet tukivat erinomaisesti Mayn persoonaa. Vaikka May tekikin kauheuksia, niin silti tavallaan kokoajan tunsi vain sympatiaa tätä kohtaan. Asiaa myös korosti alussa nähty kohtaus, jossa Mayn äiti selvästi opetti lapsensa pitämään itseään epätäydellisenä ja peittelemään vikojaan. Et voi saada kavereita jos näytät tuolta. Leffa toi useammallakin tavalla mieleeni Carrien ja Mayn hahmo Carrie Whiten (enkä yhtään ihmettele, että Bettis näyttää esittäneen Carrie vuoden 2002 remakessa tätä), vaikka mitään suoria yhtäläisyyksiä näillä ei olekaan. En kuitenkaan erityisemmin välittänyt Anna Farisin hahmosta Pollysta, tämä oli vähän turhan oloinen ja Faris lähinnä kikatteli. Noin muutoin en keksi leffasta negatiivista sanottavaa, kiva vähän surumielinen kauhuelokuva, jossa on kuitenkin myös mustaa huumoria. May on siis erikoinen ja erilainen  kauhuleffa, suosittelen!



Kuva: listal.com

Oct 30, 2012

Look, it was supposed to be a simple joke, and it sort of got out of control one year.

Kahdeksannen päivän elokuva oli Terror Train (1980). Alana (Jamie Lee Curtis) ja Doc (Hart Bochner) opiskelukavereineen tekevät ilkeän kepposen ujolle Kennylle (Derek McKinnon) uudenvuoden juhlissa. Kolme vuotta myöhemmin sama porukka lähtee bilettämään liikkuvaan junaan, mutta kyytiin nouseekin vielä yksi murhanhimoinen matkustaja. Naamioitunut murhaaja ei edes erotu joukosta, sillä kaikilla muillakin matkaajilla on päällään naamiasasut. Junassa myös esiintyy taikuri (David Copperfield).


Tämä Kauhun kiskot on myös ollut ihan liian pitkään katsomattomana hyllyssäni, olin nähnyt senkin ainoastaan kerran aiemmin ja muistikuvat olivat aika hatarat. Leffa on aika perinteinen 80-luvun slasher: on bilettäviä nuoria, kirkuvia naisia, naamion taakse piiloutuva murhaaja ja tietysti Jamie Lee Curtis. Vaikka tämä ei ajoitukaan halloweeniin, niin kyllä se naamiotumismeininki tässä aikamoiset halloweenfiilikset antaa. Tätä naamioitumistahan on käytetty ihan nerokkaasti hyödyksi leffassa, sillä tämä murhaaja vaihtaa asuaan sitä mukaa kun tappaa muita naamioituneita matkaajia. Näin ollen häntä luullaan jatkuvasti vain joksikin kaveriksi kenen puku tällä sattuukin olemaan päällään. Mitenkään erityisen yllätyksellinen leffa tämä ei ole, mitään hirmuisia mullistavia juonenkäänteitä ei ollut ja murhaajan henkilöllisyys tehtiin katsojille (tavallaan) alusta asti selväksi. Leffassa tulee kyllä useampiakin ruumiita, mutta niitä itse murhia ei oikeastaan näytetä ja veriroiskeetkin on aika minimissä, murhilla ei missään nimessä mässäillä. Terror Train pelaa enemmänkin sillä jännityksellä ja takaa-ajolla. Ja mielenkiintoisen piirteen tälle antaa nimenomaan se, että kaikki tämä tosiaan tapahtuu liikkuvassa junassa, josta ei pysty pakenemaan mihinkään. Leffan parhaita puolia ovatkin mielestäni juuri tämä tapahtumapaikka sekä murhaajan vaihtuvat pelottavat naamiaisasut, joilla tämä pystyy piiloutumaan ihmisjoukkoon. Terror Train ei ole parhaita slashereita kasarilta, mutta on ihan perushyvä sellainen, suosittelen siis tätäkin!



Kuva: tumblr.com

Oct 29, 2012

I'm here for the money. What's your excuse? What? You've got no life of your own? It's not real enough for you?

Seitsemännen päivän elokuva oli My Little Eye (2002). Viisi kilpailijaa muuttaa puoleksi vuodeksi asumaan metsän keskellä olevaan taloon ja mikäli kukaan ei luovuta aiemmin, saavat he palkinnoksi miljoona dollaria. Tästä kaikesta tehdään realityohjelmaa, sillä talo on täynnä kameroita ja asukkaiden toimintaa voi seurata livenä internetissä. Viimeisten hetkien lähestyessä alkaa kilpailijoiden mieli kuitenkin järkkyä. Heille ei enää tehdä normaaleja ruokalähetyksiä ja vaikuttaa siltä, että joku liikkuisi talon ulko- ja sisäpuolellakin öisin. Viimeiseen asti he kuitenkin yrittävät tsempata toisiaan, jotta kukaan ei luovuttaisi.


My Little Eye on ollut hyllyssäni pienen iäisyyden ja olen myös katsonut sen viimeksi silloin kun hankin sen lähemmäs kymmenen vuotta sitten. En edes muistanut olinko tykännyt leffasta vai en, mutta nyt päätin sitten vihdoinkin  ottaa sen uusintakatseluun. Pidän leffan asetelmaa mielenkiintoisena, ihmiset eristettyinä muusta maailmasta ja osana ohjelmaa, joka voi periaatteessa sisältää mitä vaan. He eivät voi tietää ovatko pelottelut vain osa tuotannon jekkuja, jotta joku heistä luovuttaisi vai onko nyt tosi kyseessä ja olisi todella syytä olla peloissaan. Toisista, aiemmin täysin tuntemattomista, talon asukkaista on puolen vuoden aikana tullut tuttuja ja turvallisia, joihin on helppo tukeutua. My Little Eye onnistuu hyvin tunnelman luomisessa, elokuva on jännittävä ja rakentuu hitaan rauhallisesti. Kokonaan talokameroiden avulla kuvattu elokuva myös näyttää siltä, että tässä todella seurataan jotain realityohjelmaa. Kamerat ovat välillä sumeana ja kestää hetken ennen kuin kuvasta tulee tarkka, osaksi saadaan katsella sitä tuttua vihreää yökuvaa. Katsojanakaan ei saa tietoa ohjelman todellisesta ideasta ja tuotannon juonista, katsoja on pitkän aikaa ihan yhtä pihalla siitä kuin ohjelman kilpailijatkin. My Little Eye on tosiaan aika hidastempoinen ja vasta loppua kohden alkaa tapahtua ja veri lentää. En kuitenkaan pidä sitä tämän leffan kohdalla ollenkaan huonona asiana, sillä tavallaan juoni kaipaa juuri sen, että katsojakin pääsee ensin siihen talon normaaliin arkeen kiinni, tutustuu sen asukkaiden ominaisuuksiin ja yhtä lailla alkaa hitaasti saada vinkkejä ohjelman todellisesta luonteesta. My Little Eye ei ole erityisen pelottava kauhuleffa, mutta se on ihan hyvä jännittävä elokuva, voin kyllä suositella. Dead Setin tapaan tästä voi ehkä saada vielä enemmän irti mikäli on seurannut joitakin Big Brotherin tyyppisiä realityohjelmia.

Oct 28, 2012

We shall be back, and the lives of all the children of Salem will be mine!

Kuudennen päivän elokuva oli Disneyn Hocus Pocus (1993). Salemissa 1600-luvulla asuvat Sandersonin noitasiskokset (Bette Midler, Kathy Najimy, Sarah Jessica Parker) surmataan harjoittamansa noituuden ja lasten surmien vuoksi. Ennen kuolemaansa he kuitenkin tekevät taian, jonka vuoksi he pääsevät takaisin maan päälle silloin kun neitsyt sytyttää Halloween-yönä heidän mökissään olevan kynttilän mustan liekin. 300 vuotta myöhemmin Max (Omri Katz) pitää moista ihan hokkus pokkuksena ja sytyttää liekin näyttääkseen siskolleen Danille (Thora Birch) ja ihastukselleen Allisonille (Vinessa Shaw) miten uskomukset ovat täyttä puppua. Noidat kuitenkin palaavat kuin palaavatkin takasin ja haluavat nyt saavuttaa kuolemattomuuden ottamalla kaikista lapsista elämän itseensä. Maxin, Danin ja Allisonin tehtäväksi jää pysäyttää tämä karmeus.


Nyt on parin päivän ajan ollut melkoista hulinaa järjestämieni halloween-juhlien kanssa, joten tämä juttu ilmestyy nyt vähän totuttua myöhemmin ja jauhan tästä aika lyhyesti. Hocus Pocus on itseasiassa mainittu useana aikaisempanakin halloweenina blogini puolella, tämä kun on yksi suosikeistani kaikista halloween-aiheisista elokuvista. Kyseessähän on hyvin kevyttä kauhua, lapsille suunnattua sellaista ja ikäraja onkin ainakin dvd-koteloni perusteella 10 vuotta. En muista milloin tarkalleen näin tämän ensimmäistä kertaa, mutta en varmaan ollut hirveästi tuota vanhempi. Ihastuin leffaan ihan täysin, noidat kun ovat aina kiinnostanut minua ja halloween oli ihan uusi juttu ja alkoi myös todella innostaa ala-asteen loppupuolella. Tämä Hocus Pocus on itselleni vieläkin sellainen kunnon halloweenin fiilistelyleffa, sen tunnelma ja värimaailma ovat juuri kohdillaan. Lapsille tämä on varmasti aika jännittäväkin leffa vaikka nämä noidat onkin aika huvittavia tapauksia. Yrittävät ne kuitenkin viedä hengen koko kylän lapsilta! Hocus Pocus on näyttävän näköinen, hauska, kivan satumainen ja taianomainen elokuva hyvin onnistuneilla hahmoilla. Suosittelen kaikille halloweenista innostuneille iästä riippumatta!



Kuva: tumblr.com

Oct 27, 2012

Nothing can call it off but I'm gonna send it back to whatever the Hell it come from!

Viides elokuva sai olla Stan Winstonin esikoisohjaus Pumpkinhead (1988). Nuorisoporukka lähtee maalle mökkeilemään ja kikkailemaan moottoripyörillään. Kaupan edustalla tapahtuu kauhea onnettomuus kun yksi nuorista miehistä ajaakin  paikallisen Ed Harleyn (Lance Henriksen) pienen pojan päälle. Osa nuorista pakenee paikalta ennen kuin Ed ehtii edes paikalle. Murtunut isä haluaa kostaa poikansa kuoleman ja kutsuu avukseen demonin nimeltään Pumpkinhead. Pumpkinhead jahtaa nuoria viimeiseen asti, vaikka Ed haluaisikin peruuttaa koko jutun.


Hmm. Kauhuleffa, jossa nuoret lähtevät maalle, ihan kuin olisin aiemminkin kirjoittanut vastaavanlaisen kuvauksen. Tämä Pumpkinhead oli nyt toinen leffa, jota en ollut ennen nähnyt ja odotukset olivat vähän ristiriitaiset, sillä muistelin kuulleeni tästä niin haukkuja kuin aikamoista ylistystäkin. Voin nyt itsekin hyvillä mielin liittyä ylistäjien kuoroon, sillä pidin tästä aikamoisesti. Eniten arvostin sitä, että tämä oli ihan rehdisti kauhua olematta lainkaan koominen, sitä ei oltu tehty kauhukomediaksi eikä se myöskään ollut tahattomasti sellainen. Leffan hirviö, Pumpkinhead, oli oikeasti pelottava sekä erittäin tyylikkään näköinen ja se myös liikkui luontevasti. Myös hämyiset maisemat ja vanhat rakennukset olivat näyttäviä ja elokuvan tunnelma sopivan synkkä. Tarinaltaan elokuva on erittäin toimiva, tällä demonilla on "hyvä syy" metsästää juuri näitä ihmisiä. Myös isän tuntemukset ovat perusteltuja, ne vaihtuivat surun kautta vihaan sekä kostoon ja lopulta sitten katumukseenkin. Elokuvan kaikki hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja näyttelijätkin ihan päteviä, erityisesti Henriksenin näyttelemä kärsivä Ed oli erinomainen roolissaan. Pumpkinhead on erittäin laadukas kauhuelokuva, suosittelen ehdottomasti katsastamaan!

 

Kuva: listal.com 

Oct 26, 2012

In voodoo folklore twins are believed to be connected, even in death.

Neljännen päivän elokuva oli Daniel Myrickin Solstice (2008). Kaveriporukka lähtee yhdessä veden äärelle Meganin (Elisabeth Harnois) perheen omistamalle talolle viettämään keskikesän juhlaa. Meganin kaksoissisko Sophie (Harnois) on puoli vuotta aikaisemmin tehnyt itsemurhan ja Megan kaipaa tätä syvästi. Käydessään tämän tavaroita läpi, alkaakin Megan tuntea siskonsa läsnäolon ja nähdä näkyjä, jotka saavat tämän kyseenalaistamaan sen, onko tyttö sittenkään kuollut oman kätensä kautta. Paikallinen nuori Nick (Tyler Hoechlin) kertoo kesäpäivänseisauksen olevan parhaimpia ajankohtia saada yhteys kuolleisiin ja Nickin johdolla kaveriporukka yrittääkin saada voodoon avulla yhteyden Sophieen.


Tämä olikin nyt tämän leffaputken ensimmäinen elokuva, jota en ollut nähnyt aiemmin. Hyllyssä tämä on kyllä majaillut pitkään, sillä tämä tuli osana joko ensimmäistä tai toista Dark Label -boksia.  Eikä tämä ole mitenkään huonoimmasta päästä boksin sisällöstä, mutta se nyt ei vielä kerro oikeastaan yhtään mitään. Sain vasta jälkikäteen tietää, että tämä on itseasiassa remake tanskalaisesta elokuvasta Midsommer (2003), jota en valitettavasti ole nähnyt, joten mitään vertailua siihen en pysty tekemään. Solstice oli aika perinteikäs kummitustarina, siinä on hyytävää tunnelmaa ja outoja asioita tapahtuu. Leffa oli itseasiassa ainakin osittain ihan positiivinen yllätys. Siinä jännittävän tunnelman luomisessa nimittäin onnistuttiin ja näyttelijät olivat oikeastaan aika poikkeuksellisen hyviä tämän kaltaiseen elokuvaan.  Pelottelua tässä leffassa ei hirveämmin ollut, siinä pelattiin enemmänkin sen tunnelman luomisen kanssa. Perinteiseen teinikauhuun verrattuna kirkumista, verta, ruumiita ja takaa-ajoa on hyvin vähän. Tuhlasin itse ihan liian suuren osan leffasta harmitellessa sitä, että loppuratkaisu oli niin ilmeinen lähes alusta asti. Mutta ei se sitten ihan niin ilmeinen ollutkaan... Vaikka Solstice osittain olikin positiivinen yllätys, niin ei tämä nyt oikeastaan ollut kuin ihan ok uudehko teinielokuva kauhuvivahteella.



Kuva: fanpop.com

Oct 25, 2012

Someone's taking all of these urban legends, and making them reality.

Kolmannelle päivälle elokuvaksi osui Urban Legend (1998). Yliopiston kampuksella riehuu kaupunkitarinoita kopioiva murhaaja, joka listii opiskelijoita legendoista tutuilla tavoilla. Natalie (Alicia Witt) on kauhuissaan kun hänen kavereitaan katoilee ja löytyy sitten ruumiina. Koulun lehteen kirjoittava opiskelija Paul (Jared Leto) tekee tapahtumista juttua lehteen, eikä Natalie voi ymmärtää tämän kylmää suhtautumista kuolleisiin nuoriin. Samalla yliopiston professori Wexler (Robert Englund) kertoo samaisista kaupunkitarinoista luennoillaan ja koulun hämärän oloinen talkkari (Julian Richings) vihjailee Wexlerin menneisyydestä. 


Urban Legend ilmestyi omalla kohdallani mitä ihanteellisempaan aikaan. Olin tuolloin, itsekin teininä, hyvin innostunut teinikauhuleffoista ja tämäkin oli yksi suosikeistani. Nyt tämän katsomisesta olikin vierähtänyt jo useampia vuosia ja olikin kiva nähdä mitä mieltä tästä on näin monta vuotta vanhempana. Olin tässä vuosien varrella aika hienosti onnistunut myös unohtamaan loppuratkaisun ja ehdinkin nyt katsellessani vuorotellen syyttää vaikka ketä syylliseksi. Ja se tässä elokuvassa toimiikin, annetaan monia mahdollisia vaihtoehtoja syylliseksi ja vasta ihan loppumetreillä voidaan olla ihan varma siitä, kuka se oikea murhaaja onkaan. Tämä muuten taisi olla varsinkin tuohon aikaan jonkinlainen muoti-ilmiö teinikauhuleffoissa. Valitettavasti vaan se oikean murhaajan piilottelu ja väärin syytettyjen osoittelu on jo lähinnä huvittavaa tässä leffassa. Kaikilla hämärillä tyypeillä nyt vaan sattuu olemaan se samanlainen karvakauluksinen hupputakki ja he nyt vaan sattuvat kulkemaan uima-altaallakin huppu tiukasti kasvojen edessä. Yksi erittäin hyvä puoli Urban Legendissä on ajatus elokuvan takana, kerrassaan mainio idea tehdä elokuva kaupunkitarinoita todeksi tekevästä murhaajasta! Kehuja voisin antaa myös sille, että Englund on poimittu professorin rooliin. Vaikka tämä nyt ei varsinaisesti pääse sillä mitenkään loistamaan, mutta ihan vaan hienoa, että mies on saatu mukaan. Se mikä elokuvassa sitten tökkii on toteutuspuoli, juuri se miten näin hyvästä ideasta on tehty turhan koominen ja epärealistinen, vaikka ajatusta olisi ollut realistisemman oloiseen kunnon kauhuleffaankin. Urban Legend on siis varsin perinteinen (90-luvun lopun) teinikauhuleffa, ei parhaimpia sellaisia, mutta ei huonoimmastakaan päästä. Suosittelen siis tietysti teinileffojen ystäville!



Kuva: listal.com

Oct 24, 2012

What's in the basket?

Toisen päivän elokuva oli Frank Henenlotterin Basket Case (1982). Duane Bradley (Kevin Van Hentenryck) saapuu hotelliin New Yorkiin suuri kori kainalossaan. Muiden ihmisten ihmetykseksi Duane kuljettaa koria mukanaan kaikkialla ja jopa puhelee sille. Korissa kun majailee miehestä aikoinaan irti leikattu epämuodostunut kaksoisveli Belial, jonka kanssa he haluavat kostaa nuoruudessaan kokemansa julmuuden!


Tämä Basket Case on Henenlotterin esikoisteos ja sille on itseasiassa tehty pari jatko-osaakin. En ole nähnyt niitä jatko-osia, mutta tämän ensimmäisen olen katsellut muutamaan kertaan. Samalta mieheltä olen nähnyt myös loistavan Brain Damagen (1988), jonka itseasiassa näin ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten elokuvateatterissa. Leffan jälkeen oli myös Q&A-tilaisuus, jossa Henenlotter oli vastailemassa. Eikä ihme, että mieheltä irtoaa niin viihdyttäviä elokuvia, sillä mies oli erittäin hyvä tarinankertoja ihan esiintyjänäkin ja tämä onkin ollut yksi parhaita Q&A-tilaisuuksia missä olen ollut. Basket Case on tosiaan kauhukomedia 80-luvulta, joka on tehty hyvin pienellä budjetilla. Tämä myös näkyy lopputuloksessa, esimerkiksi muovisen Belial-veljen liikkeet ovat hieman tahattomankin humoristiset. Itseäni tämä ei kyllä haittaa yhtään, sehän vaan kuuluu asiaan ja pääasia on kuitenkin se erinomaisen omituinen idea ja kunnon 80-luvun tuntu. On myös kiva katsella leffoja, jotka sijoittuvat New Yorkiin, mutta eivät anna siitä liian kiiltävän hienoa kuvaa, jota nykypäivänä kaupungista tuodaan näytille. Aitoa rosoista 80-luvun New Yorkia tässä näkyykin! Basket Case on sopivan outo, hauska ja verinenkin elokuva. Leffa on äärimmäisen hauskaa katsottavaa, tykkään paljon ja suosittelen suuresti 80-luvun halpiskauhusta pitäville.



Kuva: listal.com

Oct 23, 2012

I do not see, or hear, or speak evil. It's the only way.

Halloween-leffailut lähtevät nyt käyntiin ja ensimmäisen päivän elokuva olikin Wes Cravenin The People Under the Stairs (1991). 13-vuotias Fool (Brandon Adams) murtautuu inhottavan vuokraisäntänsä kotiin ryöstöretkelle. Talon kellarissa piileskelee jotain omituista väkeä ja pian selviää, että myös talon isäntä (Everett McGill) ja emäntä (Wendy Robie) ovat melkoisen vihamielistä sakkia. Fool ei pääse enää ulos talosta ja yrittää nyt paeta vuoroin ilkeää pariskuntaa ja heidän verenhimoista koiraa sekä kellarin pelottavia olentoja. Auttavaa kättä yrittää ojentaa perheen alistettu tytär Alice (A.J. Langer).


Tämä Kellariväkeä oli vähän yllättävä. Olen nähnyt leffan aiemminkin, mutta muistin sen olleen ihan erilainen. En tiedä mihin oikein sekotin tämän mielessäni, mutta muistikuvissani ei ollut esimerkiksi ollenkaan pääosassa ollutta tummaihoista Foolia. Muistin kyllä A.J. Langerin Alicena, mutta muistelin tämän olleen se joka eksyi naapuritaloon ja tällä olisi seuranaan joku yhtä vaaleahipiäinen poika. Ja se kellariväkikin oli muistikuvissani ihan erilaista. Joten nyt katsellessa oli lähinnä sellainen olo, etten olisi ikinä nähnytkään koko elokuvaa! Joka tapauksessa kyseessä on erittäin viihdyttävä leffa, jossa on sopivasti niin kauhua, jännitystä kuin komediaakin. Aseiden kanssa heiluva pariskunta on hirviömäisiä tekojensa vuoksi, mutta samalla nämä ovat myös aika koomisia hahmoja. Tapahtumapaikkana oleva talo on erittäin mielenkiintoinen, lapset mm. pystyvät juoksemaan seinien sisällä, jonne aikuiset eivät mahdu tulemaan. Jossain näin tätä elokuvaa verrattavan Yksin kotona -elokuviin ja joo, onhan näissä kieltämättä jotakin samaa! Kekseliäs poika virittää ansoja ja rökittää typeriä pahoja aikuisia. Sitten nauretaan pahisten kompuroinneille ja muille tunaroinnille. Ihan niin lapsiystävällinen Kellariväkeä ei kuitenkaan ole, erityisesti ajatuksen tasolla tämä kuitenkin on aika kammottava. Suosittelen tätä leffaa kauhusta pitäville, kyseessä on tosiaan on erittäin viihdyttävä kauhukomedia!



Kuva: cineplex.com

Oct 20, 2012

100 Movie Facts About Me - Part XVII


Osa 17

81. En ole koskaan poistunut elokuvateatterisalista kesken elokuvan käymään esimerkiksi vessassa. (Enkä ihan voi ymmärtää, miten niin monien on perusnäytöksen aikana pakko päästä käymään salin ulkopuolella. Eihän se ole kuin pari tuntia ilman vessaa/tupakkaa/puhelinta tai mitä lie ihmiset sinä aikana tekeekin.)

82. Vaikka en ole koskaan erityisemmin välittänyt länkkäreistä, niin pienenä lempileffojeni joukossa olivat Bud Spencer & Terence Hill -leffat! Niitä oli hauska katsella isän kanssa.

83. Käytän leffoja usein rahamittana monissa jutuissa. Esimerkki: Työpaikallani ruokailu maksaa reilut 5 euroa. No mutta sillähän rahalla saisi jo kaksi leffaa hyllyyn! Viikossa kymmenen leffaa! Kuukaudessa neljäkymmentä! Ratkaisu: En käy syömässä.

84. Leffahyllyni ei oikeasti ole ihan täydellisessä aakkosjärjestyksessä. Siellä on esim. Child's Play ja Chucky Collection peräkkäin vaikka näiden väliin kuuluisi yksi leffa. Asia häiritsee hieman minua, vaikka tämä onkin ollut ihan tietoinen ratkaisu.

85. En tykkää katsella leffasarjojen jälkimmäisiä osia ilman, että olisin lähiaikoina katsellut aiemmatkin osat. Tämä on välillä ärsyttävää, sillä jos todellisuudessa haluan katsella jostain useasti nähdystä leffasarjasta esimerkiksi vain osan 6, pitäisi minun jälleen katsella kaikki sitä edeltävätkin osat.


Osa 16 täällä

----
Halloween-aiheiset faktat kirjoitin jo vuosi sitten täällä. Ja se tämän vuotinen perinteikäs kauhuleffailu alkaa muuten sitten ensi viikolla! Luvassa siis vähintään yksi kauhu päivässä parin viikon ajan, oli mikä oli! Todennäköisesti siis tuttuun tapaan blogiin ilmestyy viiveellä, kovassa kiireessä kirjoitettuja, lyhyitä ja epämääräisiä tekstejä. (Täältä ja täältä voi lukea aiempien vuosien juttuja.)

Oct 19, 2012

The making of a great compilation tape, like breaking up, is hard to do and takes ages longer than it might seem.

High Fidelity (2000) on Nick Hornbyn romaaniin perustuva Stephen Frearsin ohjaama elokuva. Rob (John Cusack) on 35-vuotias entinen dj ja omistaa pienen levykaupan, jossa tämän apuna työskentelevät Barry (Jack Black) ja Dick (Todd Louiso). Kun Robin tyttöystävä Laura jättää tämän, alkaa mies kerrata elämässään olleita aiempia seurustelusuhteita ja erityisesti eroamisia. Miksi hän tulee aina jätetyksi? Tämä saa Robin myös miettimään sitä, että onko hän oikeastaan tyytyväinen yhtään mihinkään elämässään.


Katselin tämän elokuvan heti sen perään, kun olin ensin lukenut tuon Hornbyn kirjan. Tiesin kyllä valmiiksi, että leffassa Robia esittää John Cusack, joten (valitettavasti) näin tämän kasvot mielessäni myös kirjaa lukiessani. Muita näyttelijöitä en muistanut lukiessa, mutta ei niissä elokuvaa katsellessa mitään suurempia ikäviä yllätyksiä ollut. Itseasiassa Barrya esittänyt Jack Black oli aika positiivinen yllätys ja tämä on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka pitää Jack Blackia erittäin rasittavana näyttelijänä. No, niinhän tuo Barryn hahmokin on aikamoisen ärsyttävä, joten tämähän istui rooliin erinomaisesti. Elokuva oli melkoisen uskollinen kirjalle, mutta tapahtumat olivat siirretty Lontoosta Chicagoon ja elokuvassa komediapuoli tuotiin enemmän esille kuin kirjassa. Valitettavasti tämän takia se kirjan omaperäisempi tunnelma kääntyi elokuvassa vähän turhan perinteiseksi romanttiseksi komediaksi. Vuorosanat elokuvassa olivat lähes sanasta sanaan kirjasta kopioitu ja ne muutamat puuttuvat kohtaukset löysinkin sitten kokonaisuudessaan dvd:n extroista. High Fidelity -kirja on kyllä elokuvaa parempi, mutta noin yleisesti ottaen tämä ei ollut heikoimmasta päästä kirjasta elokuvaksi käännetyistä tarinoista. Kirjaa pidän erittäin hyvänä, tätä elokuvaa ihan hyvänä.


High Fidelity pyörii kokonaan Robin ympärillä, kirja on kirjoitettu kokonaan tämän näkökulmasta ja elokuvassa Rob puhuu suoraan kameralle. Vaikka tykkäsin tuosta kirjastakin näin paljon, niin pidän Robia aika ärsyttävänä hahmona sekä kirjassa että elokuvassa. Toki tämä on hyvin aito hahmo, mutta on se melkoinen valittaja. Ärsytystä ei ainakaan vähentänyt se, että pidän tosiaan John Cusackia myös aika ärsyttävänä näyttelijänä. Mies tuntuu aina vaan esittävän itseään ja on aikalailla yhden ilmeen mies, valitettavasti. Musiikkihan on hyvin keskeisessä osassa sekä kirjassa että elokuvassa, joka on yksi suurimmista syistä miksi pidän tästä tarinasta. Olen itsekin niitä ihmisiä, jotka elävät elämäänsä musiikin säestämänä ja yhdistävät useat biisit joihinkin menneisiin elämänvaiheisiin ja ihmissuhteisiin. Ottaisin mielelläni vastaan juuri minulle osoitetun kokoelmakasetin (tai kai se nykyään olisi cd tai tylsästi joku Spotifyn soittolista)! High Fidelity on tosiaan ihan hyvä musiikkipainoitteinen romanttinen komedia, jota suosittelen kyllä, mutta suosittelen kuitenkin enemmän lukemaan sen alkuperäisen kirjan.



Kuvat: listal.com

Oct 17, 2012

Movie Monday #64 - Ihmisen paras ystävä

Tällä viikolla Movie Monday kyselee suosikkeja elokuvista, joissa on koiria. Taustaksi kerrottakoon, että noin kymmenen ensimmäistä ikävuottani pelkäsin ihan kuollakseni koiria ja ainoat kohtaamiset koirien kanssa olikin olleet sellaisia, kun joku jättimäisen iso ja ilkeä petokoira juoksi perässäni. Peloista pääsin tehtyäni tuttavuutta vähän pienempien ja kiltimpien hauvojen kanssa. Nykyään olenkin ihan koiraihminen ja harmittaa, etten voi ottaa omaa koiraa. Huolimatta niistä lapsuuden koirapeloistani, en kuitenkaan muista koskaan kammoksuneeni elokuvissa olevia koiria. Olihan jopa suuresti koiraa muistuttava jättimäinen Falkor suosikkejani! Muutenkin pidin esimerkiksi Lassiesta ja Disneyn piirretyistä koirista.


Vähän elokuvien ulkopuolelta mieleeni tuli yhtäkkiä lapsuudessani esitetty brittiläinen tv-sarja Woof!, josta tykkäsin paljon. Tosin tähän muistan yhdistyneen jonkun pelon tunteen siitä, jos joku koulukaveri muuttuisikin koulussa koiraksi. Näin itseasiassa sellaisen painajaisenkin, jossa serkkuni muuttui koiraksi ja minä tapoin sen. Muistan vieläkin hyvin elävästi sen unen ja siitä tulleen syyllisyydentunteen! No mutta, se itse sarjahan oli varsin hauska.


Nykyään pidän erittäin paljon elokuvakoirista ja keskitynkin niihin aika paljon, vaikka ne eivät välttämättä niin keskeisessä osassa olisikaan. Niin ja aika varmasti onnistun myös vuodattamaan kyyneliä, jos vaan jotain vähänkin murheellista tai muuten vaan liikuttavaa tapahtuu koiralle. Suosikkini koiraleffoista voisi olla esimerkiksi Hachiko (2009), joka on oikeasti hyvä leffa ja kiva tarina. Niin ja yksi ehkä maailman herttaisimpia koiraleffoja on Shiloh (1996). Aww.  

Oct 10, 2012

Hi, I'm Chucky, and I'm your friend till the end. Hidey-ho!

Chucky-nukesta on tehty tähän mennessä yhteensä viisi elokuvaa: Child's Play (1988), Child's Play 2 (1990), Child's Play 3 (1991), Bride of Chucky (1998) ja Seed of Chucky (2004). Kaikki viisi elokuvaa on samalta kirjoittajalta, Don Mancininilta, joka on myös ohjannut viimeisimmän osan. Chuckyhan on Good Guys -nuken sisälle siirtyneen sarjamurhaajan Charles Lee Rayn (Brad Dourif) henki. Chucky jahtaa kolmessa ensimmäisessä osassa Andy-nimistä (Alex Vincent, Justin Whalin) poikaa, jotta tämä voisi itse siirtyä ihmisruumiiseen. Bridessa Chucky-nuken löytää tämän entinen tyttöystävä Tiffany (Jennifer Tilly), jonka kanssa he alkavat uudestaan heilastella, kun Tiffanykin siirtyy nuken ruumiiseen. Kolmannessa osassa mukaan liittyy nukkepariskunnan rakkauden hedelmä: Glen/Glenda-niminen (äänenä Billy Boyd) lapsinukke.


Katsoin nämä kaikki peräkkäisinä päivinä ja ajattelin kirjoittaa niistä nyt vaan näin yhtenä nippuna. Ykkösen, kakkosen ja Briden olen nähnyt monta kertaa aiemminkin, mutta kolmosesta ei ole ainakaan mitään aiempia muistikuvia ja Seed of Chucky oli ainakin varmasti näkemättä. Näin peräkkäin katseltuna huomasi selvästi kuinka elokuvat muuttuivat, mitä pidemmälle jatko-osissa mentiin. Ykkönen ja kakkonen olivat vielä melkoisen selviä kauhuelokuvia, kun kolmosessa jo oli  enemmän huumoripuolta mukana. Bride onkin jo lähemmäs romanttinen kauhukomedia ja Seed jotain, miksihän sitä kuvailisi, kahjoa perhedraamakauhukomediaa. Tuskin edes itse, alusta loppuun asti käsikirjoittajana toiminut, Mancini olisi arvannut ensimmäistä Child's Play -elokuvaa kirjoittaessaan, että vielä jonakin päivänä Chucky-nukella on vaimo ja lapsi.


Ensimmäinen Child's Play on mielestäni oikein hyvä ja kekseliäs elokuva, siinä on jännittävä tunnelma ja Chuckysta onnistutaan luomaan aika pelottava hahmo, vaikka tämä on "vain nukke". Vaikka en itse tämän takia lapsuudessani traumatisoitunutkaan punapäisistä nukeista, tuntuu tämä olleen monille lapsille melkoinen nukketraumojen aiheuttaja.  Toinen Child's Play on mielestäni taas hyvin onnistunut jatko-osa, siinä Chucky-nukke on vielä vähän pelottavampi ja pirullisempi tapaus ja tarinaa on vielä jatkettu aika loogisesti. Kolmas Child's Play ei mielestäni onnistunu ihan niin hyvin, sitä katsellessa tuli vähän sellainen olo, että se on hutaistu nopeasti vasemmalla kädellä luottaen vain Chucky-hahmon viehätykseen. Onneksi Chucky myös tuo sen oman hohtonsa elokuvaan ja pidän myös huvipuiston kauhutalossa tapahtuvasta kohtauksesta elokuvan loppupuolella. Se on hauskan muovinen ympäristö säikyttelyineen, joka sopii hyvin muovisen tappajan kanssa yhteen.


Bride of Chucky on sitten jo oikeastaan pelkkää komediaa kauhuvivahteella, vaikka tässä osassa roiskitaankin verta varmasti eniten. Vaikka Chucky yhä viuhtookin veitsen kanssa, on tämä tässä leffassa ihan vaan koominen hahmo. Sekä koko elokuvan että Chuckyn koomisuus kuitenkin toimii aika hyvin ja leffa on oikeasti melkoisen hauska. Tällä katsomiskerralla kiinnitin muuten myös huomiota siinä olleisiin erinomaisiin musiikkivalintoihin. Seed of Chucky sitten taas... Uskotteko, jos sanon, että se oli positiivinen yllätys? Sitä se oli, sillä odotin sen olevan jotakin ihan sietämätöntä kuraa. Tämä on ollut hyllyssäni jo monen monta vuotta (tuli ilmaiseksi jonkin boksin mukana), mutta olen lähinnä vältellyt sen katsomista. Eihän se hyvä ollut, mutta ei mielestäni niinkään huono, kun se olisi voinut olla! Mutta joo, onhan se aika uskomaton elokuva, siinä oli muutamakin sellainen kohtaus, joita jäi vähän epäuskoisena katsomaan, että ihanko oikeasti tämäkin haluttiin nähdä. Tätä viimeisintäkin osaa kuitenkin pelastaa jälleen se, että Chucky on niin viihdyttävä hahmo. Pitkä matka on joka tapauksessa kuljettu ensimmäisistä Child's Play -leffoista, niin ajallisesti kuin laadullisestikin. Eikä tässä muuten vielä kaikki, kuudetta Chucky-elokuvaa nimittäin tehdään juuri tällä hetkellä ja sen pitäisi ilmestyi ensi vuoden puolella nimellä Curse of Chucky. Harva leffasarja on jatkanut menoaan 25 vuotta samalla kirjoittajalla ja (ääni)näyttelijällä!


En ole koskaan pitänyt Chucky-elokuvia ihan suurimpina lemppareinani, Child's Play ei ole ollut lempikauhuelokuvani, eikä Chucky lempikauhuhahmoni. Olen kuitenkin aina pitänyt näitä erittäin viihdyttävinä pätkinä ja Chuckya hauskana hahmona - ja niin pidin tälläkin katsomalla. Ensimmäisiä Child's Play -leffoja uskallan suositella ihan vain kauhusta pitäville, mutta näitä viimeisiä sitten taas melkoisen kahjojakin kauhukomedioita sietäville ihmisille.

Oct 9, 2012

Movie Monday #63 - Sekaannus?

Tällä viikolla Movie Monday kyselee näyttelijöitä, jotka ovat joskus sekoittuneet omassa mielessä toisiinsa. Olen ainakin muutamat kerrat sekoittanut seuraavat harmaahapset, vaikka tiedän näiden olevan ihan eri ikäluokkaakin. Silmiini näissä vaan on jotain hyvin samaa ja toisinaan joutuu  miettimään hetkisen, että kumpi näistä nyt onkaan ruudulla. Kyseiset herrat ovat Malcolm McDowell ja Ray Walston


Yksi hyvin hämmentävä tapaus oli se, kun muutamia vuosia sitten tajusin, että henkilö J. London onkin todellisuudessa kaksi ihmistä: identtiset kaksoset Jason London ja Jeremy London. Ei ole mitenkään ennen kuulumatonta sekoittaa kaksosia toisiinsa, mutta en tosiaan tiennyt edes siitä, että tyyppejä on olemassa kaksi. Miehet eivät juurikaan ole näytelleet missään kaksostelurooleissa, joten en ollut nähnyt heitä missään yhtä aikaa. Olen siis melkoisen monta vuotta sekoittanut nämä kaksi toisiinsa ja muodostanut heistä mielessäni yhden henkilön!


edit: Ai niin, mieleeni tuli vielä Ryan Gosling ja Jake Gyllenhaal, jotka sekoitin pitkään toisiinsa parin elokuvan takia. Kirjoitinkin siitä täällä.

Oct 4, 2012

Are you a suspect? Or a witness?

Arme Riddere/Jackpot (2011) on Jo Nesbøn kirjaan perustuva Magnus Martensin ohjaama norjalainen musta rikoskomedia. Oscar Svedson (Kyrre Hellum) löytyy strippiklubin lattialta veren, aseiden ja lukuisten ammuttujen ruumiiden peitosta. Kuulustelija Solør (Henrik Mestad) yrittää saada Svedsonilta tietoa tapahtumista ja mieheltä löytyykin aikamoinen tarina kerrottavaksi. Tarina alkaa sillä, kun Svedson ja tämän joulukuusitehtaalla työskentelevät ex-rikolliset voittavat yhdessä suuren potin rahaa...


Jackpotia katsellessani olin melkein varma, että tämän tekijöillä on jotakin tekemistä myös Dead Snow:n kanssa, sillä mielestäni näissä oli jotakin samaa fiilistä. En kuitenkaan ole onnistunut löytämään minkäänlaista yhteyttä näiden välillä, joten sen täytyy sitten ihan vaan olla se norjalainen huumori. Joka ilmeisesti uppoaa minuun varsin hyvin, sillä pidin tätäkin erittäin hauskana elokuvana! (Ei sillä, että tämä millään tavalla yllättäisi, tiedän kyllä viehtymykseni mustaan huumoriin, en vaan ole ihan perillä millaista on norjalainen huumori.) Jackpotin tarina itsessään ei ole välttämättä kovin mielenkiintoinen, mutta elokuvan kerrontatyyli teki siitä mielenkiintoisen. Samalla kun Oscar kertoo tarinaa kuulustelussa, saamme nähdä takaumia tapahtumista ja niitä paljastellaankin vähän pikkuhiljaa, samaan tahtiin kun Oscar päättää niistä kertoa. Kerrontatyyli, kuvakulmat ja musiikitkin muistuttivat mielestäni paikoin aika paljonkin Tarantinoa. Huumoria tässä revitään kuolleista ruumiista ja irronneista ruumiinosista, ja näiden kanssa leikitäänkin reilulla otteella. Jackpot oli mielestäni siis onnistunut leffa, hauska musta komedia, jota voin hyvillä mielin suositella sellaisista pitäville. Niin ja huomasinko vielä sanoa, että elokuvan tapahtumat tosiaan sijoittuvat joulunaikaan ja osittain sinne joulukuusitehtaalle, joten tästäpä erinomainen lisä joululeffojen joukkoon!


Tämänkin elokuvan katselin siis Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä ja samalla tuli myös testattua itselleni ihan uusi elokuvateatteri, kyseinen näytös oli nimittäin Eerikinkadulla sijaitsevassa Andorrassa. Kesti ihan hetken yleensäkin löytää perille, sillä samassa yhteydessä toimii myös Corona Bar, jonka alakerrasta löytyi sitten se hämyisä teatterisalikin. Vaikka Finnkinon isot ja pehmeät istumatilat onkin varsin mukavat, koen itse myös tällaiset pienemmät ja hämyisemmät teatterit miellyttäviksi, niissä on ihan omanlaisensa tunnelma. Näin jälkikäteen googleteltuani huomasin muuten, että Andorra on ilmeisesti ainakin osittain Kaurismäen veljesten omistama ja suunnittelema paikka.


Kuvat: listal.com 

Oct 3, 2012

Movie Monday # 62 - Favorite sequels

Movie Monday kyselee tällä viikolla onnistuneita jatko-osia. En itseasiassa ole mikään suuri jatko-osien inhoaja ja mielestäni hyvin monilta leffoilta löytyy ihan päteviä jatko-osia. Harvemmin kuitenkaan olen sitä mieltä, että kakkonen olisi parempi kuin ykkönen, enkä oikeastaan keksi montaa esimerkkiä tällaisesta. En ole ihan varma mikä on lempiosani Lord of the Rings -trilogiasta tai kumpi onkaan suosikkini Kill Bill -leffoista, mutta nämäkin esimerkit ovat selviä kokonaisuuksia, sellaisia elokuvia, jotka on suunniteltukin julkaista osissa.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...